Swinging 60's – the British Invasion

[bebeto]

Hakukaan ei tuottanut toivottua tulosta joten päätin avata uuden ketjun 60-luvun rockille ja omaa sydäntäni lähellä oleville brittibändeille. Ja Beatles ei ole rokkia, se heti alkuun todettakoon. Yksi nimi joka pitää tähän laittaa on KinKs eli Ray ja Dave Daviesin perustama yhtye. 60-luvun alussa eri nimillä, mm. The Ramrods ja The Ravens, soitellut veljesten kokoonpano sai lopullisen muotonsa ja nimensä alkuvuonna -64 ja KinKs oli syntynyt.

Jo aivan alkutaipaleella bändin eloa leimasivat kovat riidat veljesten välillä, joskus homma meni jopa käsilläpuhumisen asteelle. Mutta musiikki jota he tekivät elää vielä tänäkin päivänä. Lola, Sunny Afternoon ja varsinkin läpimurtohitti You Really Got Me jota ovat varioineet lukuisat artistit ja yhtyeet. Pääsääntöisesti nämä syntyivät Ray Daviesin kynästä. Lola on loistava teksti, kuvaus nuoren miehen ja transvestiitin kohtaamisesta lontoolaisella klubilla. Toivottavasti palstalta löytyy muitakin tuon ajan musiikin ystäviä. Sana on vapaa.
e. osoitteesta http://www.youtube.com/watch?v=DA_rhvuMxes löytyy melko hyvä dokkari KinKseistä.

 

[bebeto]

Yksi biisi jonka haluan nostaa esiin on KinKsien Celluloid Heroes. Nerokas ja oivaltava teksti jonka käänsi suomeksi yhtä nerokkaalla ja oivaltavalla tavalla Juice Leskinen Paperitähdellään. Kuunnelkaa tuo alkuperäinen teksti ajatuksen kanssa ja miettikää sitten suomennosta. Molemmat loistavia mutta eihän Juice paskaa kääntänytkään. Risainen Elämä-kirjassa tätäkin aihetta sivutaan enkä kyllä ymmärrä Velton märinää tästä käännöksestä. Minusta tämä on yksi Ray Davisin parhaita tuotoksia. Muitakin yhteyksiä Davisin ja Leskisen välillä löydän, molemmat tekivät kriittisiä tekstejä omista yhteiskunnistaan.

 

[bebeto]

Kuin varmemmaksi vakuudeksi, onhan KinKs vaikuttanut aika moneen bändiin, mukaanlukien Van Halen joka alla coveroi KinKsien hittiä You Really Got Me:
http://www.youtube.com/watch?v=Bg1UG0GwIKc

 

[Moto]

Suosikkibändin tai artistin määrittäminen on liian hankalaa enkä varmaan ihan ykkössijaa anna The Kinksille, mutta jos minulta kysytään, kuka on kaikkien aikoje paras pop/rock-säveltäjä, vastaan silmiäni räpäyttämättä Raymond Douglas Davies. Arvostan miehen korkeammalle kuin vaikkapa Lennon/McCartneyn ja Jagger/Richardsin, pätkääkään kyseisiä vähättelemättä.

Kinksin kolme ensimmäistä albumia menee enemmän aikakaudelle tyypilliseen "pari hittiä, covereita ja fillereitä" osastoon, mutta Face To Facesta Everybody's In Showbiziin tuotanto on silkkaa timanttia. Sen jälkeen Reiska hurahti liiankin paljon konseptialbumeihin, mutta toki pahimmiltakin häröilyiltä löytyy kadonneita timantteja, kuten vaikkapa Sweet Lady Genevieve ja He's Evil. Ja tietysti viimeiseltä "välivuosien" selkeältä konseptialbumilta (ja mielestäni parhaalta niistä) Schoolboys In Disgracelta löytyvä Jack The Idiot Dunce, joka on näin suomalaisittain hyvä tietokilpailutärppi. (Idiot dunce-lisäys: linkit Youtubeen)

Vaikka Kinks mielletäänkin 60-luvun bändiksi, niin teki bändi ihan kunnioitettavan pitkän uran ja 80-luvulla moni albumi ja ainakin single Come Dancing hätyyttelivät etenkin Jenkeissä ihan listan kärkisijoja. Kahta lukuunotamatta (Think Visual ja UK Jive) bändin studioalbumituotanto löytyy hyllystäni, vaikka noita loppupään albumeita ei ole tullut kovin montaa kertaa kuunneltua kokonaisuudessaan läpi - paljon hyviä biisejä niiltäkin löytyy.

