Työ ennen, nyt ja tulevaisuudessa

[Malkkinen]

Työkaverilta jouduttiin lopettamaan koira, eikä työkaveri ole omien sanojensa mukaan työkykyinen. Pomo sanoi, että voit olla pois sen aikaa kuin tarvitsee. On toki ihan hyvä, että nykyään työelämässä huomioidaan henkilökohtaiset asiat kenties takavuosia paremmin, mutta se on yllättävää, miten voimakkaasti lemmikkieläinten kuolemia nykyään surraan. Niitähän surraan kuin ihmisen kuolemia.

Oli minullakin ala-asteikäisenä kissa, ja kun se jouduttiin lopettamaan, olin surullinen, mutta menin kyllä seuraavana päivänä kouluun. Ei kenellekään tullut mieleenkään, että olisin voinut jäädä kotiin sitä suremaan. Olen myös työelämässä ollessani eronnut kaksi kertaa avoliitosta ja silti mennyt seuraavana päivänä töihin. Niin ikään olen kokenut parisuhteessa kaksi keskenmenoa, jotka ovat olleet todella rankkoja kokemuksia, mutta en ole jäänyt niiden takia töistä pois (eikä jäänyt toinenkaan). Vanhempani ovat menettäneet omat vanhempansa ja hekin ovat silti menneet töihin.

Ilmeisesti olemme tunteetonta sakkia. Väkisin tulee vain mieleen, että jos lemmikkieläimen kuolema vaikuttaa noin paljon, niin miten vaikuttaa sitten vaikkapa puolison tai omien vanhempien kuolema. Mutta kaipa se menetyksen tuoma suru on niin henkilökohtainen kokemus, että ihminen itse määrittelee, milloin on työkykyinen ja milloin ei. Itse olen noissa edellä mainituissa tapauksissa kertonut lähimmille työkavereille, että näin on käynyt, mutta toivon, että tehdään töitä ihan normaalisti. Ainakin omalla kohdallani työ on vienyt ajatukset pois ikävistä asioista - edes hetkeksi.

Meillä on työpaikan listoilla henkilö, joka on nyt kolmatta vuotta pois. Kaikki alkoi koiran kuolemasta. Ensin kuukausi ihan vaan sen kuoleman aiheuttaman mielipahan takia. Ei pystynyt kuukauteen tekemään mitään, makasi vain sohvalla. Miehensä kävi kaupassa ja teki ruoan ja palkkasi siivoojan. Makoilusta,seurasi se, että jalat menivät niin huonoon kuntoon ettei pystynyt kävelemään. Kuukausi lisää jalkojen kuntoutukseen. Lihoi tietysti niin paljon ettei kuntoutukseen kyennyt. Ai niin, tupakalle pääsi kävelemään aina kun mieli teki. Puolen vuoden jälkeen pääsi siihen kuntoon, että kokeiltiin työntekoa. Oli vain ylimääräinen rasite kun valitsi helpoimmat työt huonoon kuntoonsa vedoten. Takaisin sairaslomalle ja tutkitaan. Lonkissa niin paljon kulumaa, että ei muuta kuin leikkausjonoon. Ehtona leikkaukselle on painon pudottaminen ja tupakoinnin lopettaminen. Lääkärin lausunnosta löytyy "on motivoitunut laihdutukseen ja tupakoinnin lopettamiseen". Aina uutta sairaslomalappua tuodessaan soittaa etukäteen jos joku voisi tulla ulkoa hakemaan lapun ja toimittaa sen esimiehelle. Nousee autosta sen verran, että ojentaa sairaslomalapun ja polttaa tupakan.

 

[Consumed]

Tänäpänä on niin sairasta porukkaa, että rinnastavat lemmikkieläimen kuoleman ihmiseen. Sitten toisaalta joku pieni osa porukasta saattaa ihan vaan käyttää hyväkseen sitä, että nykyään saa niin helpolla saigonia.

 

[skode]

Tänäpänä on niin sairasta porukkaa, että rinnastavat lemmikkieläimen kuoleman ihmiseen. Sitten toisaalta joku pieni osa porukasta saattaa ihan vaan käyttää hyväkseen sitä, että nykyään saa niin helpolla saigonia.

