Tuo ensimmäinen jakso tuli katsottua heti maanantaina uunituoreena. Itselläni oli tämän sarjan suhteen varovaisen optimistiset odotukset. Pidin Last of Us -pelistä noin juonellisesti – pääjuoni toki oli aika simppeli, mutta siinä seikkailevat hahmot sekä heidän ja heidän välistensä suhteiden kehittely olivat kiintoisaa seurattavaa. En kuitenkaan nauttinut itse pelillisistä aspekteista, sillä tuo Part I oli kaiken kaikkiaan turhan hektinen makuuni ja eteneminen tyssäsi jatkuvasti samoissa kohdissa jumittamiseen. Ounastelinkin, että tarina voisi toimia minulle paremmin elokuvan tai tv-sarjan muodossa – tuolloin sen ansioista voisi nauttia, mutta omaa päätä ei tarvitsisi hakata seinään. Sarja oli siinä mielessä ikään kuin vastaus rukouksiini, mutta siitä tihkuneiden ennakkotietojen perusteella alkoi hieman hirvittää, että mitä jos tekijät sortuisivat liiankin orjallisiin pastisseihin pelikohtauksista. Vaikka tarina onkin videopelien mittapuulla varsin laadukas, niin ei siinä kyllä itsessään riittäisi sisältöä täysimittaisen tv-sarjan tarpeiksi. Homma oli siis vaarassa jäädä melkoiseksi torsoksi, mikäli tv-sovitukseen olisi lykätty ainoastaan vanhat tutut cutscenet filmatisoidussa muodossa ja siihen päälle pelin pääsisällön muodostaneita loputtoman pitkiä hiippailu- ja taisteluosuuksia.
Ainakin ensimmäisen jakson perusteella tuo oli turha pelko. Alkuperäisteosta noudatettiin uskollisesti, mutta siihen oli lyöty juuri sopivasti lihaa luiden päälle. Zombie-vitsauksen puhkeaminen oli itse asiassa toteutettu sarjassa paremmin kuin pelissä, sillä sitä pohjustettiin tässä huolellisemmin, tai siis ylipäätään pohjustettiin. Pelissähän aloitettiin suoraan zombie-invaasiosta ja Sarahkin heitti lusikat nurkkaan miltei heti kättelyssä. Sarjan pilottijaksossa taas oli aluksi ihan tavallisen maailman ja arjen kuvaamista muodostamassa kontrastia tuleville kauheuksille, minkä lisäksi päästiin tutustumaan Sarahin hahmoon ja seuraamaan hänen vuorovaikutustaan isänsä kanssa. Näinpä tilanteen perkelöityminen pärähti lujempaa tunteisiin kuin pelissä, missä siirryttiin itse asiaan ilman mitään kummempia krumeluureja.
Näissä tarinoissa tuppaa melkein mielenkiintoisin osuus olevan ensitahdit, kun maailma lähtee menemään päin helvettiä ja tässä se oli toteutettu hienosti. Melkein olisin kokonaisen jakson verran voinut katsoa tuota tilanteen pahaenteistä etenemistä hälytysajoneuvoineen, helikoptereineen ja tv-raportteineen.
Minäkin nautin eniten tuosta tilanteen pahaenteisen etenemisen osuudesta, eli meitä ADHD-henkilöitä on sitten ilmeisesti kaksi, jos tuosta kohdasta pitäminen kielii muka sellaisesta. Jännitystä eskaloitiin pikkuhiljaa, kun leppoisa tunnelma alkoi vähitellen säröillä uhkaavien uutisten, hälytysajoneuvojen, hävittäjien ja sen vanhan mummelin slaagin antaessa viitteitä siitä, ettei kaikki ole mallillaan. Yleensä kaikissa kauhuleffoissakin tunne siitä, että kohta saattaa mahdollisesti tapahtua jotakin kamalaa on paljon pelottavampaa kuin kamalat tapahtumat itsessään. Jakson aloitus onnistui jännitteen luomisessa mainiosti, vaikka tiesikin etukäteen mihin suuntaan hommat lähtisivät menemään. Mielestäni katastrofin petaamista olisi kyllä voitu pitkittää vielä tuostakin, sillä lopulta cordyceps-epidemia puhkesi täyteen kukoistukseensa sellaisella tahdilla, ettei se tuntunut täysin realistiselta – päivällä kaduilla oli vielä rauha maassa, kun taas yöllä ne oikein kuhisivat tartunnan saaneita. Nuo infektoidut olivat sisänsä mielestäni ihan hyvin toteutettu ainakin tämän ensimmäisen jakson perusteella. Meniväthän ne melkoista haipakkaa, kuten juoksija-zombien toki kuuluukin, mutta mielestäni ne eivät olleet kuitenkaan liian överejä. Saas nähdä, kuinka creepyjä ne pidemmälle taudinkulussa edenneet infektoidut ovat. Sarahin kuolinkohtaus oli myös hyvin tehty niin käsikirjoituksen kuin näyttelynkin osalta – draamaa parhaimmillaan.
