The Clash - classy Joe & the boys

[Koala]

This is Joe public speakin'
I'm controlled in the body, controlled in the mind
This is punk rockers,
we're controlled by the price of the hard drugs we must find
Freedom is control
Total
C-o-n control - that means you!

On tullut aika avata ketju näille rock-maailman muukalaisille.

The Clash oli yhtye, joka ei ole periytynyt isältä pojalle Zeppelinin, AC/DC, Rollarien ym. tapaan. Jokainen tapaamani "clasheri" on löytänyt bändin ihan itse. Yhtyettä joko luukuttaa täysillä, tai siitä ei pidä lähes ollenkaan. Itse en ainakaan vielä ole tavannut keskikaista kulkijaa kyseisen poppoon kohdalla.

Kultaisella 70-luvulla ei internet, ilta-sanomien uutissivut, mIRC, tekstiviestit tai edes YleX olleet vallitsevia tiedonjanon tyydyttämiskanavia. Oli uutislehdet, joissa kerrottiin arkisista asioista. Ei ollut ulkomaankirjeenvaihtajia nykyiseen malliin. Tähän väliin iski sitten eräs ympäri maailmaa asunut nuori mies. Joe Strummer lauloi Topperin, Mickin ja Paulin kanssa lauluja suuresta maailmasta. Harva tiesi esim. Lontoon mellakoista, Afrikan tapahtumista tai etelä-Amerikan musiikkisuuntauksista ennen kuin nämä tyylikkäät nuoret punkkarit heille siitä mainitsivat.

Tuotannosta löytyy erilaisia musiikkityylejä laidasta laitaan. Ainoa lajiaan joka uupuu, taitaa olla hardtrance. Levyillä voi kuulla alkuaikojen raa'an punksoundin, myöhempien vaiheiden kantaaottavaa rockia sekä palasia jopa reggaesta. The Clash tyydyttikin myös soundeiltaan suurta massaa ihmisiä. Heidän kanssaan lavalle saattoi kavuta musta mies Jamaicalta tai vaihtoehtoisesti folkkari Saksasta.

Clash hajosi sisäisiin erimielisyyksiin juuri ennen lopullista Amerikan valloitusta. Se saattoi olla hyvä asia. Näin bändi säilytti myyttisyyden musiikin kuuntelijoiden keskuudessa. Aina on voi jossitella. "Mitä jos potti olisikin räjähtänyt kunnolla käsiin, olisiko the Clash suurempi kuin Beatles?"

Joe Strummer on nykyään jumalan asemassa suurelle osaa vanhalle punk-sukupolvelle, miksei meille nuorillekin. Mies kuitenkin pystyi sanomaan asiat eri tavalla, kuin esim. Pistolsien tylsät managerit halusivat Rottenin sanovan. Mies sanoi asiat niin kuin ne olivat, mutta hauskojen kielileikkien avulla. Harmi, että mies kuoli liian aikaisin vuonna 2002 synnynnäiseen sydänvikaan.

Kunnon idealisteina pojat totesivat kaikenlaiset comebackit kuulematta paskaksi, joten saamme kuulla vanhoja levytyksiä aitoina ja alkuperäisinä.

Uskon täältä löytyvän monta hyvästä punkrockista pitävää. Mikä Teille on se mieluisin tekele? Minkä tahdissa Te olette parantanut maailmaa, kokeneet sen jumalaisen tunteen, kun mahtava musiikki pureutuu luihin ja ytimiin?

 

[Knower]

Asiallinen ketjunavaus erittäin asiallisesta bändistä. Itse en ole yhtyeen historiaan perehtynyt tarkemmin, olen keskittynyt musiikin kuunteluun. Ja sen musiikin suhteen, kyllähän se "London Calling" on ykkönen.

Ja Guns of Brixton on parhautta.

 

[Kanto kaskessa]

Meikäläiselle The Clash on koko rock-historian tärkeimpiä bändejä. Varsinkin bändin kolme ensimmäistä levyä ovat hurjan rehellistä, iskevää ja yksinkertaista rock-musiikkia. Ensimmäinen levy ”The Clash” on mielestäni ehein levykokonaisuus. Se lienee kaikkien aikojen punk-albumi ja samalla ehkä maailman paras hardrock-albumi. ”London Calling”-levyllä bändi saa koko potentiaalinsa käyttöön ja levy on rock-historian onnistuneimpia tupla-albumeja ja aikamoinen runsaudensarvi tyyli- ja tunnelmakirjossaan.