Ray Daviesin näin kahteen kertaan livenä Finlandia-talossa - täytyy varmaan vielä joskus järjestää itsensä herran keikalle uudelleenkin ja miksei myös nuoremman veljen. Hienointa olisi toki nähdä vähintään tuo kaksikko vielä yhdessä, legendaarisimman kokoonpanon comeback valitettavasti on jo mahdoton. Tosin, puhtaasti musiikillisesti ajatellen mielestäni paras Kinks-kokoonpano oli R. Davies-D.Davies-John Dalton-John Gosling-Mick Avory ja näistä herroista on kai kaikki vielä elävien kirjoissa. Ehkäpä jonain päivänä.

 

[bebeto]

Bändi joka kuuluu myös tähän ketjuun on The Yardbirds. Yhtye muistetaan varmasti parhaiten kolmesta kitarististaan: Eric Clapton, Jeff Beck ja Jimmy Page ovat kaikki soittaneet tässä bändissä, Beck ja Page jopa yhdessä hetken aikaa. Lontoolaisten koulupoikien perustama yhtye oli alkuperäiseltä kokoonpanoltaan seuraava: Keith Relf voc. Chris Dreja g. Jim McCarty d. Paul Samwell-Smith b. Jonkin ajan kuluttua yhtyeeseen liittyi myös kitaristi Anthony "Top" Topham. Kun homma alkoi kehittyä ammattimaisempaan suuntaan joutui Topham jättäytymään pois vanhempiensa vaatimuksesta. Tilalle pestattiin Eric Clapton.

Englantiin perustettiin toisen maailmansodan jälkeen taidekoulujärjestelmä jonka oppilaista monet ovat nousseet kuuluisuuteen musiikin saralla. Jossain haastattelussa Chris Dreja kuvasi oppilaitoksen ilmapiiriä sanoin "ridiculously liberated" eli melko rentoa ja vapautunutta oli meininki noissa. Yhtyeen suunnan muuttuessa bluesista popimpaan suuntaan lähti Clapton kävelemään. Dreja pyysi tuntemaansa studiokitaristi Jimmy Pagea liittymään bändiin mutta hän kieltäytyi suositellen Drejalle hyvää ystäväänsä Beckia. Seuraavaksi basisti Samwell-Smith sai tarpeekseen ja studiosessioihin kyllästynyt Page tarjoutui tulemaan basistiksi että sovitut keikat saatiin hoidettua.
Yhtyeellä oli varsinkin rapakon takana hyvän livebändin maine ja he kiersivätkin ahkerasti. Beck sai kuitenkin hermoromahduksen ja alkoi sekoilemaan jolloin hän erosi tai erotettiin yhtyeestä. Bändi jatkoi toimintaansa vielä jonkin aikaa Page kitaristinaan.
The Yardbirds valittiin Rock and Roll Hall of Fameen vuonna -92. Alla linkki livepätkään jossa jo Led Zeppelin kurkistaa kulman takaa:
http://www.youtube.com/watch?v=3ffBRhtWjEQ

 

[bebeto]

60-luvun rockista ei voi puhua mainitsematta yhtyettä nimeltä Cream. Kun on 12 vuotta vanhempi veli joka on kiinnostunut musiikista niin tätä bändiä sai kuunnella kotona jo vaahtosammuttimen kokoisena. Aikansa powertrio ja supergroup kasattiin vuonna -66 Jack Brucen, Ginger Bakerin ja Eric Claptonin toimesta. Bruce ja Baker olivat tehneet yhteistyötä jo aiemmin ja tarina kertoo että välit eivät olleet aivan sopuisat. Erimielisyydet kuitenkin lakaistiin maton alle kun uutta bändiä alettiin viemään eteenpäin. Debyyttialbumi Fresh Cream ilmestyi loppuvuodesta -66 ja avausraita I Feel Free lienee tunnetuin. Muita biisejä ovat mm. Spoonful, N.S.U, Toad etc. Toinen levy, Disraeli Gears, julkaistiin seuraavana vuonna ja monet pitävät tätä yhtyeen parhaana.

