Lähinnä täälläkin esitettyjen väitteiden että nykyään ei enää tehtäisi hyvää musiikkia, avaan uuden ketjun. Ehkäpä roskaa tehdään nykyään enemmän kuin koskaan ja listoilta harvoin löytää uusia suosikkeja, mutta itse olen löytänyt vähän pintaa syvemmältä kaivamalla esimerkiksi tässä ketjussa mainittuja helmiä. Tai on siellä nyt pari kaupallistakin menestystä mukana.
Gallupin aihe on siis "mitkä ovat mielestäsi 2000-luvun tähän mennessä parhaat levyt" ? Mieluummin sitten jokunen sana perusteluja mukaan, ettei tästä tule pelkästään viidettä sadatta listausketjua.
Omaa listaani katsomalla huomaan myös sen, että mikäli 90-luvulla kiinnostavimmat uudet tuttavuudet tulivat Briteistä, on valtikka siirtynyt viime vuosina USA:n puolelle. Tai sitten olen vain itse onnistunut löytämään vasta nyt jenkkiläisen indie-rockin.
Tässä kuitenkin meikäläisen top6-levyt tältä vuosituhannelta. TOP5-lista oli tarkoitus tehdä, mutta en viitsinyt pudottaa noista mitään pois...
6. Queens Of The Stone Age - Songs For The Deaf, 2002
Usein omalla kohdallani käy kovasti hypetettyjen albumien kohdalla niin, että ne ovat armottomia pettymyksiä tai sitten niitä jaksaa kuunnella innokkaasti jonkun aikaa, mutta pian ne vain keräävät pölyä hyllyssä. Usein myös ne hypetetyt bändit katoavat pian, eikä enää seuraavan albumin kohdalla kukaan enää muista niitä. QOTSA on joka suhteessa piristävä poikkeus. "2000-luvun Nevermind" jaksaa kiinnostaa edelleen, itse asiassa enemmän kuin 90-luvun Nevermind.
Miltei yhtä hyvin olisin voinut ottaa tälle listalle Rated R:n tai Lullabies To Paralyzen. Jälkimmäinen saattaa jopa ajan myötä osoittautua Songs For The Deafia paremmaksi kokonaisuudeksi.
5. Grandaddy - The Sophtware Slump, 2000
Jason Lyttlellä on varmaankin yksi musiikkibisneksen vähiten ääneltään näyttäviä naamoja. Korkean äänen takaa luulisi ennemmin löytyvän Mewin Jonas Bjerren näköinen herkkä runopoika kuin kalifornialainen karvanaama.
Grandaddyn laiska kitarointi, rauhalliset äänimaailmat ja huikeankauniit melodiat purevat kyllä meikäläiseen ja tämä keskimmäinen kolmesta varsinaisesta albumista on onnistunein, vaikka kaikki ovat pieniä mestariteoksia.
4. Múm - Finally We Are No One, 2002
Islannin kummajaisen mainstream-menestys antaa vielä odottaa itseään, mutta periaatteessa bändissä voisi olla ainesta "uudeksi Massive Attackiksi" asti. Múm tosin, etenkin uusimmalla Summer Make Good-levyllään, luottaa pitkälti "oikeisiin" soittimiin. Kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä albumia ovat omalla tavallaan loistavia, mutta tämä keskimmäinen tuntuu edelleen parhaalta, vaikka hieman hankalammin avautuva debyytti Yesterday Was Dramatic - Today Is OK on kirinyt viime aikoina eroa kiinni.
3. Mew - Frengers, 2003
Ehkä kunnia kuuluisi vuonna 2000 ilmestyneelle Half The World Is Watching Me:lle, kun sillä on kuitenkin alkuperäiset versiot puolista tämän levyn biiseistä, mutta jos se unohdetaan, on Frengers kuitenkin valmiimpi paketti. Komeat melodiat ja mahtipontiset sovitukset seuraavat toinen toistaan ja jo avausraidassa 'Am I Wry? No' on enemmän koukkuja kuin suurimmassa osassa kokonaisia albumeita.
