Tyylikkäästi myöhässä, mutta olipas vähemmän yllättäen erinomainen sarja. Pidin oikeastaan eniten vain tuosta junnujen keskinäisestä hengailusta ja heidän kokemusmaailmastaan varsinaisen arvoituksen ollessa toissijainen. Vähän tuntui jopa laskevan se kiinnostus, kun alettiin tosissaan tuota arvoitusaspektia edistämään noissa viimeisissä jaksoissa. Vaikka kyllähän toisaalta tuo mystery box -jännäriaspekti oli merkittävä tekijä siinä, että se meikäläisen osallisti aika tehokkaasti tuohon sarjan tarinankerrontaan alusta saakka ja näköjään monet muutkin topikin perusteella.
Hieno tapa kertoa tarina. Kerrostalolähiö, metsä, lähiostari - tuon ikäisille lapsille kokonainen maailma, jossa luoda suhteita toisiinsa, tutkia ja tarkkailla ympäristöä, kokeilla rajojaan ja jakaa salaisuuksia sekä kokemuksia. Etenkin kun kaikki joutuvat kestämään ongelmallisia kotioloja, mikä vain lujittaa ja nostaa arvoon tuon pihalla toisten lasten kanssa vietetyn ajan. Tai sitten sen yksinäisen silmälasipäisen jippopojan tapauksessa vääntää sydänalaa, kuinka epätoivoisen pateettisesti se haluaa esittää itsensä taitavana, coolina ja kiinnostavana saadakseen itselleen hyvän kaverin yrittäen jopa ostaa/lahjoa sellaisen materialla. Materialla, joka on jippopojan silmissä arvokas aarre, mutta toiselle roskaa josta tämä ei osaa kieltäytyä. Luultavasti alunperin on näillä jipoillaan kinunnut vanhempiensa huomiota, mikä on uponnut tuohon sairaaseen isoveljeen. Mutta nyt olen karkaamassa jo edelle tunteisiin, kun vielä vasta tarinankerronnan ruotiminen on kesken.
En ole kasvanut 80-luvulla, mutta siitä huolimatta sarja on täynnä universaaleja leimallisia kokemuksia ja osuvaa lasten välistä sosiaalista dynamiikkaa. Lapset ovat aina lapsia, olipa vuosikymmen mikä tahansa ja kuten tarinakin osoittaa. Me seuraamme tarinaa nimenomaan lasten näkökulmasta - heidän todellisuudestaan, johon sitten aikuisten maailma (sekä tämä arvoitus kadonneesta lapsesta) vuotaa eri muodoissa. Alkoholismina, riitoina, oven takana hiljaisella äänillä käydyillä aikuisten keskusteluina, masennuksena, väkivaltana ja vaikenemisena. Tätä lasten perspektiiviä tosiaan korostetaan tarinankerronnassa pitämällä aikuiset taka-alalla niin kuvissa kuin äänissä. Sarja ei toimi, jos ei kuule niitä taustakeskusteluja, jotka osallistavat katsojaa tarjoamalla palapelin paloja, joista yritetään parsia varsinaisen arvoituksen ohella kasaan, mitä lasten ympärillä tapahtuu aikuisten osalta. Samalla me katsojina ymmärretään tuon valitun perspektiivin kautta, että lapset ymmärtävät, näkevät ja kokevat enemmän kuin aikuiset luulevat. Toisin kuin Kaiuksen mummo, niin näille lasten kokemuksille tulisi antaa arvoa. Ne ovat ainutlaatuisia itsessään siinä missä myös lapsista jokainen on ainutlaatuinen persoona, mikä huomataan aina kokijan vaihtuessa lapsesta toiseen. Mitään sarjassa ei olisi tapahtunut, jos vanhemmat olisivat sanalla sanoen parempia vanhempia.
Sarjassa on teemansa puolesta kyse vähemmän yllättäen pahuudesta, kuten tämä ensin kertojan ääneksi kuviteltu sarjisdivarin mentori antaa ymmärtää pariinkin kertaan siellä divarissa. Eli pahuus tervehtii jokaista lasta ja koittaa asettua taloksi. Koska kersana nyt vaan kiinnostaa tehdä asioita, jotka eivät ole sallittuja ja jo kaksi lasta samassa tilassa suorastaan yllyttää toisiaan sellaiseen. Ja niitä pahoja asioitahan nuo lapset siellä pihalla tekevät, erityisen paljon sarjan loppua kohden. Pelkkänä vitsinä ja hauskanpitona toki, mutta kykenemättä ajattelemaan asioita itse tekoa pidemmälle. Vaarana on, että jossain kohtaa näkymätön raja ylittyy ja mennään liian pitkälle, jolloin vitsistä/leikistä/asiasta tulee totta ja ei voi enää kääntyä takaisin. Silloin olisi Mirkon ja tämän levyä soittaneen Karin (?) tapauksen tapaan käsiteltävä ja soviteltava tekonsa. Kohdattava se vääryyttä kärsinyt ihminen ja sanallistettava tekonsa. Mutta onko näille lapsille annettu sellaisia työkaluja vanhempiensa toimesta, tai näille esimerkillisille kaverin kellariin sitoneille vanhemmille isovanhempiensa toimesta. Ei, yksin pitää taakkansa kantaa ja selviytyä.
Itselleni tuolta nousi esiin myös ylisukupolvinen vaikenemisen kulttuuri. Sodat on jättäneet monisukupolviset arvet, jossa tunteista ei puhuta ja näin ei myöskään osata kohdata tai antaa tilaa toisen tunteille. Mielestäni sarjassa hahmo ilmaisi tunteensa suoraan toiselle vain yhden ainoan kerran ja se oli heti ensimmäisessä jaksossa, kun Mirko oli viemässä roskapussia ulos pimeällä. Hän pelkäsi pimeää ja palasi paniikissa takaisin asuntoon edelleen roskapussi kädessään kun valot sammuivat rapussa yhtäkkiä. Äiti tuli vihaisena mutisemaan ja kun Mirko sai vaivoin sanottua, että ei voinut viedä kun häntä pelotti, niin äiti riuhtaisi pussin vihaisesti itselleen ja vei sen itse. Sen jälkeen ei tosiaan tunteita mielestäni suoraan enää ilmaistu. Siinä nykyaikainen katsoja odotti, että kysytään mikä siellä pelotti ja aletaan lohduttamaan, ettei siellä mitään ole ja ehkä viedään se pussi lopulta sitten yhdessä. Mutta nyt ollaan eri aikakaudella, jossa ei ole lupa ilmaista tarvitsevuuttaan ja heikkouksiaan. Ylipäätään asioista ei oikein puhuttu suoraan. Jokaisessa perheessä oli kuilu ja omat ongelmansa, jota lääkittiin, oireiltiin tai paettiin alkoholinkäytöllä, perheväkivallalla, puhumattomuudella / painostavalla hiljaisuudella tai sitten pakkomielteisellä suhtautumisella uskonsa oppeihin. Jälkimmäisellä toki tuolla myös halusi pitää poikansa turvassa pahuudelta/kadotukselta, mutta tuon Tapio-lapsen näkökulmasta taas se pahuus oli jo asettunut taloksi sinne sohvalle sitä radiota kuuntelemaan.
Ja olihan tuolla myös sitä huumoria mukana paljon. Päällimmäisenä jäi mieleen juuri tuo kova kaveri (lapsi) farkuissa, jolle ei parannut kenenkään vittuilla. "Se on ihan hullu, se ajaa talvellakin ilman pipoa ja takki auki". Niin totta, se oli lapsena kovan jätkän merkki. Itse olin lapsena se valehtelija, joka sitä kautta koitti nostaa omaa suosiotaan ja vaikuttaa siistimmältä kuin onkaan. Onneksi ei varmaan muut uskoneet niitä juttuja, sillä aika tyhmiä asioita tuli kerran tai kaksi päästeltyä ilmoille.
Ei hirveästi tarvitse ihmetellä, että tuo Stella Leppikorpi (heyyy, Stelllaaaaaa!!!, onko sen mukaan nimetty?) loisti hyvin pian Kupla-elokuvassa. Muutenkin hyvässä lapsicastauksessa vielä omaa luokkaansa. Miten voi olla noin kokonaisvaltainen kypsä hallinta noin nuorena.