Vielä syksyllä epäilin Raimo Summasen kykyä pitää nimekäs nippu tyytyväisenä ja langat käsissään tiukan paikan tullen. Hän kyykki ensimmäistä kauttaan päävalmentajan pallilla ja oli jo pelaajaurallaan tunnettu individualismiin kallellaan olevana, paikoin hermoheikkona dynamiittipötkönä. Toistan epäilyni, kun samankaltaista historiaa perässään vetävä miekkonen luotsaa seuraavan kerran liigassa tähtinippua keltanokkavastuuvalmentajana. Summanen kuitenkin taisi tiedostaa mahdolliset kompastuskivensä myös itse. Hän suorastaan keskittyi viilipyttymäisyyteen läpi kauden ja kruunasi sen lopulta saamalla joukkueestaan parhaan irti oikeilla hetkillä. Raato sai muutaman vuoden pätevää koulutusta pätevissä joukkueissa pätevän oppi-isän alaisuudessa ollen nyt valmennushistoriansa lyhyys huomioiden, tai vaikka huomioimattakin, äärimmäisen pätevä valmentaja. Monen monta pointsia asiallisesta käytöksestä ja teot-puhuvat-puolestaan -mentaliteetista!
Ilman Jukka Rautakorpea Tappara tarpoisi varsin todennäköisesti liigan keskikastissa suhtkoht harmaana ja mitäänsanomattomana kokoonpanona. Hän on luotsannut joukkueen huipulle muutamassa vuodessa mm. tekemällä puuhevoseksi tuomitusta ryynikyläläisestä liigan eliittipakin. Jokseenkin poikkeuksetta kaikki Rautakorven Tapparassa pelanneet puolivalmiit pelaajat ovat kehittyneet valmiiksi. Välivaara on ensi kauden mediasuosikki ja puheenaihe. Rautakorpi on muovannut potentiaalista huippua. Epäilen, olisiko Summanen pystynyt samaan.
Summanen on osoittanut vahvuudekseen huippumateriaalin luotsaamisen, Rautakorpi sellaisen luomisen. Näin pääpiirteittäin, yksiselitteisesti tämä tai tuo asia ei tietenkään ole. Ilman Rautakorpea Tappara ei uskoakseni olisi pelannut finaaleissa sen enempää edellis- kuin tänäkään vuonna, ilman Summasta taas Jokerit tuskin olisi finaaleja voittanut. Summanen kykeni tänä vuonna kehittymään ihmisenä ja sitä kautta valmentajana harppauksin. Nyt Rautakorven on tehtävä sama; finaaleissa Jokerit pelasi parhaalla tasollaan, Tappara ei. Jokerit oli kylmäverinen, Tappara puristi mailaa. Pelaajamateriaalin kokemus ratkaisupaikoista erosi siksi vähän, että etsittäessä syytä eroon tiukan tilanteen tasossa katseet kääntyvät vääjäämättä valmentajiin. Rautakorpi ei saanut lietsottua joukkueeseensa voittajan mentaliteettia, kylmäpäisyyttä ja itsevarmuutta. Mutta harjoitus tekee mestarin. Finaalipelaamista ei opi kuin pelaamalla finaalissa, nyt oppia on plakkarissa kahden sarjan verran ja Rautakorven on ensi vuonna aika tehdä tällä saralla samankaltainen ryhtiliike kuin minkä Summanen teki mielenhallinnan alueella. Oman pelin osaamisen lisäksi on opittava pelaamaan myös vastustajan mukaan.
