Siis yritän kai vaan sanoa, että kun minäkin täällä aikanaan uskostani avauduin, niin ikinä ei agendanani ollut yrittää käännyttää yhtäkään kanssakirjoittajaa kristinuskoon sillä mitä sanoin, vaan kyseessä oli puhdas avautuminen/oman mielen keventäminen.
Vaan sainpa melkoiset paskamyrskyt siitä niskaani.
Olen kirkosta eronnut ateisti, mutta yhtälailla olen eronnut kaikista uskonnottomuutta ajavista yhteisöistä, koska meininki niissä on kiihkouskonnollisempaa ja fundamentalistisempaa kuin herätysliikkeissä.
Tapaan jakaa ihmiset karkeasti kolmeen ryhmään.
- Jengi, joka ei tunnista uskonnollisuuttaan.
- Jengi, joka tunnistaa uskonnollisuutensa, mutta ei halua paljastaa sitä kasvonsa säilyttääkseen.
- Jengi, joka tunnistaa ja tunnustaa uskonnollisuutensa.
Kanssakäyminen viimeisimmän porukan kanssa tuppaa olemaan mukavaa, koska ihmiset, jotka ovat tutustuneet omaan irrationaalisuuteensa ja tunnustaneet sen, ovat usein avoimia ja hyväksyviä myös muita irrationaalisia kohtaan.
Keskimmäisen jenginkin kanssa tulee toimeen, kun antaa sille tilaa eikä herätä siinä puolustusreaktiota.
Ensimmäinen porukka sen sijaan saattaa olla raskasta kohdattavaa. Kun ihminen identifioi itsensä järjen ääneksi eikä huomaa tunteidensa ja ympäristön vaikutusta omiin tulkintoihinsa, niin käsitykset asioista muuttuvat helposti jyrkiksi ja yksioikoisiksi.
Ja nyt en siis tarkoita uskonnollisuudella pelkästään uskoa Jumalaan tai henkimaailmaan vaan myös arvoihin, poliittiseen järjestelmään, esikuviin ja niin edespäin. Siis sitä ihmisen lajityypillistä piirrettä, joka on kehittynyt meille evoluutiossa ja jonka varaan rakentuu monelta osin kyky yhteistyöhön ja yhteisölliseen moraaliin. Jossain antropologian kirjassa ihmislajin uskonnollisuus nimettiin yhdeksi sosiaalisuuden osa-alueeksi. Se on minusta kelpo tapa nähdä asia.
Tämänpäiväiseen
uskontoaiheiseen Aktiin soitti nainen, joka on itse kirkon palveluksessa, parisuhteessa eriuskoisen kanssa ja jonka lapset eivät usko, vaikka nainen sitä toivoisi. Hänellä oli kypsä suhtautumistapa tilanteeseen. Hän pystyi arvostamaan omaa uskoaan, mutta hyväksymään myös eriuskoisen puolisonsa uskon ja nielemään sen, että lapset eivät usko.
Poliittisissa puolueissa on vahva uskonnon maku. Niissä on julistajia, joita mielellään seurataan. Niissä esitetään oma oikeana ja vieras vääränä. Niissä myös lietsotaan tunteita, joilla vahvistetaan eroa sisä- ja ulkoryhmään. Uskonnollinen ihminen kaipaa elämäänsä pappeja, jotka kertovat, kuinka asiat viime kädessä ovat. Siksi yksinkertaistavat ihmiset saavat seuraajia ja suosiota.
Kun esimerkiksi silmää
Soininvaaran blogin viimeisimmät kirjoitukset, niin nehän ovat kuin teini-ikäisen kynästä. Soininvaaralla vaikuttaa olevan piinkova tarve yksinkertaistaa maailma oman subjektiivisuuden varaan rakentuvaksi mitattavaksi ja loogisesti juoksevaksi rattaistoksi, vaikka tällaiset mallit eivät koskaan kestä tosielämää nimenomaan siksi, että ihmisten ja yhteisöjen käytös on poukkoilevaa, aaltoilevaa ja motiiveiltaan monialaista.
Parhaimmillaan elämän monet polut ja sävyt kai tavoittaa taiteella, esimerkiksi kaunokirjallisuudella, joka ohjaa kysymään vastausta, mutta ei kuitenkaan vastaa tai vastaa päinvastoin kuin mihin kysymyksellään vihjaa. Tällaista taiteellista epävarmaa ja ihmisluontoa kuvaavaa otetta toivoisin myös politiikkaan, koska usein epävarma kysyminen ja vastaaminen tai vastaamatta jättäminen on lähempänä totuutta kuin varmaksi esitetty.