(Jos tästä on aikaisempi otsikko, niin pahoittelut. En tosin löytänyt. Etukäteen pahoittelut tekstin paatoksesta ja "puolueellisuudesta")
Kun on elänyt syrjäkylillä elämänsä reilusta 20 vuodesta suurimman osan, niin on väkisinkin jossain vaiheessa tullut tarponeeksi metsissä poimimassa marjoja tai sieniä. Lisäksi monen ihmisen arkeen kuuluu (metsästysaikoina) riistan metsästys. Nyt näitä harrastuksia on alkanut uhkaamaan tekijä, jota ei ole tarvinnut ottaa huomioon noin sataan vuoteen. Nimittäin suureksi kasvanut suomalainen villipetokanta, koostuen pääasiassa karhuista ja susista. Erityisesti ongelmia on aiheuttanut kasvanut susikanta.
Viime vuosina Keski-Suomessa on törmätty uutena asiana susilaumojen tappamiin hirviin ja hyöty- sekä lemmikkieläimiin. Edellä mainituista manan majoille on päätynyt lampaita ja koiria. Järsitty koira ei ole mukava näky. Ymmärrettävästi harva ihminen haluaa syöttää susia elävällä lihalla, joten kaikenlaisten eläinten ulkona pitämistä on harkittava tarkoin. Metsästäjät eivät uskalla käyttää koiriaan metsästykseen, sillä mitäpä esimerkiksi beagle pärjää sudelle? Äidit (ja isät, luulisin) ovat huolissaan pienten lasten turvallisuudesta kulkiessa koulumatkojaan kävellen joko kouluun tai koulutaksiin. Vaikka (pienikokoinen) ihminen tuskin on susien menussa kovin korkealla, niin huoli lapsista on ymmärrettävää. Ennen kaikkea peto-ongelma on periaattellinen - kuka määrää, ja ketä?
Jos olisimme 1900-luvulla, ongelman ratkaisu olisi helppo. Aseellinen väliintulo ylimääräisten (95%) petoeläinten silmien väliin. Mutta 2000-luvulla asiat eivät olekaan ratkaistavissa näin yksioikoisesti: asiantuntijan mukaan petoasioita on pohdittava myös muista näkökulmista, kuin vain turvallisuusnäkökohdista. Niinpä susikantaan ei saa koskea - rapsut salakaadosta ovat lisäksi mojovat. Onpa esitetty suunnitelmia, että susien määrää jopa lisättäisiin entisestään. Puhutaan luonnon kantokyvystä...
Olisi mukava, jos otettaisiin huomioon myös paikallisten ihmisten kanto- ja sietokyky. Pelko (ja viha, luonnollisesti) on päällimmäisenä tunteena. Ja tietenkin avuttomuus, kun asioille ei voi tehdä mitään. Minun mielipiteeni on, että ainakin tässä suhteessa kelloa voisi pyöräyttää 1900-luvulle, ja antaa paikallisten ihmisten määrätä, mitä petokannalle tapahtuu.
Näyttäisi siltä, että "luonnonsuojelulla" alkaa jollain perverssillä tavalla olla liian suuri rooli yhteiskunnassamme. "Luonnonsuojelulla" tarkoitan sitä, että eläinten oikeudet näyttävät ylittävän joissain kohdin ihmisoikeudet, en normaalia ja tasapainoista toimintaa luonnonmukaisuuden edistämiseksi siellä, missä se on inhimillisesti ottaen järkevää. Luulisi kuitenkin, että ihminen tarpeineen tulee tärkeysjärjestyksessä ennen eläimiä. Tai näin minä olen käsittänyt. Pahaa pelkään, että ympäristöministeriö (tjsp) päättää rajoittaa petokantoja vasta sitten, kun ensimmäinen ihminen joutuu hyökkäyksen kohteeksi - tai kun ensimmäinen susilauma nähdään jonkun suuremman kaupungin lähellä...