Itse en ole innostunut niinkään The Clashin poliittisuudesta ja flirttailusta marxilaisuuden kanssa, koska se on sinisilmäistä idealismia ja toiseksi se ei ollut kovin uskottavaa suuren levy-yhtiön edustajalle. Se Clashin poliittisuus taisi olla enemmän markkinointikikka, jolla tiedostavia nuoria saatiin kiinnostumaan bändistä.

The Clashin asenne iskee kyllä, koska se on kriittinen ja tiedostava varsinkin verrattuna Sex Pistolsin nihilistisyyteen ja ”hällä väliä”-asenteeseen. Teini-ikäisenä Clashin raivoon pystyi samaistumaan parhaiten. Vieläkin Clash pystyy kanavoimaan tiettyä turhautuneisuuden ja voimattomuuden tunnetta. No, oli tunnetila mikä hyvänsä, pystyn diggailemaan bändin simppelistä ja iskevästä rock-musiikkista. Hyvää taustamusiikkia jopa nousukännäilyyn…

 

[Pressiboxi]

Joe Strummerin ensimmäinen levyttänyt bändi 101'ers kannattaa sekin mainita. Dr. Feelgoodin ja muun pub rock -pöhinän inspiroimaa settiä, jossa kuuluu "clashilaiset" vaikutteet jo orastavasti siellä täällä.

Strummer? Vetävä jannu, joka tosin sössi Clashin omiin nimiin. Potki ukkoja mäelle ja jatkoi yhden albumin verran melko karmealla sijaiskokoonpanolla. Olisi voinut jäädä tekemättä, joskin viimeisen vaiheen matsku kuulostaa nyt vähemmän nololta tahi myötähäpeälliseltä kuin aikanaan.

Tuosta mediailmastosta sen verran, että punkkareillahan oli oma alakulttuurilehdistönsä tiedonvälittäjänä (Suomessa Hilse, Lintu, Puikko jne.) ja vanhat kunnon snail mailit eli 1900-luvulla yleiset kirjeenkirjoittamiset olivat nekin maan ja maailman tapa.

 

[Tuzzi]

Iskee ja kovaa. Yksi suosikkibändejäni ja näiden määrän voi laskea yhden käden sormilla.

Ensimmäinen levy saa eniten soittoaikaa meikäläisen stereoissa. Kunnon punkkia ja levyltä ei juuri heikkoja biisejä löydy. Give 'Em Enough Rope on myös hyvä levy, mutta jotenkin väliinputoaja ekan ja jumalaisen London Callingin välillä. Nimikkokappale, Guns of Brixton, Train In Vain, Spanish Bombs, Death Or Glory...Huikeaa materiaalia ja loputkaan biisit tältä maailman kolmanneksi parhaalta rocklevyltä eivät ole hullumpia. Tältä yhtyeeltä en yksinkertaisesti pysty parasta kappaletta nimeämään, niin on päivästä kiinni. Jos yksi pitää nimetä, niin Career Opportunities Sandinistalta toimii aina:)

Tämä bändi olisi ollut hieno nähdä livenä, mutta täytyy tyytyä DVD:n ja YouTuben tarjontaan. I wish I'd been teenager in late 70s...

 

[Koala]

Strummer? Vetävä jannu, joka tosin sössi Clashin omiin nimiin. Potki ukkoja mäelle ja jatkoi yhden albumin verran melko karmealla sijaiskokoonpanolla. Olisi voinut jäädä tekemättä, joskin viimeisen vaiheen matsku kuulostaa nyt vähemmän nololta tahi myötähäpeälliseltä kuin aikanaan.

Eiköhän siellä ollut taustapiruna eräs Bernie Rhodes-niminen tusinajanari, joka myös managerin nimikettä käytti? Hän tietääkseni manipuloi aika hyvällä osumaprosentilla bändin kokoonpanoa.