Levyltä löytyvät mm. seuraavat klassikot: Sunshine Of Your Love sekä Strange Brew. Tämäkin myi hyvin rapakon molemmin puolin. Kolmas albumi Wheels of Fire julkaistiin vuonna -68 jolta löytyy Robert Johnsonin Crossroads, Albert Kingin Born Under A Bad Sign sekä klassikoksi muodostunut White Room. Raskas jenkkiturnee vaati veronsa ja haudatut erimielisyydet alkoivat nousta pintaan. Clapton joutui sovittelemaan Bakerin ja Brucen riitoja ja lopulta keväällä -68 miehet sopivat että homma lopetetaan sovittujen keikkojen jälkeen. Bändi teki kuitenkin vielä syksyllä jäähyväiskiertueen lähinnä jenkeissä ja pari loppuunmyytyä konserttia Royal Albert Hallissa jotka BBC taltioi. Vaikka yhtye oli olemassa vain noin kaksi vuotta se ehti jättää valtavan jäljen rockmusiikin historiaan. Alla olevan linkin takaa löytyy tallenne Royal Albert Hallista otsikolla Cream Farewell Concert.
http://www.youtube.com/watch?v=2tAE2K3YT_A

 

[Yläpesä]

The Who. Brittiläisen teollisuuden kulmakivi, joka tänä vuonna kiertää UK:ta 50. vuottaan. Jäljellä kaksi alkuperäistä jäsentä, ääni ja kitara, ne tärkeimmät.
Onneksi Wholle on pari vuotta sitten avattu oma ketjunsa, joten ei ole pelkoa että täällä Pohjan perukoilla olisi unohdettu mistä pöyhkeä ja aggressiivinen brittirock on lähtöisin.

http://keskustelu.jatkoaika.com/threads/the-who-–-ja-tuulimylly-pyörii.54336/

 

[Germanicus]

Animals, Gerry And The Peacemakers, Hermans Hermits, Hollies, Kinks. Tuossa on muutama diggaamani brittibändi tuolta ajanjaksolta. Parasta tuon ajan musassa on mielestäni 60-luvun brittiläinen soundi. Erilaisia bändejä ja biisejä oli vaikka kuinka paljon, mutta se tietty tyyli ja soundi oli kaikilla mukana. Toivottavasti ymmärrätte mitä tuolla haen, vaikea pukea tuota sanoiksi. Hienoa musaa!

 

[bebeto]

The Who. Brittiläisen teollisuuden kulmakivi, joka tänä vuonna kiertää UK:ta 50. vuottaan. Jäljellä kaksi alkuperäistä jäsentä, ääni ja kitara, ne tärkeimmät.
Onneksi Wholle on pari vuotta sitten avattu oma ketjunsa, joten ei ole pelkoa että täällä Pohjan perukoilla olisi unohdettu mistä pöyhkeä ja aggressiivinen brittirock on lähtöisin.

http://keskustelu.jatkoaika.com/threads/the-who-–-ja-tuulimylly-pyörii.54336/

Kyllä The Who kuuluu ehdottomasti tämän otsikon alle mutta koska omakin ketju löytyy niin jätetään syvällisempi analyysi sinne. Tämäkin bändi on, kuten myös The Yardbirds, omalla tavallaan englantilaisen taidekoulujärjestelmän tuote. Sodanjälkeiselle sukupolvelle nuo olivat mainio paikka tavata samanhenkisiä ihmisiä. Oma perusteellisempi tutustuminen yhtyeeseen tapahtui Live at Leeds-albumin myötä 70-luvun lopulla kun sain levyn kaverilta lainaan.

 

[Willimies]

Animals, Gerry And The Peacemakers, Hermans Hermits, Hollies, Kinks

Gerry and the Pacemakers. Itselläni tuli täysin samat nimet mieleen, tosin Herman's Hermits ei ole suurimpia suosikkejani. Who tuli myös mainittua, lisäksi voisin nostaa esille ainakin nimet Dave Clark Five ja Searchers .