2. Bright Eyes - Lifted or The Story Is In The Soil, Keep Your Ear To The Ground, 2002
Pienen omahalaisen Saddle Creek-levy-yhtiön lippulaivaa luotsaava Conor Oberst on vasta 25-vuotias, mutta takana on jo vuosikymmen musiikkibisneksessä ja enemmän julkaisuja kuin monella nelikymppisellä muusikolla. Vaikka Oberst listaakin oman nimensä levyjen muusikkolistoissa nöyrästi aakkosjärjestyksen mukaiseen paikkaan, on Bright Eyes kuitenkin käytännössä yhtä kuin Conor Oberst. Muut muusikot ovat levyittäin vaihtuvaa rekvisiittaa.
Bright Eyesin viidestä albumista kolme on laskettavissa mestariteoksiksi (tämä, Fevers And Mirrors (2000) ja Digital Ash In A Digital Urn (2005)), mutta Lifted nousee pienistä puuutteistaan huolimatta vahvimmaksi kokonaisuudeksi.
Kun turhasta ja puuduttavasta lähes 9 minuuttia kestävästä avausraidasta The Big Picture, jonka Conor laulaa miltei ilman säestystä, on päästy ohi seuraakin oikea ilotulitus toinen toistaan hienompia biisejä. Jotkut niistä, kuten Lover I Don't Have To Love, A Bowl Of Oranges ja Don't Know When But A Day Is Gonna Come, kuulostavat jopa niin ilmeisiltä säveliltä, että oikein ihmetyttää, muten kukaan ei ole tullut tehneeksi niitä jo vuosia aiemmin. Laura Laurent puolestaan istuisi mukisematta Bruce Springsteenin varhaiseen tuotantoon.
Tämän vuoden alussa yhtä aikaa ilmestyneet albumit I'm Wide Awake It's Morning ja Digital Ash Ih A Digital Urn toivat jo kunnolla kaupallistakin menestystä Bright Eyesille. Edellisvuoden syksynä niiltä julkaistut esimaistiaissinkut Lua ja Take It Easy (Love Nothing) tekivät aika uskomattoman tempun nousemalla samanaikaisesti Billboardin sinkkulistan kahdelle ensimmäiselle sijalle.
1. Rilo Kiley - The Execution Of All Things, 2002
Entisten lapsi- ja teininäyttelijöiden Jenny Lewisin ja Blake Sennettin johtama Rilo Kiley on noussut viimevuotisella More Adventurous-albumillaan oikein älykkötoimittajien lempilapseksi, mutta suurempi suosio antaa kuitenkin odottaa vielä itseään. Itse asiassa bändillä ei taida olla plakkarissaan listasijoituksia edes USA:ssa, mutta kieltämättä bändissä olisi ainesta ihan suurten areenoiden luokkaan. Tarpeeksi "helppoa" mainstream-yleisölle ja tarpeeksi "indietä" hämyille - ainakin vielä. Nimittäin hiljattain tehty sopimus Warnerin kanssa onkin saanut jo innokkaammat huutelemaan herjoja itsensä myymisestä. Livenä jo kuullut uudet biisit ja varsinkin vuoden alussa Portions For Foxes-singlellä julkaistu upea A Town Called Luckey kyllä viittaisivat siihen, että "liian popiksi" muuttuminen ei ole pelkona ihan lähitulevaisuudessa.
Edellä mainittu More Adventurous on kyllä näppärä albumi, mutta silti varsin vaatimaton verrattuna tähän edeltäjäänsä. The Execution Of All Things koostuu hyvinkin erityylisistä raidoista, mutta paketti pysyy hienosti kasassa aina hämyisästä avausraidasta The Good That Won't Come Out railakkaasti rokkaavaan päätökseen Spectacular Views. Väliin mahtuu täydellisiä melodioita (Paint's Peeling, nimikappale, Capturing Moods, My Slumbering Heart), hippifolkia (Hail To Whatever You Found in The Sunlight That Surrounds You), yhteislaulua nuotion äärellä (With Arms Outstreched) ja oikein mihinkään kategoriaan istumaton, mutta parhaimmistoon kuuluva A Better Son/Daughter. Blake Sennettin laulamat So Long ja Three Hopeful Thoughts ovat kyllä hyviä biisejä, mutta valitettavasti Blakella ei ole oikein lauluääntä.
Tämän albumin hankin viime syksynä ja siitä eteenpäin taitaa olla enemmän sellaisia päiviä, että olen tämän levyn kuunnellut läpi kuin että en olisi.