Tapparan ja Jokerien finaalisarjassa jäi paikkoja jossittelulle. Onko joku joskus nähnyt ottelusarjan tai edes yhden ottelun, jossa ei jäisi? Näihin muutamiin koukkuihin voi takertua ja siten selittää tappiotaan pienemmäksi, mutta sillä ei kyllä saa aikaan muuta kuin mieliharmia itselleen. Tappara hävisi monta pelin sisäistä peliä mutta mikään ei muuta sitä seikkaa, että Jokereilla oli jatkuvasti selkeämpi kontrolli omaan tekemiseensä. Siinä ratkaisu. Joku irvileuka voisi sanoa, että Jokerien peli oli tylsää, ankeaa, varmistelevaa ja tuskaisesti seurattavaa epäjääkiekkoa, ja joukkueen mestaruus oli sen pelityylin vuoksi tappio jääkiekolle. Moisessa porussa olisi kyse ei mistään muusta kuin katkeruudesta, joka kumpuaa siitä miten joku joukkue pärjää paremmin kuin oma. Onhan tätä nähty. Jokerit pelasi fiksummin ja piti ennen kaikkea pakettinsa kasassa ja hermonsa kurissa pelien ja sarjan alusta loppuun. Tappara oli puolivälierät ja välierät neuvostoliittomainen itseensä luottava kokoonpano tyypillisimmillään, mutta muuttui finaaleihin täysin. Syyn on oltava psyykkeessä. Ehkäpä joukkueen historia oli liian suuri painolasti? Mikäli paluu huipulle oli pelaajille yhtä suuri asia kuin fanille, tässä voi olla hyvinkin perää. Valmennus ei osannut umpisolmua aukaista saati solmun syntymistä alunalkujaan estää. Itseluottamuksen puute ja/tai/eli paineet kuvastuivat parhaiten ylivoimapelissä. Aiempien playoff-kierrosten neuvostoliitosta säilyi vain kyvyttömyys taktisiin muutoksiin.
Pelaajapuolella vertailuun on helpointa asettaa maalivahdit. Kari Lehtonen pesi Tom Draperin mennen tullen. Syksyllä uskoin Draperiin vahvasti sillä perusteella, että oletin kokemuksen olevan nimenomaan ratkaisupeleissä korvaamatonta. Mutta niin vain kylmäpäinen junnu pesi hermoilevan veteraanin sata-nolla. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Veikkaan, että vaihtamalla veskarit päikseen ja olettamalla, että heidän tasonsa olisi säilynyt muuttuneesta ympäristöstä huolimatta ennallaan, Tappara olisi voittanut sarjan. En silti missään nimessä syytä ketään. Se, että tapahtumille on syitä ei ole sama kuin että jokin asia on jonkun syy.
En jaksa juurikaan puuttua yksittäisten pelaajien tekemisiin. Ratkaisu piili joukkueiden henkisessä suorituskyvyssä kollektiivina. Annan nyt kuitenkin sentään spesiaalimaininnan Aleksander Barkoville, joka pelasi finaalisarjan kaikkiin muihin kirvesrintoihin verrattuna täysin ylivertaisella tasolla. Mestaruus tulee Tapparalle kun on tullakseen, 90-luvun puolivälin tienoilla vaikeina vuosina joukkuetta kantanut Barkov on yksi suurimpia syitä toivoa, että se tulisi jo ensi vuonna.
Tämä vuosi oli ennakkoasetelmien mukaan selvästi Tapparan momentum. Syynä oli paitsi TPS:n ja HIFK:n 'välivuosi', myös visusti edellisvuodesta koossa pysynyt joukkue. Sinänsä Tapparan sopimustilanne lupaa myös ensi vuodeksi hyvää; runko, lähes koko joukkue, on jatkamassa myös tulevalla kaudella, ja kohtuullinen NHL(/muu ulkomaa) -kuppauskin kyettäneen taloudellisesti voitollisen kauden jäljiltä kohtuudella paikkaamaan. Kilpailu vain lienee tulevana vuonna kovempaa. Toisaalta, vaikka virheellinen fraasi muuta väittääkin, mestariksi aikovan ei todellakaan tarvitse voittaa kaikkia mahdollisia vastustajia. Kolme joukkuetta riittää.
