Viime aikoina on tullut katseltua intensiivisesti amerikkalaista sairaalasarjaa Teho-osastoa (alkuperäiseltä nimeltään ER:ää). Olen periaatteessa muutenkin lääkärisarjojen ystävä, mutta jostakin syystä minulla on niistä sellainen ennakko-oletus, että useimmat ovat lähinnä vain ihmissuhdehuttua sairaalaympäristöön sijoitettuna. Johtunee osaltaan siitä, että ensimmäinen seuraamani sairaalasarja eli suomalainen ysärihelmi Ihmeidentekijät oli juuri sellainen. Sittemmin olen löytänyt muutamia ihan laadukkaitakin kyseisen genren edustajia – kirkkaimpana helmenä varmaan Housen. Siitä vain on jo kaikki kaudet moneen kertaan katsottuna, joten olen alkanut erityisesti männä viikkoina laajentaa tonttiani enemmän tuonne ER:n suuntaan. Olen kyllä katsellut sarjaa aiemminkin ajoittain, mutta koen päässeeni vasta nyt kunnolla sisälle sen maailmaan. Kausiahan tuossa riittää enemmän kuin omiksi tarpeiksi (15 noita taisi yhteensä olla) ja ennestään minulla oli niistä ainoastaan kuusi takana.
Teho-osaston pariin siirtyminen tuntui melkoiselta kulttuurishokilta Housen jälkeen. Onhan ER toki paljon realistisempi, mutta toisaalta jaksot tuntuvat väistämättä sekavilta kokonaisuuksilta, kun niiden puitteissa käsiteltäviä potilaskeissejä on niin monta. Sellaista autenttista hektisen päivystyspoliklinikan tuntuahan siinä on varmasti tavoiteltu ja onnistuneesti saavutettukin, mutta itseäni tuollainen nopeatempoinen ja ylimalkainen meno ei viehätä niin paljon kuin rauhanomaisempi ja perusteellisempi asioihin paneutuminen. Tässä sarjassa potilaiden määrä korvaakin pitkälti laadun ja he jäävät enimmäkseen varsin etäisiksi, kun taas Housesta heistäkin muodostuu ihan kunnon sivuhahmoja persoonallisuuksineen ja henkilöhistorioineen. Toki ER:ssäkin annetaan välillä joillekin potilaille normaalia isompaa roolia ja heihin pääsee sitten jollakin tasolla tutustumaankin, mutta harvemmin siellä kuitenkaan mitään unohtumattomia persoonia tulee vastaan.
Käsiteltävät tapaukset ovat myös turhan mielikuvituksettomia siinä mielessä, että mitään tavallista harvinaisempia sairauksia ei tule oikein koskaan vastaan ja muutenkin diagnoosi on yleensä heti alussa selvä. Toki Housessa taas onkin epäuskottavaa, että miltei joka jaksossa oireiden taustalta paljastuu jokin äärimmäisen harvinainen postimerkkitauti, mutta ER:ssä sellaisia tai muutenkaan diagnostiikaltaan epäselviä keissejä ei esiinny juuri lainkaan. Ei päästä tekemään sellaista mielenkiintoista salapoliisintyötä House-tyyliin. Ehkä juuri edellä mainituista syistä Teho-osaston keissit tuntuvat myös välillä toistavan itseään ja tulee hetkittäin sellainen olo, että onhan tämä nyt nähty jo tuhat kertaa. Ripottelemalla harvinaissairauksia ja muuten vain kimurantteja tautitapauksia mausteeksi olisi saatu vähän vaihtelua touhuun.
Silti pidän kyllä ER:stäkin paljon ja joskus jopa enemmän kuin Housesta – molemmilla on paikkansa. Vaikka ER:ssä läpikäydään potilastapauksia hurjaan tahtiin, niin henkilöiden yksityiselämän kiemurat ja hahmonkehitys etenevät rauhallisemmin ja muutenkin luontevammin kuin Housessa. Tehiksessä kun ei pyritäkään runnomaan jokaista jaksoa omaksi itsenäiseksi tarinakseen, vaan se on enemmän sellainen jatkuvajuoninen sarja. Toisinaan tuossa jatkuvuudessa tosin esiintyy omituisia katkoksia, kun jotakin tärkeää saatetaan jättää pitkäksi aikaa unholaan tai jopa kokonaan käsittelemättä. Ensin vaikkapa kuvattiin monessa perättäisessä jaksossa Abbyn suhdetta hänen psyykkisesti sairaaseen veljeensä, sitten veli teki yhtäkkisen katoamistempun ja Abby unohti hänet tuosta noin vain… kunnes veli palasi usean jakson kuluttua yllättäen kuvaan mukaan ja tuota juonikuviota jatkettiin muina miehinä aivan kuin mitään taukoa ei olisi ollutkaan. Eräs hahmo puolestaan syyllistyi rikollispotilaan tahalliseen surmaamiseen, tai tarkemmin sanottuna elvyttämättä jättämiseen, eikä tätä käsitelty jälkeenpäin oikein mitenkään. Toki kyseinen potilas oli ollut ihan pesunkestävä mulkvisti ja puukotellut muistaakseni aiemmin sairaalan henkilökuntaakin, mutta olisi silti luullut sille hänet eliminoineelle lääkärille koituvan edes hieman omantunnontuskia tai vaikkapa jotain kurinpitotoimia. Joskus hahmojen välille virinneet romanssitkin unohdetaan alkusoidinmenojen jälkeen liki tykkänään (esim. Carter ja Susan), mutta se on toisaalta ymmärrettävää, kun tämä on kuitenkin ensisijaisesti sairaalasarja eikä mikään parisuhdedraama.
