Kausi 1: Avauskaudelta erottuvat samat vahvuudet ja heikkoudet kuin tästä sarjasta yleensäkin. Kylmäverisesti sinun on etenkin keissien osalta varsin dramaattinen rikossarja ja sehän on tietysti sinänsä positiivista, mutta toisaalta tuo toinen toistaan raflaavampien tapausten tykittäminen tuo Kylmäreihin hieman epärealistisen sivumaun. Totta kai poliisityötä onkin syytä dramatisoida tällaisessa fiktiivisessä sarjassa ihan vain kiinnostavuuden takia, mutta ylenmääräisellä dramatisoinnilla on myös varjopuolensa. Tälläkin kaudella päähenkilö Velille ja hänen kollegoilleen siunaantuu suht lyhyen ajan sisällä sen verran runsahasti shokeeraavaa kamaa – esimerkiksi ampumaradalla tapahtunut teloitus (siis Sanna Sillanpää -case), saatananpalvontaan liittyvä henkirikos (siis Hyvinkään paloittelusurma), Suomenlinnan tienoilla mellastava sarjamurhaaja, lapsenmurha, isänmurha – että se tuntuu jo suorastaan epäuskottavalta. Tosin kyllä kaudella on edellä mainittujen vastapainoksi jokunen proosallisempikin tapaus, kuten ihan tavallinen mustasukkaisuusdraama, huumehommia ja eräs velanperintäjuttu. Toisaalta nimenomaan tällä avauskaudella tapaukset perustuvat ainakin pääosin todellisiin kotimaisiin rikosjuttuihin ja osa niistä oli minullekin ennestään lehdistä tuttuja, mikä puolestaan antaa tapahtumille realistisen ja kiintoisen lisävivahteen. Keissien osalta tämä ykköskausi onkin mielestäni paras Kylmärit-kausi.
Rikostapausten ohella kaudella kuvataan sopivasti myös Velin yksityiselämää. Mitään erityisen kiinnostavaa privaattielämän kuvioita ei tosin ole meneillään. Etenkin hankaluudet perhe-elämän ja työn yhteensovittamisessa ovat melkoista rikossarjojen ja -kirjojen kliseeosastoa, vaikkei Velillä eronneena enää mitään varsinaista perhettä edes ole. Jokainen teini-ikäisen tyttären kanssa sovittu illanvietto päättyy kuitenkin siihen, että jostakin löytyy ruumis ja isäpappa joutuu rientämään. Sekin tuntuu hieman turhan kärjistetyltä – ei kai kukaan tekisi rikostutkijan työtä murharyhmässä, jos vapaa-aikaa ei jäisi käytännöllisesti katsoen ollenkaan. Myöskään Velin suhde asianajaja Miran kanssa ei ole erityisen mieleenpainuva. Joka tapauksessa on positiivista, että Velin privaattiasioitakin käsitellään runsaasti, koska pelkkä asiapitoinen rikosjuttujen perkaaminen kävisi nopeasti puisevaksi. Kausi etenee sujuvasti, sillä jokainen jakso muodostaa oman, tietyn casen käsittelevän kokonaisuutensa, mutta juuri esimerkiksi Velin yksityiselämän kuviot jatkuvat luontevasti jaksosta toiseen.
Näyttelijä- ja hahmonmateriaalinkin osalta sarjassa yleensä ja tälläkin kaudella on hyvät ja huonot puolensa. Enimmäkseen näyttelijät ovat täyttä priimaa – Taneli Mäkilä esittää Velin ensimmäistä työparia, Antti Reini toista, Leena Uotila on heidän pomonsa, Mari Nenonen se asianajaja, Petri Manninen Velin lapsuudenystävä, Kari Väänänen eräs rikollinen... Eli loistonäyttelijöitä kaikki tyynni, mutta samaa ei valitettavasti voida sanoa Velin roolissa hääräilevästä Ville Virtasesta, joka on aivan hirvittävä puupökkelö. Harmillinen juttu, että juuri pääosaan on valittu moinen ohilaukaus. Veli ei myöskään ole varsinkaan tällä kaudella hahmona kovin kiinnostava, vaikka hänelle rakennetaan jonkinlaisia viitteitä pimeästä puolestakin, kun hän meinaa erään keissin yhteydessä tappaa erään rikollisen ja toisen keissin yhteydessä saa hillittömän raivarin kyseiseen juttuun sotkeutuneelle tyttärelleen. Muissa henkilöissä on kuitenkin enemmän väriä. Erityisesti Taneli Mäkelän hahmo on ihan symppis ja hänen kuolemansa heti ensimmäisen jakson lopussa on melkoinen paukku. Hänen tilalleen tuleva TT on kyllä myös ihan sympaattinen, joskin vähän juntti tyyppi. En kuitenkaan pidä siitä, kuinka yksiulotteinen asetelma hänen ja Velin välille on kirjoitettu keissien suhteen. Veli on ikään kuin sellainen ylivertaisen älykäs Sherlock Holmes ja TT sitten rakas Watson, joka ei ikinä ole oikeassa missään.