Kaiken kaikkiaan fiilis on ohi menneen, jo käden ulottuvilla olleen tilaisuuden vuoksi hiukkasen harmistunut. Mutta: onneksi elämä ei ole pelkkää jääkiekkoa, se on myös jalkapalloa. Korean-Japanin MM-kisat alkavat pian. Suuntaan siis katseeni nousevan auringon maahan mikä samalla tuo mieleen, että nousee se aurinko uudelleen täälläkin yhtä varmasti kuin uusi kausi alkaa.
Koska tänä vuonna ei mestaruutta tullut, tuntuu ensivuotinen kahta paremmalta!
Ilman Jukka Rautakorpea Tappara tarpoisi varsin todennäköisesti liigan keskikastissa suhtkoht harmaana ja mitäänsanomattomana kokoonpanona. Hän on luotsannut joukkueen huipulle muutamassa vuodessa mm. tekemällä puuhevoseksi tuomitusta ryynikyläläisestä liigan eliittipakin. Jokseenkin poikkeuksetta kaikki Rautakorven Tapparassa pelanneet puolivalmiit pelaajat ovat kehittyneet valmiiksi. Välivaara on ensi kauden mediasuosikki ja puheenaihe. Rautakorpi on muovannut potentiaalista huippua. Epäilen, olisiko Summanen pystynyt samaan.
Summanen on osoittanut vahvuudekseen huippumateriaalin luotsaamisen, Rautakorpi sellaisen luomisen. Näin pääpiirteittäin, yksiselitteisesti tämä tai tuo asia ei tietenkään ole. Ilman Rautakorpea Tappara ei uskoakseni olisi pelannut finaaleissa sen enempää edellis- kuin tänäkään vuonna, ilman Summasta taas Jokerit tuskin olisi finaaleja voittanut. Summanen kykeni tänä vuonna kehittymään ihmisenä ja sitä kautta valmentajana harppauksin. Nyt Rautakorven on tehtävä sama; finaaleissa Jokerit pelasi parhaalla tasollaan, Tappara ei. Jokerit oli kylmäverinen, Tappara puristi mailaa. Pelaajamateriaalin kokemus ratkaisupaikoista erosi siksi vähän, että etsittäessä syytä eroon tiukan tilanteen tasossa katseet kääntyvät vääjäämättä valmentajiin. Rautakorpi ei saanut lietsottua joukkueeseensa voittajan mentaliteettia, kylmäpäisyyttä ja itsevarmuutta. Mutta harjoitus tekee mestarin. Finaalipelaamista ei opi kuin pelaamalla finaalissa, nyt oppia on plakkarissa kahden sarjan verran ja Rautakorven on ensi vuonna aika tehdä tällä saralla samankaltainen ryhtiliike kuin minkä Summanen teki mielenhallinnan alueella. Oman pelin osaamisen lisäksi on opittava pelaamaan myös vastustajan mukaan.
Tapparan ja Jokerien finaalisarjassa jäi paikkoja jossittelulle. Onko joku joskus nähnyt ottelusarjan tai edes yhden ottelun, jossa ei jäisi? Näihin muutamiin koukkuihin voi takertua ja siten selittää tappiotaan pienemmäksi, mutta sillä ei kyllä saa aikaan muuta kuin mieliharmia itselleen. Tappara hävisi monta pelin sisäistä peliä mutta mikään ei muuta sitä seikkaa, että Jokereilla oli jatkuvasti selkeämpi kontrolli omaan tekemiseensä. Siinä ratkaisu. Joku irvileuka voisi sanoa, että Jokerien peli oli tylsää, ankeaa, varmistelevaa ja tuskaisesti seurattavaa epäjääkiekkoa, ja joukkueen mestaruus oli sen pelityylin vuoksi tappio jääkiekolle. Moisessa porussa olisi kyse ei mistään muusta kuin katkeruudesta, joka kumpuaa siitä miten joku joukkue pärjää paremmin kuin oma. Onhan tätä nähty. Jokerit pelasi fiksummin ja piti ennen kaikkea pakettinsa kasassa ja hermonsa kurissa pelien ja sarjan alusta loppuun. Tappara oli puolivälierät ja välierät neuvostoliittomainen itseensä luottava kokoonpano tyypillisimmillään, mutta muuttui finaaleihin täysin. Syyn on oltava psyykkeessä. Ehkäpä joukkueen historia oli liian suuri painolasti? Mikäli paluu huipulle oli pelaajille yhtä suuri asia kuin fanille, tässä voi olla hyvinkin perää. Valmennus ei osannut umpisolmua aukaista saati solmun syntymistä alunalkujaan estää. Itseluottamuksen puute ja/tai/eli paineet kuvastuivat parhaiten ylivoimapelissä. Aiempien playoff-kierrosten neuvostoliitosta säilyi vain kyvyttömyys taktisiin muutoksiin.