Hahmojen yksityisasiat limittyvätkin yleensä sujuvasti sairaalamaailmaan – olivat kyseessä sitten ihmissuhdekuviot tai henkilöiden sisäiset kriisit ja kehitystarinat. Kyllähän sarjassa välillä esiintyy niitä perinteisiä parisuhdekärhämiä ja kolmiodraamojakin (tai jopa neliödraamoja, kuten Carter + Susan + Abby + Kovac), mutta useimmiten hahmojen väliset konfliktit liittyvät esimerkiksi johonkin tiettyyn potilaskeissiin tai ylipäätään erilaisiin tyyleihin harjoittaa lääketiedettä. Taannoin katsomallani 9. kaudella erityisesti lääkäriharjoittelija Pratt ajautuu vähän väliä tukkanuottasille niin opiskelutovereidensa kuin ohjaavien lääkäreidenkin kanssa, sillä hän yliarvioi jatkuvasti omat kykynsä ja toisaalta suhtautuu muihin niin kuin nämä olisivat epäpäteviä tumpuloita. Neuvoja hän ei suostu vastaanottamaan koskaan keneltäkään, ei kokeneemmiltakaan. Hän saattaa vaikkapa laiminlyödä anamneesin ottamisen kokonaan, koska luulee muutenkin tietävänsä ihan vain perstuntumalta oikean diagnoosin, tai päätyä avaamaan elvytystilanteessa omin päin potilaan rintakehän, vaikkei ole vielä edes käynyt kirurgian kurssia.
Erityisen hyvin sarjassa on kuvattu lääkäreiden kokema epävarmuus jonkin tekemänsä töppäyksen jälkeen tai ihan vain lääketieteen yleisen haastavuuden edessä. Esimerkiksi eräs kirurgi (jätän nyt nimen mainitsematta, etten tule spoilanneeksi liikaa) menetti itseluottamuksensa tyystin, kun oli aiheuttanut hutiloinnillaan potilaan halvaantumisen tavanomaisen rutiinileikkauksen yhteydessä. Jonkin aikaa hänellä oli tapana jäätyillä ihan peruskauraa edustavissakin leikkauksissa ja pyydellä jopa itseään huomattavasti kokemattomampia apulaislääkäreitä avukseen, mutta hiljalleen hän ponnisti niin sanotusti takaisin jaloilleen. Pidin kovasti kohtauksesta, jossa hän ensin hosui leikkurissa paniikissa ja pyysi hoitajia järjestämään paikalle kenet tahansa toisen lääkärin ottamaan vastuun, mutta kun ketään ei ilmaantunut (kirurgian osaston ylilääkäri Romano tosin oli itse asiassa käsienpesupisteen puolella seuraamassa toimitusta kaikessa hiljaisuudessa, mutta sitähän tuo panikoija ei tiennyt), hänen oli pikkupakko päästä itsensä herraksi ja kyllähän se sitten siitä alkoi taas suttaantua. Hienoin sarjassa nähty kehitystarina on kuitenkin ollut Carter-lääkärihahmon vähittäinen muutos epävarmasta kandidaatinplantusta yhdeksi ensiapupoliklinikan kantavista voimista. Eipä olisi uskonut silloin aikoinaan hänen ensimmäisiä haparoivia haavansuturoimisyrityksiään seuratessa, että jonakin päivänä hän nousee polin kuumimpaan kärkeen Mark Greenen paikalle.