Aikahypyn jälkeen tunnelma hiukan rupsahti, mutta se nyt oli odotettavissakin, että noin yltiöpäisen dramaattisen alun jälkeen mikä tahansa tuntuisi vähän laimealta. Joelin ja Tessin akkukaupat eivät kiinnostaneet eikä Ellien kohtauksissakaan ollut mitään erikoista. Tartunnan saaneen lapsen eutanasia oli kyllä hyvä lisäys. Joka tapauksessa Joelin, Tessin ja Ellien reissun taustat piti tietysti kertoa ja ensi jaksossa päästäneen sitten enemmän vauhtiin. Avausjakso oli myös hieman turhan venytetyn tuntuinen, ei olisi tarvinnut ihan noin pitkä sentään olla.
Osa näyttelijöistä teki vaikutuksen ja osa ei. Sivurooleista Tommy ja Tess eivät pahemmin näyttäneet esikuviltaan, mutta näyttelijäsuoritukset onnistuivat mallikkaasti. Marlene oli kuin suoraan pelistä repäisty, niin kuin itse asiassa olikin. Pedro Pascal oli positiivinen yllätys, koska tynnyrissä kasvaneena en tiennyt häntä nimeltä eikä mitään ennakko-odotuksia siis ollut päässyt syntymään. Oli hän kuitenkin lopulta tuttu näyttelijä minullekin – jakson alkuosa menikin ihmetellessä, että missä oikein olen tuon heebon nähnyt aikaisemmin, kunnes sain yhdistettyä hänet mielessäni GoT:n Red Viperiin. Äijä oli jo GoT:ssa loistava ja niin oli tässäkin kyllä. Ulkonäkö ei ehkä ole täysin synkassa esikuvan kanssa, mutta sekin liippaa riittävän läheltä ja muuten Pascal suorastaan huokuu Joelin henkeä. Myös käsikirjoituksen tasolla Joelin henkilökuvan rakentaminen lähti sujuvasti liikkeelle. Hänen psyykkistä rappiotilaansa ei mitenkään liikaa alleviivattu, mutta esimerkiksi sen eutanisoidun lapsen ruumiin välinpitämätön kohtelu ja sotilaan rusikoiminen hengiltä antoivat viitettä siitä, että tuolla kaverilla ei ole kaikki hyvin.
Bella Ramsey taas yllätti negatiivisesti. Hänet sentään tiedostin jo etukäteen GoT:sta tutuksi, mutta muistelin tykänneeni hänen roolisuorituksestaan siinä. Eikä se kai ihan sysipaska ollutkaan, mutta Last of Us:n ensitahdit palauttivat mieleeni hänen puutteensa näyttelijänä. Repliikkien lausuminen luonnistuu kyllä, mutta ilmevalikoimassa sen sijaan olisi laajentamisen varaa. Hänellä on nimittäin vain yksi ilme ja sekin aika teennäinen – hän kun pitää jatkuvasti suutaan suipistettuna suunnilleen kissan peräaukkoa muistuttavaan asentoon. Joihinkin kohtauksiin se toki sopiikin, mutta ei tuota samaa naamanväännettä jaksaisi koko aikaa katsella. Hän myös näyttää häiritsevällä tavalla erilaiselta kuin pelillinen esikuva.
Muutenkin sarja-Ellie vaikutti hahmona vähän turhan kuivakalta ainakin tässä ekassa jaksossa. Pelissä Ellie teki lähtemättömän vaikutuksen, vaikka olenkin ajoittain kyseenalaistanut hahmon realistisuutta. Hän oli ikäänsä nähden turhankin kylmähermoinen ja toisaalta kokemiinsa koettelemuksiin nähden turhankin iloluontoinen vitsiniekka. Toki tuollaisessa brutaalissa post-apokalyptisessä ympäristössä päätyisi nössöilemällä vain pukkaamaan horsmaa (tai vielä pahempaa) alta aikayksikön ja tuollaisissa ääriolosuhteissa ihminen saattaisi varmasti kehittää itselleen jos jonkinlaisia defenssejä – vaikka sitten pakonomaista puujalkavitsien laukomista. Silti hieman ihmetytti ennen kaikkea se, että hänen elämänasenteensa oli niin positiivinen, vaikka kaikki oli mennyt enimmäkseen päin seiniä niin hänen henkilökohtaisen elämänsä kuin myös maailmantilanteen saralla. Joka tapauksessa pelihahmo oli kokonaisuudessaan onnistunut ja ainakin hänestä oli helppo pitää – toisin kuin tuosta sarjan versiosta. Siinä taas oli liikaakin korostettu Ellien ärhäkkää puolta, mikä oli minusta väärä ratkaisu näin aikaisessa vaiheessa. Jos hän on jo alussa noin kova luu, niin mihin suuntaan hän sitten lähtee kehittymään. Ei ketään kiinnosta katsoa hahmoa, joka säilyy koko ajan samanlaisena, vaan nimenomaan muutos on kiinnostavaa, kuten joku kirjailija (muistaakseni Henning Mankell) joskus sanoi. En kuitenkaan vielä tuomitse hahmoa tai edes näyttelijää, mutta ensivaikutelma ei siis ollut paras mahdollinen.
Kaiken kaikkiaan tästä on ihan hyvä jatkaa. Toivon vain kovasti lämpeneväni Ramseylle ajan oloon, sillä eritoten päähenkilöiden väliseen dynamiikkaan nojaavassa teoksessa on tietysti paha juttu, jos toinen heistä ei oikein nappaa.