The future is unwritten - niminen dokkari on ns. must tsek, jos Strummer kolahtaa millään tavalla. Kerrotaan hienosti miehen elämäntarinaa, sekä Clashin vaiheita.

 

[hannes_ko]

Yksi suurista. London Calling on tietenkin loistava levy, ja ensimmäinen, jonka bändiltä kuulin. Yleensä se levy, jonka avulla suosikkibändiin tutustuu jää myös rakkaimmaksi, mutta kyllä The Clash: The Clash on vielä London Callingiakin kovempi. Give 'em Enough Rope on kovvaa kammaa sekin. Minulla on Sandinista!kin, ja jaksan sitä kuunnella.

Sen sijaan Rock the Casbah on jo niin karmea kappale, että en ole tohtinut loppuaikojen Clashiin kajota.

 

[Nahkaparturi]

Minulle The Clash kolahti tuoreeltaan vuonna 1977. Radiossa oli sellainen ohjelma kuin Popnonstop. Sieltä kuulin White Riotin ensimmäistä kertaa ja olin heti ällikällä lyöty ja myyty. Siinä oli jotain alkukantaista raivoa ja meininkiä, jota ei ennen oltu kuultu.

Sandinistaa ja Combat Rockia ei levyhyllystä löydy, mutta lähes kaikki muut. On Broadway on hieno kolmen levyn kokoelma. Kaksi ekaa levyä on mainiota punkkia ja London Calling tuo sitten jo ska ja reggae-rytmejä sekä mainioita covereita; mm. Cadillac.

Kaikkia joita kiinnostaa, niin kipin kapin kirjastoon lainaamaan Pat Gilbertin Clash - Lontoo Liekeissä-kirja. Sain sen juuri luettua ja tuo opus on varmaan parhaita 'Clash elämänkertoja'. Siinä on mm. paljon tarinaa Strummerin ja Jonesin lapsuudesta ja nuoruudesta. Tässä jotain infoa kirjasta: http://www.like.fi/kirja.php?detail_id=3562

 

[Pressiboxi]

Eiköhän siellä ollut taustapiruna eräs Bernie Rhodes-niminen tusinajanari, joka myös managerin nimikettä käytti? Hän tietääkseni manipuloi aika hyvällä osumaprosentilla bändin kokoonpanoa.

Voi olla, tämä on ihan klassinen kädenvääntö Clash-fanien keskuudessa siitä, että mitä tapahtui ja kenen toimesta. Muistelen, että Strummer jopa myönsi mokanneensa asian itse jossain lähteessä. Voin muistaa väärinkin. Klassisella kokoonpanolla olisi joka tapauksessa ollut vielä paljon annettavaa kuten pelkästään Big Audio Dynamite todisti.

Oli miten oli, yksi hienoimmista hc-fanittajan Clash-platoista on Revolution Rock - A Clash Jukebox. Sisältää alkuperäisversiona Clashin coverit sekä taustoittavaa matskua all the way. Jälleen kerran käy selväksi, että ns. punk-asenne syntyi Britanniassakin jo 60-luvulla. Ellei aiemmin.

 

[Evil]

Pari ensimmäistä levyä oivallisia energiapurkauksia. London Calling onkin sitten yksi niitä aution saaren levyjä, loistava kokonaisuus. Sandinista-tripla toimisi tuplaksi tiivistettynä paremmin. Combat Rockistakin tykkään, mutta Cut The Crapista leikkaisin sen Cutin pois...

Tsekatkaas muuten Poguesin paras albumi, Hell's Ditch. Tuottanut ja myötävaikuttanut Joe Strummer, mainio levy.

 

[Sinom]

Hieno yhtye kyseessä ja itsekin kuulun tähän sarjaan jotka ovat löytäneet bändin itse.The Clash sekä London Calling löytyy ja molemmat tosi kovia lättyjä.

Areenasta löytyy Clashista kertova dokumentti joka on esitetty viime vuonna Yle Teemalla, mutta jotka eivät ole nähneet kyseistä pätkää niin se löytyy tästä linkistä: http://areena.yle.fi/hae?pid=1126566