Sarjan hahmot eivät ole yhtä värikkäitä eikä dialogi yhtä nasevaa kuin Housessa. Dialogiin (ja kohtauksiin muutenkin) kaipaisi erityisesti enemmän huumoria, vaikka kyllähän sitäkin toisinaan irtoaa. Suosikkihahmoni onkin varmaankin Mark Greene, joka osaa olla välillä hauskakin ja ennen kaikkea sympaattinen. Osa noista persoonista on sen sijaan suorastaan tylsiä; esimerkiksi Tsing-Tsung-Tsung (vai mikä lie) ja se Bentonin tyttöystävä, jonka nimeäkään en koskaan ole oppinut muistamaan... Näyttelijöistä minulla taas ei ole pahaa sanottavaa, vaikka ei noista kukaan nyt mitään Hugh Laurien tasoista unohtumatonta roolisuoritusta tee. Pidän kyllä eritoten siitä Dr. Romanon näyttelijästä eli Paul McCranesta – hän näyttelee mulkvistia niin uskomattoman luontevasti, että voisi melkeinpä kuvitella hänen olevan oikeassa elämässäkin sellainen. Muutenkin sarjan roolisuoritukset, henkilöt ja replikointi tuntuvat kyllä uskottavilta. Varsinkin lääketieteellinen jargon kuulostaa autenttiselta.
Ei sarja silti mitenkään täysin realistinen ole, vaan siinä on aika paljonkin sellaisia pieniä ärsyttäviä epäuskottavuuden siemeniä. Esimerkkinä mainittakoon vaikkapa, että ainakin ensimmäisillä kausilla hahmot ehtivät muka aina käydä kesken työpäivän suhailemassa ympäri kaupunkia omia asioitaan hoitelemassa. Lääkäreiden idealistisuus on myös toisinaan tuntunut epäuskottavalta. Toki potilaiden edun kuuluukin olla ykkösprioriteetti, mutta erityisesti Dr. Ross olisi oikeassa elämässä varmasti saanut potkut moneen kertaan, kun antoi aina piut paut kaikille säännöille.
Lisäksi tuolla chicagolaisen opetussairaalan ensiapupoliklinikalla tuppaa olemaan vähän epärealistisenkin dramaattinen meno. En toki ole koskaan päässyt tutustumaan amerikkalaiseen sairaalamaailmaan, mutta tuskinpa siellä tuommoisia ammuskeluja, puukotuksia ja muita rikossotkuja sentään ihan noin jatkuvalla syötöllä esiintyy. Pahimmillaan jopa toimenpidehuoneissa hyppää henkitoreistenkin potilaiden kuulustelemista yrittäviä poliiseja ja kaiken maailman muuta väkeä kuin pipoa. Toivon todella tämän olevan sarjantekijöiden mielikuvituksen tuotetta, sillä muutoinhan Jenkkilän ensiavussa työskentelevillä lääkäreillä ja hoitajilla ei ole työrauhasta tietoakaan. Eivätkä potilastapauksetkaan varmaan ole sielläkään oikeasti keskimäärin ihan noin raflaavia. ER:ssä kun käytännössä jokainen potsku on vaarassa kuolla tai ainakin rampautua pysyvästi ja suurinta osaa joudutaan jossain vaiheessa elvyttämäänkin. Perusflunssat, virtsatietulehdukset ja muut triviaalit tautitapaukset loistavat pitkälti poissaolollaan – eipä niitä toisaalta kukaan jaksaisi ylenmäärin katsoakaan, mutta ihan realistisuuden nimissä niiden määrää olisi voinut edes hieman lisätä.
Jaksan myös varmaan ikuisesti häiriintyä siitä yleisestä sairaalasarjoihin liittyvästä vitsauksesta, että asystolea ja sykkeetöntä rytmiä (PEA) yritetään pääsääntöisesti kääntää defibrilloimalla. Noihin rytmeihin ei kyseinen toimenpide pure, mikä on kyllä taatusti kaikkien sairaalassa työskentelevien (ja varmaan useimpien maallikoidenkin) tiedossa. ER:ssä sentään toisinaan muistetaan mainita, että vain kammiovärinä ja -takykardia ovat defibrilloitavia rytmejä, mutta tuota pikaa joku hahmoista yrittää taas epätoivoisesti iskeä sähköllä, vaikka potilaan sydänfilmi näyttää suoraa viivaa. Se on naurettavaa.