Kyllä mulle ainakin henkilökohtaisesti lemmikin kuolema oli pahempi henkisesti kuin esim. mummon. Itse olen sitä mieltä, että mieluummin jokunen hetki saikulla oli tilanne mikä tahansa ja sitten töihin kuin se että kitkutellaan töissä. Vierestä seurasin oman puolison toimintaa, kun ei saikkua sitten millään hakenut vaikka läheinen menehtyi.

Elämä muuttuu siinä vaiheessa oikeasti huomattavasti helpommaksi kun toteaa sen faktan että ketä varten tätä elämää elää. Itse yritän elää lähinnä itseäni ja työkaverit sekä firma on aivan toissijaisia. Joillakin vain tuntuu olevan päinvastoin.

 

[Consumed]

Elämä muuttuu siinä vaiheessa oikeasti huomattavasti helpommaksi kun toteaa sen faktan että ketä varten tätä elämää elää. Itse yritän elää lähinnä itseäni ja työkaverit sekä firma on aivan toissijaisia. Joillakin vain tuntuu olevan päinvastoin.

Juu, siis aivan ilman muuta samaa mieltä. Töissä käydään, jotta vapaa-ajalla olisi mukavampaa. Teen itseasiassa tällä hetkellä 80 prosenttista työaikaa, kun jälkikasvua siinä iässä. Kyllähän se tilipussiin heijastuu, ja jostain tingittävä (ei niinkään arjesta vaan lähinnä sijoittamisen volyymistä), mutta on elo sen verran leppoisampaa, että ajatuksena olisin jatkaa näin ihan niin kauan, kuin esimiehelle passaa.

 

[skode]

Juu, siis aivan ilman muuta samaa mieltä. Töissä käydään, jotta vapaa-ajalla olisi mukavampaa. Teen itseasiassa tällä hetkellä 80 prosenttista työaikaa, kun jälkikasvua siinä iässä. Kyllähän se tilipussiin heijastuu, ja jostain tingittävä (ei niinkään arjesta vaan lähinnä sijoittamisen volyymistä), mutta on elo sen verran leppoisampaa, että ajatuksena olisin jatkaa näin ihan niin kauan, kuin esimiehelle passaa.

Meidän firmassa on jo ennen koronaa ollut vapaa etätyöoikeus, joka itsellä on ainakin suurin syy etten ole toisia työpaikkoja edes sivusilmällä vilkuillut. Etätyö + liukuva työaika on mulle olleet oikeasti ehkä tähän mennessä koko työuran silmiäavaavin kokemus.

Aiemmissa paikoissa aina joutunut toimistolle raahautumaan ja siellä aikaa viettämään samoja naamoja katsellen, niin nykyisin työmatka on sen kolme metriä ja työkavereina lemmikit. Esim. lapsen vieminen kouluun tai haku ei merkkaa mitään, eikä sitä joudu millään tavalla sumplimaan vaan voi liikkua miten haluaa. Jos joskus haluaa vaikka viikonlopun aloittaa aiemmin ja painua vaikka metsälle niin ottaa vaan ja lähtee (kunhan toki tekee tunnit sisään jossain vaiheessa).

Jos vertaa vaikka tilannetta puolisoon, niin en enää ikinä ainakaan vapaasta tahdosta haluaisi samanlaista kuin heillä töissä. Joustoa ei ole työnantajan puolelta tippaakaan, töissä ollaan vaikka tiedetään ettei mitään tekemistä ole ja vapaatakin saat pitkän kinuamisen ja venkoilun jälkeen jos tähdet osuvat kohdilleen.

 

[sampio]

Tänäpänä on niin sairasta porukkaa, että rinnastavat lemmikkieläimen kuoleman ihmiseen. Sitten toisaalta joku pieni osa porukasta saattaa ihan vaan käyttää hyväkseen sitä, että nykyään saa niin helpolla saigonia.

Kuten tuossa edellä kirjoiteltiinkin, voi olla aidosti niin, että se oma lemmikki on läheisempi kuin joku sukulainen. Toki toivon todellakin, että mahdollisimman monella ne merkityksillisimmät tunnesiteet ovat läheisiin ihmisiin, mutta toisaalta, ei tämä ole nollasummapeliä. Surra voi aidosti molempia. Toki toivon itse joskus (mahdollisesti) isoisänä merkitseväni lapsenlapsilleni enemmän kuin joku kultakala, mutta ei kai sitäkään automaationa voi ottaa. Jos jää etäiseksi, ei voi olettaa verisukulaisuuden velvoittavan suremaan.
---

