Downton Abbeyn olemassaolo ehti jo minulta unohtua useammaksi vuodeksi, vaikka alusta saakka on ollut tarkoitus se joku päivä katsoa. Viime vuoden elokuva palautti sarjan taas mieleen ja nyt olen sitten parissa kuukaudessa nautiskellut sarjan läpi. Enää elokuva näkemättä ja sen kanssa voi pari päivää odotellakin, niin saadaan kotisohvallakin pieni "parin vuoden" tauko siihen väliin.
On parhaita sarjoja, mitä olen nähnyt. Kevyttä (melo)draamaa ja hahmokomediaa, jopa pieniä elämänviisauksia. Aivan ylivertaista lohturuokaa, koska jakson katsominen oli kirjaimellisesti kuin paluu tuttujen turvallisten ystävien seuraan. Se on klisee, mutta se oikeastaan toteutui omalla kohdallani vasta nyt ensimmäistä kertaa. Sarjan maailmassa vallitsee tietty kiltteys ja olipa tilanne kuinka paha tahansa, niin sarjassa on useita selkärankoja, jotka tietävät miten toimia ja sanoa aina oikeat asiat - ainakin mitä tulee muiden ongelmiin!
Lavastukset, miljööt, puvustus, kampaukset ovat kaikki huippuluokkaa ja jopa kaltaiseni puusilmä osasi niitä arvostaa, sekä huomata eroavuuksia vuosien vieriessä. Sarja kertoo Downton Abbeyn kartanosta ja siinä seurataan Crawleyn aatelissuvun, sekä heidän palvelijoidensa elämää vuosina 1912-1926. Nuo ajat sisältävät suuria muutoksia alkaen ihmisten asenteista, arvoista ja tavoista aina tekniseen edistykseen ja tietysti maailmansotakin sinne mahtuu.
Sarjan ehkä suurin valttikortti ovat kuitenkin hienot hahmot ja rautainen roolitus. Jim Carter vanhanaikaisena ja lojaalina hovimestarina, joka hankaa vastaan kaikkea muutosta. Maggie Smith teräväkielisenä leskikreivittärenä ja Rob James-Collier päälakeija Thomaksena, jolla juonittelu on jo verissä ja myöhemmin hahmon katkeruudelle saadaan aimo syvyys inhimillisyyttä ja ymmärrystä. Perheen päänä ovat Hugh Bonneville, jonka naiivi ja hieman kovapäinenkin jaarli on viimeiseen asti gentlemanni ja kunnian mies. Tämän vaimona on Elizabeth McGovern hiljaisena empatian ja järjen äänenä, joka onneksi myöhemmässä vaiheessa sarjaa saa edes jotain merkityksellistä juonikuviota itselleenkin. Edellämainittujen asioiden lisäksi sarjassa seurataan tämän pariskunnan kolmen tyttären aikuistumista ja rakkauselämää, mutta vipinää piisaa palvelijoidenkin keskuudessa. Jos alkaisin kaikesta kirjoittaa ja kehua näyttelijöitä, niin joutuisin käymään kaikki läpi ja istuisin tässä puoli päivää.
Kyllä tuo sarjan luoja Julian Fellowes (joka näyttää vähän Hitchcockilta), osaa aika mestarillisesti tämän kaltaista kevyttä draamaa käsikirjoittaa. Sarjassa on kiehtovan dynaaminen ja tiivis kerronnan tahti, sekä leikkaus on hyvin vauhdikasta sekä taloudellista ja lukemattomia hahmoja sekä erinäisiä juonikuvioita pyöritetään ja risteytetään äärimmäisen taitavasti. Eikä kuitenkaan missään vaiheessa ole oikein vaaraa, että katsoja tippuisi kärryiltä, mikä on melko hämmästyttävää. Minulla on usein vaikeuksia muistaa mitä tapahtui viikko sitten sarjoissa, minkä vuoksi en koskaan katso niitä livenä, mutta tässä tapauksessa saattoi hyvin pitää yli viikonkin tauon ja palata takaisin, eikä kokenut olevansa yhtään pihalla. Ihan sama kuinka stressaava päivä oli takana, niin Downton Abbey vain jotenkin kerta toisensa jälkeen kaappasi huomion ja ajatukset pois omista asioista. Kepeän ulkopinnan alle todellakin kätkeytyy monessakin mielessä mestarillisia asioita oli kyse näyttelystä, teknisestä puolesta, tai käsikirjoituksesta.
Seuraavaksi pitänee korjata Black Mirror -aukko sarjasivistyksestä.