Lienee sanomattakin selvää, että viimetalvinen Bright Eyesin ja Rilo Kileyn yhteiskiertue, joka ei kuitenaan tullut Tukholmaa lähemmäksi, menee aika korkealle live-kokemuksissani. Valitettavasti esiintyjät olivat vain väärin päin...
Gallupin aihe on siis "mitkä ovat mielestäsi 2000-luvun tähän mennessä parhaat levyt" ? Mieluummin sitten jokunen sana perusteluja mukaan, ettei tästä tule pelkästään viidettä sadatta listausketjua.
Omaa listaani katsomalla huomaan myös sen, että mikäli 90-luvulla kiinnostavimmat uudet tuttavuudet tulivat Briteistä, on valtikka siirtynyt viime vuosina USA:n puolelle. Tai sitten olen vain itse onnistunut löytämään vasta nyt jenkkiläisen indie-rockin.
Tässä kuitenkin meikäläisen top6-levyt tältä vuosituhannelta. TOP5-lista oli tarkoitus tehdä, mutta en viitsinyt pudottaa noista mitään pois...
6. Queens Of The Stone Age - Songs For The Deaf, 2002
Usein omalla kohdallani käy kovasti hypetettyjen albumien kohdalla niin, että ne ovat armottomia pettymyksiä tai sitten niitä jaksaa kuunnella innokkaasti jonkun aikaa, mutta pian ne vain keräävät pölyä hyllyssä. Usein myös ne hypetetyt bändit katoavat pian, eikä enää seuraavan albumin kohdalla kukaan enää muista niitä. QOTSA on joka suhteessa piristävä poikkeus. "2000-luvun Nevermind" jaksaa kiinnostaa edelleen, itse asiassa enemmän kuin 90-luvun Nevermind.
Miltei yhtä hyvin olisin voinut ottaa tälle listalle Rated R:n tai Lullabies To Paralyzen. Jälkimmäinen saattaa jopa ajan myötä osoittautua Songs For The Deafia paremmaksi kokonaisuudeksi.
5. Grandaddy - The Sophtware Slump, 2000
Jason Lyttlellä on varmaankin yksi musiikkibisneksen vähiten ääneltään näyttäviä naamoja. Korkean äänen takaa luulisi ennemmin löytyvän Mewin Jonas Bjerren näköinen herkkä runopoika kuin kalifornialainen karvanaama.
Grandaddyn laiska kitarointi, rauhalliset äänimaailmat ja huikeankauniit melodiat purevat kyllä meikäläiseen ja tämä keskimmäinen kolmesta varsinaisesta albumista on onnistunein, vaikka kaikki ovat pieniä mestariteoksia.
4. Múm - Finally We Are No One, 2002
Islannin kummajaisen mainstream-menestys antaa vielä odottaa itseään, mutta periaatteessa bändissä voisi olla ainesta "uudeksi Massive Attackiksi" asti. Múm tosin, etenkin uusimmalla Summer Make Good-levyllään, luottaa pitkälti "oikeisiin" soittimiin. Kaikki kolme tähän mennessä ilmestynyttä albumia ovat omalla tavallaan loistavia, mutta tämä keskimmäinen tuntuu edelleen parhaalta, vaikka hieman hankalammin avautuva debyytti Yesterday Was Dramatic - Today Is OK on kirinyt viime aikoina eroa kiinni.
3. Mew - Frengers, 2003
Ehkä kunnia kuuluisi vuonna 2000 ilmestyneelle Half The World Is Watching Me:lle, kun sillä on kuitenkin alkuperäiset versiot puolista tämän levyn biiseistä, mutta jos se unohdetaan, on Frengers kuitenkin valmiimpi paketti. Komeat melodiat ja mahtipontiset sovitukset seuraavat toinen toistaan ja jo avausraidassa 'Am I Wry? No' on enemmän koukkuja kuin suurimmassa osassa kokonaisia albumeita.
2. Bright Eyes - Lifted or The Story Is In The Soil, Keep Your Ear To The Ground, 2002
Pienen omahalaisen Saddle Creek-levy-yhtiön lippulaivaa luotsaava Conor Oberst on vasta 25-vuotias, mutta takana on jo vuosikymmen musiikkibisneksessä ja enemmän julkaisuja kuin monella nelikymppisellä muusikolla. Vaikka Oberst listaakin oman nimensä levyjen muusikkolistoissa nöyrästi aakkosjärjestyksen mukaiseen paikkaan, on Bright Eyes kuitenkin käytännössä yhtä kuin Conor Oberst. Muut muusikot ovat levyittäin vaihtuvaa rekvisiittaa.