Itse en erityisemmin ollut aiemmin lemmikkeihin kiinnittynyt, vaikka toki lapsuuden pidempiaikaiset kissa ja koira olivat merkityksellisiä perheenjäseniä mullekin. En kuitenkaan itkenyt kummankaan perään, kun tädin mies vei ne viimeiselle matkalla metsästysmajalleen - jälkikäteen lähinnä vitutti, kun tajusin, miten asia hoidettiin. Nyttemmin tuo itse hommattu koira on kyllä suht. korkealla sijalla, mitä tunteisiin tulee. Ehkä sitä iän ja omakohtaisen isännyyden kautta myös suhtautuu asiaan eri tavoin, tiedä häntä. Tai mulla se vaati vuosia ja oman kokemuksen. En minä nyt menisi kuolemaan tuon karvakaverin puolesta, mutta turpaan voisin ottaa eli fyysiseen puolustamiseen olen valmis.

Mutta voisin kuvitella, että tapaukset, kuten nimimerkki @Malkkinen mainitsi, ovat enempi vähempi ongelmissa elämässään jo ennen lemmikin kuolemaa. Nyt pelaan erittäin herkillä jäillä, mutta kuten edellä viittasin, toivoisin jokaisen merkityksellisimmät tunnesiteet kohdistuviksi läheisiin ihmisiin. Ja toki vuorovaikutteisesti. Jos näin ei ole, keittiöpsykologi sisälläni toteaa, että kiinnittyminen lemmikkiin voi laukaista vähän kovemmankin sisäisen infernon.

Ja toisaalta - joltakin kuolee hyvin läheinen ihminen, mutta elämä jatkuu ainakin ulkonaisesti entiseen tahtiin. Joku tarvitsee muuta ajateltavaa, toinen ei voi keskittyä hetkeen mihinkään. Myös tapahtuman odottamattomuus ja dramaattisuus vaikuttaa varmasti - ei minua akuutisti itkettänyt isovanhempieni kuolemat, koska kaikkiin pystyin vähintäänkin kohtalaisesti valmistautumaan. Jos tuo koira jäisi silmieni edessä auton alle, järkyttyisin akuutisti enemmän, enkä ole varma, pystyisinkö ainakaan kovin intensiiviseen työskentelyyn seuraavana päivänä.

 

[Consumed]

Kuten tuossa edellä kirjoiteltiinkin, voi olla aidosti niin, että se oma lemmikki on läheisempi kuin joku sukulainen. Toki toivon todellakin, että mahdollisimman monella ne merkityksillisimmät tunnesiteet ovat läheisiin ihmisiin, mutta toisaalta, ei tämä ole nollasummapeliä. Surra voi aidosti molempia. Toki toivon itse joskus (mahdollisesti) isoisänä merkitseväni lapsenlapsilleni enemmän kuin joku kultakala, mutta ei kai sitäkään automaationa voi ottaa. Jos jää etäiseksi, ei voi olettaa verisukulaisuuden velvoittavan suremaan.
---

Itse en erityisemmin ollut aiemmin lemmikkeihin kiinnittynyt, vaikka toki lapsuuden pidempiaikaiset kissa ja koira olivat merkityksellisiä perheenjäseniä mullekin. En kuitenkaan itkenyt kummankaan perään, kun tädin mies vei ne viimeiselle matkalla metsästysmajalleen - jälkikäteen lähinnä vitutti, kun tajusin, miten asia hoidettiin. Nyttemmin tuo itse hommattu koira on kyllä suht. korkealla sijalla, mitä tunteisiin tulee. Ehkä sitä iän ja omakohtaisen isännyyden kautta myös suhtautuu asiaan eri tavoin, tiedä häntä. Tai mulla se vaati vuosia ja oman kokemuksen. En minä nyt menisi kuolemaan tuon karvakaverin puolesta, mutta turpaan voisin ottaa eli fyysiseen puolustamiseen olen valmis.

Mutta voisin kuvitella, että tapaukset, kuten nimimerkki @Malkkinen mainitsi, ovat enempi vähempi ongelmissa elämässään jo ennen lemmikin kuolemaa. Nyt pelaan erittäin herkillä jäillä, mutta kuten edellä viittasin, toivoisin jokaisen merkityksellisimmät tunnesiteet kohdistuviksi läheisiin ihmisiin. Ja toki vuorovaikutteisesti. Jos näin ei ole, keittiöpsykologi sisälläni toteaa, että kiinnittyminen lemmikkiin voi laukaista vähän kovemmankin sisäisen infernon.