Mutta toimiva kausi noin kokonaisuutena. Parhaita jaksoja olivat mielestäni Kuninkaan portti, sillä siinä esitetty sarhamurhaajatrilleri oli todella karmiva ja sisälsi toimivia twistejä, ja Paras mahdollinen maailma, koska siinä esiintyi sivuroolissa Apulannan Toni Wirtanen.
Kausi 2: Toisella kaudella keissit eivät käsittääkseni enää pohjaa tositapahtumiin, mutta ihan kiinnostavia ja tunteita herättäviä ne silti ovat. Toki Velille siunaantuu jälleen lyhyen ajan sisään epäuskottavankin monta epätavallisen raflaavaa tapausta (esim. panttivankitilanne, pedofiliajuttu, lapsen yliajo, eutanasia), mutta toisaalta niiden vastapainoksi nähdään taas joitakin suht tavallisia perhesurmia sekä huume- ja prostituutiohommia. Tällä kaudella yritetään rakentaa laajamittaisempia draamankaaria myös keissien osalta, sillä useampi tapaus ulottuu useampaan jaksoon. Mielestäni se on ihan positiivista, sillä näin jää riittävästi rilaa myös tapahtumien pohjustamiselle. Kokonaisuutena kauden caset jäävät silti jonkin verran edelliskauden tason alapuolelle, ehkä juuri siksi kun autenttisuuden lisävivahde puuttuu ja toisaalta mitään edelliskauden Kuninkaanportin kaltaista kylmäävän jännittävää tapausta ei tällä kertaa ole mukana.
Sen sijaan Velin ja muidenkin hahmojen yksityiselämän kuviot ovat tällä erää edelliskautta mielenkiintoisempia. Velin tämänkertainen romanssi nuoruudenrakkauden kanssa ei tosin ole sen persoonallisempi kuin hänen ja Miran juttu, mutta muutoin päähenkilömme privaattielämässä on koskettavia kuvioita meneillään – isä sairastuu ensin dementiaan ja sitten kuolee. Velin persoonaan saadaan nyt kunnolla synkkiä elementtejä, sillä isän kuoleman jälkeen hän on jonkin aikaa suorastaan epästabiili. Myös pomo Majliksen ja työpari TT:n henkilökuvat saavat kakkoskaudella lisää lihaa luiden päälle. Aiemmin he olivat nimittäin lähinnä stasteja, mutta nyt kummallakin on omia, varsin dramaattisiakin juonikuvioita: Majliksella jonkin tarkemmin määrittelemätön syöpä ja TT:llä väkivaltainen parisuhde. Myös asianajaja Mira on vielä kuvassa mukana vielä Velistä eronneenakin ja hänelläkin on ihan raflaavia juovikuvioita, kun asiakkaat ovat vetäneet hänet mukaan hämärähommiin. Kauden uudet vakihahmot sen sijaan ovat joko veemäisiä (se TT:n väkivaltainen tyttöystävä, Velin uusvanhan tyttöystävän ex-mies) tai sitten vain tylsiä (TT:n loppukauden tyttöystävä, se Velin uusvanha tyttöystävä).
Kaiken kaikkiaan hyvä kakkoskausi, ei pelkkää vanhan toistoa vaan uusiakin juttuja tuli riittämiin.
Kausi 3: Kolmoskausi on mielestäni keissipoliittisesti ehkä tämän sarjan mittapuulla heikoin, vaikka vahva toki siltikin. Tällä kaudella tapahtumat perustuvat käsittääkseni pääosin todellisiin ulkomaisiin rikosjuttuihin, mutta näemmä todellisuus on tarua ihmeellisempää ja ainakin Suomen miljööseen soviteltuina nuo keissit tuntuvat vieläkin yliampuvammilta kuin muilla kausilla nähdyt. Tämänkertaisiin caseihin sisältyy nimittäin ainakin useampikin pommi tai muu räjähde, vauvansurma, lapsenkaappaus, sadomasokismia ja ihmissyöntiä, eikä vastapainoksi ole nyt juuri mitään proosallisempaa. Poikkeuksellista jännittävyyttähän noista tapauksista toki irtoaakin, mutta kolikon toisena puolena realistisuudesta jäädään vielä kauemmas kuin kahdella ensimmäisellä kaudella.
Myös hahmojen yksityiselämän kuviot suorastaan tihkuvat draamaa. Veli on saanut kintereilleen salaperäisen vainoojan, kun taas TT:llä on meneillään rajuja huumejuttuja ja Majlis kituuttelee edelleen sen syöpänsä kanssa. Ehkäpä näissä privaattijuonissakin on siis joiltakin osin pieniä yliampuvuuden oireita, mutta toisaalta ne myös ravistelevat katsojaa aidosti. Kauden päätöskohtaus on suorastaan koskettava – ensimmäistä kertaa sitten avausjakson kuolo korjaa merkittävän hahmon, tällä kertaa siis Velin vaimon. Olisin tosin mielelläni nähnyt myös kyseisen kuolintapauksen jälkipyykit, sillä nyt lopetus tuntui ehkä hivenen töksähtävältä.
Eli tämäkin kausi oli ihan timangia ja jäi kyllä harmittamaan, ettei sarjaan sitten enää tullut jatkoa.