 

[Yläpesä]

ELO ja The Move kuuluvat ehdottomasti tähän listaan, mutta näistäkin superbändeistä on jo oma ketjunsa, joten ei siitä sen enempää. The Movea edeltänyt The Idle Race on myös ehdottomasti tutustumisen arvoinen varsinkin Kinks-faneille. Samankaltaisuuksia löytyy lyhyeksi jääneestä tuotannosta.

The Animals. Huikean vaikutuksen alkuun tehnyt mutta sitten kuriositeetiksi kutistunut aito rokkiyhtye.
Marc Bolan, mies joka käytti Rexiä, renkutuksen mestari.
David Bowien alkutuotanto - smashing, sanoisi Ron Manager.
Mott The Hoople, pyörii aina välillä levylautasella. Ja tietenkin tarkoitetaan pyörivää vinyyliä, jonka hypnoottista kiertoa voi seurata silmillään stroboskoopin tahtiin.
The Sweet, mainettaan huikeasti parempi porukka, jolta jäi kilokaupalla hyvää materiaalia coveroitavaksi rankemmalla otteella.

The Clash. Potkikaa vaan, mutta ei uppoa. Ei ymmärrä tätä rockzuurnalistien vouhkaamista bändin ympärillä.
Pistolssit taas oma lukunsa ja menee ikuista nuoruutta muistellessa. Mutta kun ei enää oluesta tule känniin niin turha rikkoa paikkojakaan.

edit. Taisinkin sekoittaa johonkin toiseen 60/70-ketjuun kun lipsahti noita selkeesti 70-luvun juttuja.

 

[bebeto]

Joo, osa yllämainituista ei todellakaan ole tämän ketjun tavaraa. Mutta Creamin raunioille perustettu Blind Faith sen sijaan on. Alkutahdit yhtyeelle lyötiin Claptonin talon kellarissa jossa isäntä ja Steve Winwood jammailivat. Winwood oli kannuksensa hankkinut Spencer Davis Groupissa johon liittyi olessaan vasta 15-vuotias. Musiikillisien erimielisyyksien johdosta bändin jättänyt Winwood perusti Trafficin. Eräänä päivänä Ginger Baker poikkesi Claptonin talolla kun Winwoodkin oli paikalla. Clapton oli tyytyväinen jamisessioiden antiin mutta epäröi uuden yhtyeen perustamista. Lisäksi hän oli luvannut Brucelle että mikäli tulevaisuudessa yhteistyötä tehtäisiin, kaikki kolme olisivat mukana. Steve Winwood sai kuitenkin taivuteltua Claptonin ottamaan Bakerin rumpaliksi. Basistiksi valikoitui Rick Grech Family-yhtyeestä.
Tiedotusvälineiden saatua tietää uudesta kokoonpanosta alkoi valtava ennakkokohu. Puhuttiin uudesta superyhtyeestä, SuperCreamista. Claptonia asia ei miellyttänyt yhtään koska hän halusi viedä bändin linjaa pois Creamin musiikista.

Yhtyeen ensiesiintyminen yleisölle oli ilmaiskonsertti Hyde Parkissa kesällä -69. Kokoonpanon keikka numero kaksi soitettiin niinkin eksoottisessa paikassa kuin Helsingin Kulttuuritalo. Koska omaa materiaalia oli vielä niukasti, joutui yhtye ottamaan ohjelmistoonsa Creamin biisejä. Yhtye julkaisi ainoastaan yhden levyllisen materiaalia kunnes hajosi loppuvuodesta -69. Odotukset yhtyeestä olivat kovat, olihan kokoonpano nimekäs. Lunastusta noille odotuksille ei kuitenkaan koskaan tapahtunut. Alla olevan linkin takaa löytyy taltiointi tuosta Hyde Parkin konsertista. Alussa on haastatteluja ja mukavaa ajankuvaa:
http://www.youtube.com/watch?v=YfAHsiTHWfQ

 

[oiler99]

Kyllähän tuo aikakausi on omaakin sydäntä lähellä. Beatles ja Stones nyt tietysti ovat ihan omassa kastissaan muiden yläpuolella. The Kinks, The Who, The Hollies ja Yardbirds myös loistavia bändejä.