Ja toisaalta - joltakin kuolee hyvin läheinen ihminen, mutta elämä jatkuu ainakin ulkonaisesti entiseen tahtiin. Joku tarvitsee muuta ajateltavaa, toinen ei voi keskittyä hetkeen mihinkään. Myös tapahtuman odottamattomuus ja dramaattisuus vaikuttaa varmasti - ei minua akuutisti itkettänyt isovanhempieni kuolemat, koska kaikkiin pystyin vähintäänkin kohtalaisesti valmistautumaan. Jos tuo koira jäisi silmieni edessä auton alle, järkyttyisin akuutisti enemmän, enkä ole varma, pystyisinkö ainakaan kovin intensiiviseen työskentelyyn seuraavana päivänä.

OT:nä sen verran, että en pysty muodostamaan tunnesidettä eläimeen. Toisaalta sitten taas sen isoäidin, jonka kanssa en ollut lähes lainkaan aikaa viettänyt vuosikymmeniin, hautajaisissa kyynelet vierivät. Tokikaan mitään saikkua en tuolloinkaan hakenut.

 

[peterra]

Tänäpänä on niin sairasta porukkaa, että rinnastavat lemmikkieläimen kuoleman ihmiseen. Sitten toisaalta joku pieni osa porukasta saattaa ihan vaan käyttää hyväkseen sitä, että nykyään saa niin helpolla saigonia.

Aika polarisoivasti vastasit tähän. On niin polarisoivaa, että tästä on pakko ottaa itse kiinni. Nykyihminen on hyvin vieraantunut kuolemasta (esimerkkinä lähde vuoden 2017 Päivi Könkään artikkelista Tapa käsitellä kuolemaa on muuttunut – "Surua ei välttämättä kohdata, vaan tunteet halutaan turruttaa esimerkiksi lääkkeillä"). Suru on tunne, mutta surun käsittely ei ole enää niin tavanomaista kuin aikaisemmin ja surun kohtaaminen ei ole enää niin arkipäiväistä kuin ennen.

Surua oppii käsittelemään usein vasta, kun kohtaa riittävästi surullisia tapahtumia. Käsittely on maailman inhimillisen ominaisuus meille ihmisille eikä ihmisen aivotoiminta tunne edes ajatusta surun hierarkisuudesta. Suru asioista, jotka ovat peruuttamattomia, ovat nykyihmisille hyvin vieraita. On väärin arvottaa kenenkään tapaa surra ja mielestäni nykyaikainen työelämä on hieno osoitus siitä, että työnantajatkin ovat ymmärtäneet, ettei erilaisia prosesseja voi hierarkisoida tai arvottaa.

Jokaiselle suru on paitsi henkilökohtainen, hyvin erilainen. Jos ajattelee surun ainoastaan ihmissuhteeksi niin silloin ajattelu on kovin rajallinen. Omakohtaisesti olen oppinut, että surua määrittää USEIN (HUOM. ei kaikilla) koettu läheisyys asiaan. Ihminen ja suru eivät ole erillään toisistaan - kontekstistaan. Itselleni esimerkiksi oli todella kova suru, kun lemmikkikissani kuoli. Erityisesti tässä korona-ajassa kissa oli pitkään AINOA työkaveri, koska ihmisiin ei oikein saanut pitää yhteyttä. Se riipaisi todella kovasti ja meni monta päivää ja koko ajan olo oli sellainen täysin tyhjä. En hakenut sairaslomaa, koska minulle oli helpompi keskittyä töihin ja ihmisiin kuin kissan miettimiseen.

Jos esimerkikiksi maailmalla kuolee lapsi nälkään niin se ei ole minulle lähellä, koska minulla ei ole omia lapsia ja tällä tavalla siihen ei tule henkilökohtaista surupintaa. En myöskään ole menettänyt lasta ja olen ollut onnekas, etten toistaiseksi ole menettänyt aivan lähipiiristäni ihmisiä sitten vuoden 2002, kun vaari ja mummu kuolivat hyvin lyhyen ajan sisällä toisistaan. Heistä on muistoja, ajatuksia, mutta silloin suru ei tullut lähelle, koska se oli odotettavissa jo silloin, kun vaari oli sairaalassa ollut useamman kuukauden ennen lähtöä. Toisaalta olin itse nuori tuolloin.