Tuolla opetussairaalassa pyöriviin lääkäriopiskelijoihin liittyvät epäuskottavuudet ärsyttävät minua erityisen paljon. Ensinnäkin alkuvaiheen opiskelijoillakin tuntuu olevan epäuskottavan suuri vastuu potilaista. Meillä päin lääkäriharjoittelijat eli amanuenssit eivät saaneet tehdä omin päin oikeastaan mitään. Onhan noilla ER:ssä pyörivillä kandeillakin toki aina joku ohjaava lääkäri nimettynä, mutta suht itsenäisesti he kuitenkin diagnosoivat ja tekevät hoitoratkaisuja. Kaiken kukkuraksi he muka suorittavat melkein koko kliinisen vaiheen opintonsa tuossa samassa paikassa. Korkeintaan parit kirurgian ja psykiatrian harjoitteluviikot heille saattaa siunaantua juonen niin salliessa, mutta muuten he kärvistelevät vain tuolla ensiapupoliklinikalla, eivätkä koskaan käy esimerkiksi luennoilla. Oli myös outoa, että Carter ei muka ollut koskaan nähnytkään haavanompeluvehkeitä (tai siltä ainakin vaikutti) ennen kuin joutui ensimmäisenä ER-päivänään tositoimiin. Kyllä meillä ainakin kuivaharjoiteltiin siansorkilla ennen kuin päästiin oikeisiin potilaisiin käsiksi. En tosin tiedä Jenkkien harjoittelumalleista sen tarkemmin, ja fiktiivinen sarjahan tämä toki muutenkin on.
Kaikilta osin ER ei myöskään ole oikein kestänyt ajan hammasta. 90-luvulla vaikkapa sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt ovat varmasti olleet jotakin verrattoman ihmeellistä, mutta nykyihmisen näkökulmasta tuntuu vain typerältä, että muuten fiksulta vaikuttava Carterkin katselee transsukupuolista potilastaan nenänvarttaan pitkin ja koko työporukka on tikahtua hilpeyteensä kuultuaan pomonsa Weaverin homoseksuaalisuudesta. Ei sarjassa siis mitenkään vähemmistöjä halveerata, vaan tavoitteena on selvästi nimenomaan kritisoida turhanpäiväisiä ennakkoluuloja. Carter joutuu jälkeenpäin katumaan karvaasti ryssittyään niin pahanpäiväisesti vuorovaikutustilanteensa miehen kehoon syntyneen naisen kanssa. Weaver puolestaan kokee todellisen kehitystarinan orastavan seksuaali-identiteettinsä kanssa kipuilevasta kaappihomosta itseään rohkeasti toteuttavaksi julkilesboksi, joka antaa piut paut muiden supinoille. Tällaiset tarinat vain eivät tee enää suurtakaan vaikutusta ainakaan minuun, sillä niitä on tullut kuultua tässä vuosien saatossa jo sen verran paljon. Toki olisi epäreilua syyttää sarjaa siitä, että se on oman aikansa lapsi, mutta osa tuolloin varmasti hyvin raflaavalta tuntuneesta tematiikasta on vuosien saatossa auttamatta vanhentunut.
Joka tapauksessa sarja on hyvä. Sitä tulee katsottua puuskittain. Joskus tulee sellaisia vaiheita, kun tekee mieli pitää oikein kunnon Tehis-maratoneja, joskus saattaa mennä vuoden päivät tai useampiakin vuosia kokonaan ilman ER:ää. Eniten minua kuitenkin ihmetyttää sarjan suomenkielinen nimi, sillä eihän ensiapupoliklinikalla ja teho-osastolla ole oikeasti mitään tekemistä keskenään – no kummatkin sijaitsevat kyllä sairaalassa, mutta noin muuten. Onhan Teho-osasto toki nasevampi nimi kuin Ensiapupoliklinikka olisi, mutta silti on naurettavan riitasointuista, että hahmot seikkailevat selvästi ensiapupoliklinikan miljöössä ja sarjan nimi on jotakin aivan muuta.
Ehkä tulee kuitenkin seuraavaksi keskityttyä enemmän muihin minulla tällä hetkellä työn alla oleviin sarjoihin, koska koen saaneeni Tehiksestä joksikin aikaa tarpeekseni tiettyjen 10. kaudella tapahtuneiden minulle epämieluisten seikkojen vuoksi. ER:n ohella olen katsonut viime aikoina vain Sykettä, Alice in Borderlandia ja salaista pahettani Uutta päivää, mutta mikään noista ei kyllä juuri nyt oikein innostaisi. Sykkeen 11. kautta itselläni on vasta pari jaksoa takana eikä ole tähän mennessä oikein herättänyt mielenkiintoa, Alice in Borderland ajautui mielestäni kauden puolivälin jälkeen kammottavaan suvantovaiheeseen ja katsominen on ollut tyssänneenä nyt yli kuukauden ja Uuden päivän jaksoja kuuntelen Areenasta yleensä vain puolella korvalla syömisen yhteydessä. Mutta noita voisin kommentoida tarkemmin jollain toisella kertaa.