Yksi yhtye josta ei vielä ole puhuttu on The Small Faces. Yksi aivan ehdottomista suosikkibändeistäni tuolta ajanjaksolta. The Small Facesin ura oli loppujen lopuksi melkoisen lyhyt, mutta tuon neljän vuoden ajanjakson aikana bändi takoi huikean määrän klassikoita. Tin Soldier. All Or Nothing, Itchycoo Park, Lazy Sunday... Steve Marriott oli yksi aikansa kiistatta parhaista vokalisteista eikä muussakaan kokoonpanossa ollut valittamista. Myöhemmin Marriott perusti Humble Pien yhdessä Peter Framptonin kanssa. Small Facesin jäljelle jäänyt miehistö täydentyi Rod Stewartilla ja Ron Woodilla ja jatkoi The Faces-nimikkeellä. Se tarina ei sitten ihan tähän ketjuun kuulu.

Britti-invaasioporukasta on livenä tullut nähtyä Stones, Who, Yardbirds ja Hollies. Lisäksi olen käynyt The Cavern Beatles-nimisen tribuuttibändin keikalla hurahtamassa Beatlesiin aivan kympillä.

Tässä vielä lopuksi yksi Small Facesin upeimmista biiseistä eli Tin Soldier: https://www.youtube.com/watch?v=3rLF-QAS67I

 

[bebeto]

Kirjoitin tuohon avausviestiin että keskusteltaisiin nimenomaan 60-luvun brittiläisistä rokkibändeistä. Ja toiveissa olisi siis keskustelua eikä pelkästään suosikkibändien listauksia. Löysin hyvän dokumentin tuubista kaikille Creamin ystäville eli Making of Disraeli Gears. Saa tuon toki muutkin katsoa, alla linkki:
http://www.youtube.com/watch?v=lEWAEUTwSUA

 

[bebeto]

Kyllähän tuo aikakausi on omaakin sydäntä lähellä. Beatles ja Stones nyt tietysti ovat ihan omassa kastissaan muiden yläpuolella. The Kinks, The Who, The Hollies ja Yardbirds myös loistavia bändejä.

Yksi yhtye josta ei vielä ole puhuttu on The Small Faces. Yksi aivan ehdottomista suosikkibändeistäni tuolta ajanjaksolta. The Small Facesin ura oli loppujen lopuksi melkoisen lyhyt, mutta tuon neljän vuoden ajanjakson aikana bändi takoi huikean määrän klassikoita. Tin Soldier. All Or Nothing, Itchycoo Park, Lazy Sunday... Steve Marriott oli yksi aikansa kiistatta parhaista vokalisteista eikä muussakaan kokoonpanossa ollut valittamista. Myöhemmin Marriott perusti Humble Pien yhdessä Peter Framptonin kanssa. Small Facesin jäljelle jäänyt miehistö täydentyi Rod Stewartilla ja Ron Woodilla ja jatkoi The Faces-nimikkeellä. Se tarina ei sitten ihan tähän ketjuun kuulu.

Britti-invaasioporukasta on livenä tullut nähtyä Stones, Who, Yardbirds ja Hollies. Lisäksi olen käynyt The Cavern Beatles-nimisen tribuuttibändin keikalla hurahtamassa Beatlesiin aivan kympillä.

Tässä vielä lopuksi yksi Small Facesin upeimmista biiseistä eli Tin Soldier: https://www.youtube.com/watch?v=3rLF-QAS67I

Vaikka pidänkin Small Facesien musiikista paljon, en kuitenkaan kategorioisi sitä rokiksi, en ainakaan levytysten osalta. Sen sijaan monet tuubista löytyvät livetaltioinnit ovat kyllä sitä. Marriotin ääni on yksi parhaista ja on mielestäni jäänyt turhan vähälle huomiolle historian saatossa. Humble Piesta olen kirjoittanut tuonne 70-80-lukujen musiikkia käsittelevään ketjuun ja vaikka Steve Marriot mielletään vokalistiksi niin hän oli myös kelpo blueskitaristi mikä käy selväksi kun kuuntelee hänen soolotuotantoaan.