Surussa ei mielestäni ole ainakaan itselleni vielä koskaan ollut kyse hierarkisuudesta. Suru muuttuu ja muuttaa muotoaan ja työnantaja on ainoastaan viisas, jos hän ymmärtää ja pystyy havaitsemaan, että jollakin on sellainen hetki elämässään, ettei työnteko ole hyväksi.

 

[vilperi]

Olen kirjoittanut melko paljon omasta työtilanteestanikin tuolla Kierrätyskeskuksen puolella varsinkin. Mutta päätin kirjoittaa tännekin tilanteestani koska muistin tämän kyseisen työtä käsittelevän ketjun olemassa olon.

Oma työtilanteeni on melko pitkään ollut varsin ristiriitainen. Satuin työkokeilun kautta löytämään syksyllä 2019 työpaikan keittiöalalta jossa olen viihtynyt todella hyvin kyllä ja joka tuntuu minun työurani toistaiseksi parhaimmalta työpaikalta. Työsuhdettani on myös jatkettu niin että työkokeilujaksoa seurasi aina uusi työkokeilujakso. Tätä kesti kolmen kolmen kuukauden jakson verran. Sitten kun käsittääkseni työkokeilut oli tullut kulutettua loppuun niin minut palkattiin tuonne palkallisella ja määräaikaikaisella työsopimuksella. Nykyinen sopimus kestää tämän vuoden loppuun asti.

Tässä nyt on vaan sellainen ikävä sivujuonne että ei todellakaan niin paljon hyvää ettei jotain huonoakin. Ja tämä huono on nyt ottanut taas vallan eli koko tuonkin ajan mitä olen täällä nykyisessä työpaikassa töissä ollut niin on minulla ollut mystisiäkin jalkapohjakipuja. Ne ovat häirinneet työssä käymistä niin pahoin että syyskuun lopussa minulla alkoi sairauslomakierre joka on kestänyt ihan näihin päiviin asti. Eli aikaisintaan palaan töihin takaisin 9.12.

8.12 eli ensi viikon keskiviikkona minulla on jokin kolmikantaneuvottelu lääkäriasemalla jossa on paikalla minä, työnantajan edustaja eli työpaikkani ns. emäntä ja lääkäri tai työterveyssairaanhoitaja. Mietitään jatkoani ja eilen sain emännältä kuulla että tämä on hyvin ratkaiseva palaveri jatkoni kannalta tuolla nykyisessä työpaikassa.

Kyllähän tässä on tullut punnittua erilaisia vaihtoehtoja hyvin paljon. Ja valitettavasti pidän yhtenä mahdollisuutena sitä ratkaisua että palaan töihin takaisin vaikka en olisikaan täysin kuntoutunut ja kipuja jaloissa olisi yhä. Kuntoutuminen vaatisi ehkä vieläkin enemmän aikaa mutta esimerkiksi minun määräaikaisella työsopimuksella sen ajan saaminen ei ole enää niin yksinkertaista. Ehkä alkaa olemaan sairausloman jatkon hintana sitten jo oikeasti nykyisen työpaikan menettäminen.

Näin minä näen asiat. Jos olisi vakituinen työsopimus niin työnantajan olisi sitä vaikeampi irtisanoa tällaisen syyn takia. Mutta kun minulla on määräaikainen sopimus joka tulee muutenkin kohta päättymään. Työnantajan näkökulmasta valitettavan helppoa vaan jättää sopimus uusimatta, jättää minut hungingolle ja palkata terve työntekijä tilalle. Työpaikka ei ole kuitenkaan päiväkerhokaan.

Eli voi olla yksi harkittava vaihtoehto se että palaan töihin vaikka olisin vielä keskenkuntoinen. En halua kuitenkaan menettää nykyistä työpaikkaanikaan. Olenhan nyt kuitenkin pystynyt kipujen kanssa tähänkin asti aiemmin töitä tekemään. Vaikka se välillä on tuskaista ollutkin.

Herättääkö tilanteeni jotain mietteitä? Onko kuinka yleistä että töitä tehdään vaikka kipuja olisi?

 

[KiVi]

@vilperi nämä asiat aika hyvin tuntevana sinun työsuhteesi tulee melkein varmasti päättymään tämän määräaikaisen päättymiseen, jos saikku vielä jatkuu ja erittäin todennäköisesti, vaikka ei jatkuisikaan. Harmin paikka, mutta työnantajat haluavat minimoida saikkuriskin aina kun mahdollista.