Pelaajapuolella vertailuun on helpointa asettaa maalivahdit. Kari Lehtonen pesi Tom Draperin mennen tullen. Syksyllä uskoin Draperiin vahvasti sillä perusteella, että oletin kokemuksen olevan nimenomaan ratkaisupeleissä korvaamatonta. Mutta niin vain kylmäpäinen junnu pesi hermoilevan veteraanin sata-nolla. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa. Veikkaan, että vaihtamalla veskarit päikseen ja olettamalla, että heidän tasonsa olisi säilynyt muuttuneesta ympäristöstä huolimatta ennallaan, Tappara olisi voittanut sarjan. En silti missään nimessä syytä ketään. Se, että tapahtumille on syitä ei ole sama kuin että jokin asia on jonkun syy.
En jaksa juurikaan puuttua yksittäisten pelaajien tekemisiin. Ratkaisu piili joukkueiden henkisessä suorituskyvyssä kollektiivina. Annan nyt kuitenkin sentään spesiaalimaininnan Aleksander Barkoville, joka pelasi finaalisarjan kaikkiin muihin kirvesrintoihin verrattuna täysin ylivertaisella tasolla. Mestaruus tulee Tapparalle kun on tullakseen, 90-luvun puolivälin tienoilla vaikeina vuosina joukkuetta kantanut Barkov on yksi suurimpia syitä toivoa, että se tulisi jo ensi vuonna.
Tämä vuosi oli ennakkoasetelmien mukaan selvästi Tapparan momentum. Syynä oli paitsi TPS:n ja HIFK:n 'välivuosi', myös visusti edellisvuodesta koossa pysynyt joukkue. Sinänsä Tapparan sopimustilanne lupaa myös ensi vuodeksi hyvää; runko, lähes koko joukkue, on jatkamassa myös tulevalla kaudella, ja kohtuullinen NHL(/muu ulkomaa) -kuppauskin kyettäneen taloudellisesti voitollisen kauden jäljiltä kohtuudella paikkaamaan. Kilpailu vain lienee tulevana vuonna kovempaa. Toisaalta, vaikka virheellinen fraasi muuta väittääkin, mestariksi aikovan ei todellakaan tarvitse voittaa kaikkia mahdollisia vastustajia. Kolme joukkuetta riittää.
Kaiken kaikkiaan fiilis on ohi menneen, jo käden ulottuvilla olleen tilaisuuden vuoksi hiukkasen harmistunut. Mutta: onneksi elämä ei ole pelkkää jääkiekkoa, se on myös jalkapalloa. Korean-Japanin MM-kisat alkavat pian. Suuntaan siis katseeni nousevan auringon maahan mikä samalla tuo mieleen, että nousee se aurinko uudelleen täälläkin yhtä varmasti kuin uusi kausi alkaa.
Koska tänä vuonna ei mestaruutta tullut, tuntuu ensivuotinen kahta paremmalta!