Siis mielipiteitä/kokemuksia suomalaisesta "petopolitiikasta" tähän ketjuun kiitos!
Kun on elänyt syrjäkylillä elämänsä reilusta 20 vuodesta suurimman osan, niin on väkisinkin jossain vaiheessa tullut tarponeeksi metsissä poimimassa marjoja tai sieniä. Lisäksi monen ihmisen arkeen kuuluu (metsästysaikoina) riistan metsästys. Nyt näitä harrastuksia on alkanut uhkaamaan tekijä, jota ei ole tarvinnut ottaa huomioon noin sataan vuoteen. Nimittäin suureksi kasvanut suomalainen villipetokanta, koostuen pääasiassa karhuista ja susista. Erityisesti ongelmia on aiheuttanut kasvanut susikanta.
Viime vuosina Keski-Suomessa on törmätty uutena asiana susilaumojen tappamiin hirviin ja hyöty- sekä lemmikkieläimiin. Edellä mainituista manan majoille on päätynyt lampaita ja koiria. Järsitty koira ei ole mukava näky. Ymmärrettävästi harva ihminen haluaa syöttää susia elävällä lihalla, joten kaikenlaisten eläinten ulkona pitämistä on harkittava tarkoin. Metsästäjät eivät uskalla käyttää koiriaan metsästykseen, sillä mitäpä esimerkiksi beagle pärjää sudelle? Äidit (ja isät, luulisin) ovat huolissaan pienten lasten turvallisuudesta kulkiessa koulumatkojaan kävellen joko kouluun tai koulutaksiin. Vaikka (pienikokoinen) ihminen tuskin on susien menussa kovin korkealla, niin huoli lapsista on ymmärrettävää. Ennen kaikkea peto-ongelma on periaattellinen - kuka määrää, ja ketä?
Jos olisimme 1900-luvulla, ongelman ratkaisu olisi helppo. Aseellinen väliintulo ylimääräisten (95%) petoeläinten silmien väliin. Mutta 2000-luvulla asiat eivät olekaan ratkaistavissa näin yksioikoisesti: asiantuntijan mukaan petoasioita on pohdittava myös muista näkökulmista, kuin vain turvallisuusnäkökohdista. Niinpä susikantaan ei saa koskea - rapsut salakaadosta ovat lisäksi mojovat. Onpa esitetty suunnitelmia, että susien määrää jopa lisättäisiin entisestään. Puhutaan luonnon kantokyvystä...
Olisi mukava, jos otettaisiin huomioon myös paikallisten ihmisten kanto- ja sietokyky. Pelko (ja viha, luonnollisesti) on päällimmäisenä tunteena. Ja tietenkin avuttomuus, kun asioille ei voi tehdä mitään. Minun mielipiteeni on, että ainakin tässä suhteessa kelloa voisi pyöräyttää 1900-luvulle, ja antaa paikallisten ihmisten määrätä, mitä petokannalle tapahtuu.
Näyttäisi siltä, että "luonnonsuojelulla" alkaa jollain perverssillä tavalla olla liian suuri rooli yhteiskunnassamme. "Luonnonsuojelulla" tarkoitan sitä, että eläinten oikeudet näyttävät ylittävän joissain kohdin ihmisoikeudet, en normaalia ja tasapainoista toimintaa luonnonmukaisuuden edistämiseksi siellä, missä se on inhimillisesti ottaen järkevää. Luulisi kuitenkin, että ihminen tarpeineen tulee tärkeysjärjestyksessä ennen eläimiä. Tai näin minä olen käsittänyt. Pahaa pelkään, että ympäristöministeriö (tjsp) päättää rajoittaa petokantoja vasta sitten, kun ensimmäinen ihminen joutuu hyökkäyksen kohteeksi - tai kun ensimmäinen susilauma nähdään jonkun suuremman kaupungin lähellä...
Siis mielipiteitä/kokemuksia suomalaisesta "petopolitiikasta" tähän ketjuun kiitos!