Toivottavasti olen väärässä ja sieltä tulee iloinen yllätys!

 

[vilperi]

@vilperi nämä asiat aika hyvin tuntevana sinun työsuhteesi tulee melkein varmasti päättymään tämän määräaikaisen päättymiseen, jos saikku vielä jatkuu ja erittäin todennäköisesti, vaikka ei jatkuisikaan. Harmin paikka, mutta työnantajat haluavat minimoida saikkuriskin aina kun mahdollista.

Toivottavasti olen väärässä ja sieltä tulee iloinen yllätys!

Vastaan nyt jälkijunassa tännekin tähän vastaan viestiin. Eli siinä taannoisessa kolmikantaneuvottelussa sovittiin lääkärin ja työnantajan edustajan kanssa niin että teen ensin tämän vuoden loppuun asti nämä jäljellä olevat jo työvuorolistaan merkitsemään ehdityt työvuoroni pois alta kokeilunkin kannalta. Nämä työvuorot ovat vielä normaalin pituisia eli noin 7-8 tunnin pituisia työvuoroja.

Jos ne pystyn hoitamaan kunnialla niin sitten teen ensi vuoden alussa ensin kaksi kuukautta kuuden tunnin työvuoroja. Kokeilun kannalta nämäkin. Jos nämäkin sujuvat niin sitten solmitaan elokuuhun asti ainakin ulottuva työsopimus ja tällöin työvuorot olisivat jo normaalin pituisia eli noin 7-8 tunnin pituisia.

Hyvähän se on toisaalta jos ja kun työt jatkuvat nyt sittenkin. Ja tähän asti olen pystynyt tekemään töitä ihan siedettävästi. Kipuja jaloissa on ollut mutta eivät ne ole enää työn tekoa haitanneet.

Nyt sitten ongelmaksi on muodostumassa tämä että työpaikalla ilmapiiri on näemmä taas muodostumassa todella tarkaksi ja virheistä todella nipotetaan hyvin kärkkäästi. Pienimmistäkin virheistä. Ilmapiiri on sairauslomani aikana muuttunut tuolla taas näemmä aika tiukaksi.

Vähän vaihtelevaista on ollut tuo ilmapiiri työpaikallani sinä aikana kun olen siellä töissä ollut. Ensin muutaman kuukauden ilmapiiri oli todella tiukka ja vaativa, jos yskäisitkin väärään suuntaan niin oli jo mojovat motkotukset ja äänen kohotukset taattu. Ilmapiiri oli tiukin mitä on ollut työpaikoissa jossa olen töissä ollut. Sitten vaihtui vähän henkilöstö siedettävämpiin ja parempi hermoisempiin sekä rennompiin työntekijöihin ja emäntään. Ilmapiiri oli pitkään jo hyvä, sallivampi virheillekin.

Nyt kuitenkin sairauslomani aikana on tapahtunut jotain kummaa. Tietenkin tässä oli aikataulu kiireinen töissäkin ennen joulua. Mutta emäntäkin on muuttunut sellaiseksi että nipottaa herkästi ja aivan kuin olisi perseeseen ammuttu karhu. Siihen lisäksi kaksi herkästi nipottavaa jo tuolla pidempään ollutta työntekijää niin on tuolla ilmapiiri kyllä taas muovaantumassa sellaiseksi että minä en kohta tuolla enää viihdy.

Voin kyllä palkan saadessa siellä käydä työvuorot tekemässä ja nieleskellä hiljaa mielissäni sen kaiken "paskan", onneksi itselläni on hyvät hermot kuitenkin. Ja kun kyseessä ei ole kuitenkaan se että olisin täysin lapanen vaan kaikki pitää tehdä niin tarkasti nykyään.

Jos saan jatkaa tuolla niin hyvähän se tietenkin on mutta kyllä tässä ennusmerkit ovat sellaiset että kyllä minun kannattaa samalla hakea uutta työpaikkaa itselleni. Viihtyminen työpaikalla on kuitenkin myös tärkeää ja sellaiset ennusmerkit ovat kyllä ilmassa että työpaikkani on taas ilmapiiriltään muuttumassa siihen entiseen jossa esimerkiksi ääntä korotetaan hyvin herkästi. Emäntä varsinkin on muuttunut jostain syystä herkemmin nipottavammaksi. Muutos on iso sillä ennen tämä uusi emäntä oli varsin lupsakka.