 

[Pavlikovsky]

En tiedä meneekö jo liikaa bluesin puolelle, mutta Fleetwood Mac lienee tarpeellista mainita ainakin kerran tässä ketjussa, koska sanansa silläkin oli sanottavana 60-luvun puolen brittiläisessä invaasiossa bluesahtavalla ottellaan. Niin ja olihan Creaminkin juuret niin vahvasti bluesissa kuin olla ja voi. Fleetwood Mac on niitä pitkän linjan jättiläisiä, jonka ura on jaettava Macin perustajajäsenen Peter Greenin blues-aikoihin, rock-siirtymäkauteen ja nykyisempään aikakauteen, jossa noustiin listakärkiin ja jossa vuoltiin kultaa levytyksillä ja musiikilla muutenkin. Näihin eri vaiheisiin on sisältynyt paljon riitoja, päihteitä, kokoonpanovaihdoksia, hiippakunnan vaihdoksia ja menestystäkin toki. Kuka yllättyi?

Anyway, tämän ketjun tavaraa on ehdotomasti tuo Peter Greenin aika bändissä eli levyt levyt Peter Green's Fleetwood Mac, Mr. Wonderful, English Rose, The Pious Bird Of Good Omen, Then Play On ja Fleetwood Mac In Chicago/Blues Jam In Chicago vols 1 & 2. Noista English Rose on julkaistu vain jenkeissä ja The Pious Bird of Good Omen vain saarivaltiossa. Yhden kaikkien aikojen valkoisista bluesmestareista eli Peter Greenin aika Macissa ei ajallisesti kestänyt kauaa, mutta se oli sitäkin tärkeämpi, sillä moni muistelee kaiholla nimenomaan sitä bluesahtavaa Fleetwood Macia eikä myöhempien aikojen viihteellisempää Macia, vaikka Rumours on eittämättä bändin merkittävin yksittäinen levy ja teos. Green otti ja lähti 70-luvun alussa yhtyeestä omille teilleen ja yhtyeen tyylikin samalla muuttui. Tuohon aikaan Fleetwood Mac oli kyllä brittiläisen bluesin korkeakouluja yhdesäs Mayallin bluesbreakersien kanssa ja mitä lie olisi saanut Green vielä Macissa aikaan, jollei olisi yhtyeestä lähtenyt tuolloin. Greenhän oli mukana 60-luvun lopussa myös Bluesbreakerseissa kahden levyn verran, joten tämäkin kertoo jo miehen arvostuksesta tuolloin. Green ehti takoa Macin aikana nipun ajattomia hittejä, joista The Green Manalishi, Oh Well, Man of The World ja huikea instrumentaali Albatross ovat mainitsemien arvoisia unohtamatta Santanan tunnetuksi tekemää The Black Magic Womania. Greenin post-ajasta sitten Fleetwood Macin saisi tehtyä oman ketjun aina mentaaliongelmista omaan soolouraan, mutta Peter Greenin nimi pitää aina muistaa ja tuoda esille, kun puhutaan 60-luvun rockin kehityksestä ja ajan hengestä brittien saarilla.

 

[Willimies]

Ja tietysti viimeiseltä "välivuosien" selkeältä konseptialbumilta (ja mielestäni parhaalta niistä) Schoolboys In Disgracelta löytyvä Jack The Idiot Dunce, joka on näin suomalaisittain hyvä tietokilpailutärppi. (Idiot dunce-lisäys: linkit Youtubeen)

Toinen tietokilpailuehdokas on Rosie Won't You Please Come Home, hieno biisi. Jos Kinksin tuotannosta iskee esimerkiksi Days tai Waterloo Sunset kannattaa tarkistaa tämäkin.

 

[bebeto]

Tuo Kinksien ensimmäinen Amerikan valloitus ei ihan putkeen siis mennyt koska manageri lähti juuri kertueen alla ja jotain kränää tuli liiton ihmisten kanssa. Taidettiin siellä vähän tapellakin ja tuloksena neljän vuoden porttikielto maahan. Seuraavassa pätkässä, joka on vuodelta -90 jolloin heidät valittiin RRHoF:n, näkyy että suosiota rapakon takana kuitenkin oli. "My coat is easily turned."
http://www.youtube.com/watch?v=Uo7uve5NTWg

 

[bebeto]