Bright Eyesin viidestä albumista kolme on laskettavissa mestariteoksiksi (tämä, Fevers And Mirrors (2000) ja Digital Ash In A Digital Urn (2005)), mutta Lifted nousee pienistä puuutteistaan huolimatta vahvimmaksi kokonaisuudeksi.
Kun turhasta ja puuduttavasta lähes 9 minuuttia kestävästä avausraidasta The Big Picture, jonka Conor laulaa miltei ilman säestystä, on päästy ohi seuraakin oikea ilotulitus toinen toistaan hienompia biisejä. Jotkut niistä, kuten Lover I Don't Have To Love, A Bowl Of Oranges ja Don't Know When But A Day Is Gonna Come, kuulostavat jopa niin ilmeisiltä säveliltä, että oikein ihmetyttää, muten kukaan ei ole tullut tehneeksi niitä jo vuosia aiemmin. Laura Laurent puolestaan istuisi mukisematta Bruce Springsteenin varhaiseen tuotantoon.
Tämän vuoden alussa yhtä aikaa ilmestyneet albumit I'm Wide Awake It's Morning ja Digital Ash Ih A Digital Urn toivat jo kunnolla kaupallistakin menestystä Bright Eyesille. Edellisvuoden syksynä niiltä julkaistut esimaistiaissinkut Lua ja Take It Easy (Love Nothing) tekivät aika uskomattoman tempun nousemalla samanaikaisesti Billboardin sinkkulistan kahdelle ensimmäiselle sijalle.
1. Rilo Kiley - The Execution Of All Things, 2002
Entisten lapsi- ja teininäyttelijöiden Jenny Lewisin ja Blake Sennettin johtama Rilo Kiley on noussut viimevuotisella More Adventurous-albumillaan oikein älykkötoimittajien lempilapseksi, mutta suurempi suosio antaa kuitenkin odottaa vielä itseään. Itse asiassa bändillä ei taida olla plakkarissaan listasijoituksia edes USA:ssa, mutta kieltämättä bändissä olisi ainesta ihan suurten areenoiden luokkaan. Tarpeeksi "helppoa" mainstream-yleisölle ja tarpeeksi "indietä" hämyille - ainakin vielä. Nimittäin hiljattain tehty sopimus Warnerin kanssa onkin saanut jo innokkaammat huutelemaan herjoja itsensä myymisestä. Livenä jo kuullut uudet biisit ja varsinkin vuoden alussa Portions For Foxes-singlellä julkaistu upea A Town Called Luckey kyllä viittaisivat siihen, että "liian popiksi" muuttuminen ei ole pelkona ihan lähitulevaisuudessa.
Edellä mainittu More Adventurous on kyllä näppärä albumi, mutta silti varsin vaatimaton verrattuna tähän edeltäjäänsä. The Execution Of All Things koostuu hyvinkin erityylisistä raidoista, mutta paketti pysyy hienosti kasassa aina hämyisästä avausraidasta The Good That Won't Come Out railakkaasti rokkaavaan päätökseen Spectacular Views. Väliin mahtuu täydellisiä melodioita (Paint's Peeling, nimikappale, Capturing Moods, My Slumbering Heart), hippifolkia (Hail To Whatever You Found in The Sunlight That Surrounds You), yhteislaulua nuotion äärellä (With Arms Outstreched) ja oikein mihinkään kategoriaan istumaton, mutta parhaimmistoon kuuluva A Better Son/Daughter. Blake Sennettin laulamat So Long ja Three Hopeful Thoughts ovat kyllä hyviä biisejä, mutta valitettavasti Blakella ei ole oikein lauluääntä.
Tämän albumin hankin viime syksynä ja siitä eteenpäin taitaa olla enemmän sellaisia päiviä, että olen tämän levyn kuunnellut läpi kuin että en olisi.
Lienee sanomattakin selvää, että viimetalvinen Bright Eyesin ja Rilo Kileyn yhteiskiertue, joka ei kuitenaan tullut Tukholmaa lähemmäksi, menee aika korkealle live-kokemuksissani. Valitettavasti esiintyjät olivat vain väärin päin...
Viimeksi muokattu: