Pelkään aivan tolkuttomasti katsoessani kauhuelokuvia. Silti haluan katsoa niitä. Monta kertaa tekee pahaa, mutta pakko katsoa.
Tästä tuli mieleen eräs asia, jota moni ei tiedä, mutta jonka olen ehkä jo valmis tunnustamaan:
Katsoin jonkunniistätappajahaileffoista 8-vuotiaana yksin keskellä yötä ja vielä lähes 10 vuotta myöhemmin saatoin sännätä jopa järvestä tai uima-altaasta ylös pää kolmantena jalkana, kun pelko iski. Tokihan sen tiesi, ettei siellä oikeasti mitään haita ole, mutta paniikin iskiessä ei vaan ajatus juossut lainkaan. Jos rehellisiä ollaan, niin myönnettäköön vielä, että tänä päivänäkään en kovin mielelläni mene uimaan yksin.
- Kun vauhtiin päästiin ja kouluasioista on kerran ollut puhetta, niin tunnustetaan vielä, että harrastin lunttaamista aktiivisesti peruskoulussa luokilla 5-8. Lukiossa en luntannut kertaakaan, mutta keskityin työntekoon, dokaamiseen ja yleiseen sluibailuun (järjestys vapaa), enkä lukenut edes yo-kirjoituksiin, saati muihin kokeisiin. Pitkän vieraan kielen kuuntelusta sain pistettä vaille täydet, vaikka olin reippaassa humalatilassa, ja kirjoitin muutenkin muutamaa pinnaa vaille E:n paperit. En ole vieläkään ymmärtänyt, miten muka alkoholilla läträäminen ja sluibailu eivät kannata - tosin uskon kyllä siihen, että jonain kauniina päivänä saan totuuden silmilleni kuin märän rätin.
- Kun tässä asunnossa riidellään, se olen minä, joka oma-aloitteisesti siirryn sohvalle yöksi. Melkein jopa viihdyn sohvalla, etenkin kun otan aina ne paremmat tyynyt ja sen paremman peiton mukaani.