Procol Harum

Tämä yhtye kuuluu ehdottomasti tänne. Vuonna -64 aloitti kokoonpano nimeltä The Paramounts jonka perustivat Gary Brooker ja Robin Trower yhdessä Chris Coppingin ja B.J. Wilsonin kanssa. Yhtye levytti Leiber/Stoller-kaksikon kappaleen Poison Ivy joka menestyi kohtalaisesti brittilistoilla. Mitään muuta mainittavaa ei kuitenkaan syntynyt ja bändi kuopattiin vuonna -66. Brooker hautoi ajatusta uudesta yhtyeestä ja työsti samalla omaa materiaalia. Vuonna -67 hän perusti Procol Harumin. Mukaan tulivat kosketinsoittaja Matthew Fisher ja kitaristi Ray Royer. Toukokuussa -67 julkaistiin single A Whiter Shade Of Pale jolla rumpuja soitti studiomuusikko Bill Eyden. Kappaleessa on vahva klassinen sävy ja väliosa onkin suora laina J.S. Bachilta. Single nousi briteissä ykköseksi ja jenkeissä sijalle 5. Tämän myötä he kiersivät jonkin aikaa Jimi Hendrixin lämppärinä.

Seuraava sinkku, Homburg, äänitettiin vanhojen kamujen kera eli rummuissa ja kitarassa olivat B.J.Wilson ja Robin Trower. Tämäkin nousi listoille sekä briteissä että jenkeissä. Debyyttialbumi joka äänitettiin kahden hittisinkun välissä kantoi bändin nimeä. Se julkaistiin alkuvuodesta -68. Samana vuonna ilmestyi myös yhtyeen toinen levy joka oli nimeltään Shine On Brightly. Kolmas albumi, A Salty Dog, julkaistiin vuonna -69. Nimibiisi sai paljon radiosoittoa rapakon takana mutta kappaleen nimeen liittyi pieni sekaannus. Se julkaistiin jenkeissä nimellä A Salty Duck.

Kolmella ensimmäisellä albumilla kokoonpano pysyi samana eli pianossa ja vokaaleissa Brooker, kitara Trower, koskettimet Fisher, basso Knight ja rummuissa Wilson. Myöhemmin kokoonpano vaihteli suurestikin. Alla linkit biiseihin A Whiter Shade Of Pale ja A Salty Dog.
htpp://www.youtube.com/watch?v=Mb3iPP-tHdA
http://www.youtube.com/watch?v=GweIiICisag

Suomeksi nämä ovat tehneet Topmost, Merisairaan kasvot eli A Whiter Shade Of Pale sekä Maarit, Merimies eli A Salty Dog.

 

[Mack]

En tiedä meneekö jo liikaa bluesin puolelle, mutta Fleetwood Mac lienee tarpeellista mainita ainakin kerran tässä ketjussa, koska sanansa silläkin oli sanottavana 60-luvun puolen brittiläisessä invaasiossa bluesahtavalla ottellaan. Niin ja olihan Creaminkin juuret niin vahvasti bluesissa kuin olla ja voi. Fleetwood Mac on niitä pitkän linjan jättiläisiä, jonka ura on jaettava Macin perustajajäsenen Peter Greenin blues-aikoihin, rock-siirtymäkauteen ja nykyisempään aikakauteen, jossa noustiin listakärkiin ja jossa vuoltiin kultaa levytyksillä ja musiikilla muutenkin. Näihin eri vaiheisiin on sisältynyt paljon riitoja, päihteitä, kokoonpanovaihdoksia, hiippakunnan vaihdoksia ja menestystäkin toki. Kuka yllättyi?

Fleetwood Macin voi aina jakaa noihin UK- ja US-vuosiin. Herää myös tavallaan kysymys miksi tuon bändin nimi pidetiin käytössä vielä 70-luvun kokoonpanon iskiessä kultasuoneen. Bändissähän ei ollut enää mitään samaa. Rumpalilla ja basistilla helvetinmoinen munkki, koska bändin nimi koostui heidän nimistään. Biisien teon tai luovan puolen suhteen äijillä ei oikeastaan juuri mitään osaa eikä arpaa bändin tuotantoon. Tuskin rock/pop-maailma tuntee ketään muuta bändin jäsentä kuin Mick Fleetwood, joka dominoi omaa bändiään niin vahvasti ilman minkäänlaista antia itse musan luontiin.

Itse olen enemmän sen 70/80-luvun materiaalin ystävä, joka ei tietenkään tarkoita etteikö myös bluesin aikakausi maistuisi. Yllättävää, että vuodelta '87 löytyy aika mainio tulkinta I Loved Another Woman-kipaleesta Fleetwood Macin San Franciscon keikalta. Rick Vito joka oli tullut hätävarana paikkaamaan bändin musiikillisen johtajan Lindsey Buckinghamin lähtöä, suoriutuu aika hienosti vanhasta klassikosta. Joskus noitakin näkee.

 

[bebeto]

Fleetwood Macin voi aina jakaa noihin UK- ja US-vuosiin. Herää myös tavallaan kysymys miksi tuon bändin nimi pidetiin käytössä vielä 70-luvun kokoonpanon iskiessä kultasuoneen. Bändissähän ei ollut enää mitään samaa. Rumpalilla ja basistilla helvetinmoinen munkki, koska bändin nimi koostui heidän nimistään. Biisien teon tai luovan puolen suhteen äijillä ei oikeastaan juuri mitään osaa eikä arpaa bändin tuotantoon. Tuskin rock/pop-maailma tuntee ketään muuta bändin jäsentä kuin Mick Fleetwood, joka dominoi omaa bändiään niin vahvasti ilman minkäänlaista antia itse musan luontiin.

Itse olen enemmän sen 70/80-luvun materiaalin ystävä, joka ei tietenkään tarkoita etteikö myös bluesin aikakausi maistuisi. Yllättävää, että vuodelta '87 löytyy aika mainio tulkinta I Loved Another Woman-kipaleesta Fleetwood Macin San Franciscon keikalta. Rick Vito joka oli tullut hätävarana paikkaamaan bändin musiikillisen johtajan Lindsey Buckinghamin lähtöä, suoriutuu aika hienosti vanhasta klassikosta. Joskus noitakin näkee.

Mutta nämä ajathan eivät millään muotoa kuulu tänne koska nyt puhutaan 60-luvun brittimusiikista.

 

[Mack]

Mutta nämä ajathan eivät millään muotoa kuulu tänne koska nyt puhutaan 60-luvun brittimusiikista.

Joo, anteeksi. Kieltämättä meni todella räikeästi ketjun aiheesta ohi ja olisi pitänyt jättää mainitsematta.

Kun jo kahdessa viestissä ollaan tartuttu liian laajaan musakeskusteluun, niin vaikuttaa hyvältä.

 

[bebeto]

Kuulostaako nimi Steven Demetre Georgiou tutulta? No entäs Yusuf Islam? Jaa ei vai. Steven syntyi kreikkalaisen isän ja ruotsalaisen äidin pojaksi 21.7.1948. Koska kodissa oli piano ja poikaa kiinnosti musiikki, hän opetteli soittamaan itsekseen jo hyvin nuorena. Beatlesin noustua listoille poika pyysi vanhemmiltaan kitaraa jonka isä hänelle ostikin pojan ollessa 15-vuotias. Hän soitteli lontoolaisissa kahviloissa ja sai ensimmäisen levytyssopimuksensa vuonna -65. Hän tuumaili että Steven Demetre Georgiou ei välttämättä olisi kovin myyvä nimi, varsinkaan rapakon takana, piti keksiä taiteilijanimi. Tarina kertoo että nimi valikoitui koska hänen silloinen tyttöystävänsä sanoi hänen silmiensä muistuttavan kissan silmiä. Joka tapauksessa Cat Stevens oli syntynyt.

Vuonna -65 hän äänitteli studiolla demoja, mukana mm. biisi nimeltä The First Cut Is The Deepest. Kuvitelkaa, kaveri oli vasta 17-vuotias tehdessään kappaleen jota ovat sittemmin coveroineet mm. Rod Stewart, Cheryl Crow sekä lukemattomat muut artistit. Debyyttialbumi julkaistiin kuitenkin vasta vuonna -67 ja oli nimeltään Matthew and Son. Levy ei mitään suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Siltä löytyi kuitenkin biisi nimeltä Here Comes My Baby josta The Tremoloes teki coverversion ja se nousi listoille.

Seuraava albumi, New Masters,julkaistiin vielä saman vuoden lopulla ja se sisälsi kappaleen The First Cut Is The Deepest. Tämäkään ei oikein lähtenyt lentoon ja hän myi oikeudet em. biisiin amerikkalaiselle naisartistille nimeltä P.P.Arnold 30:a punnalla. Arnoldin versiosta tuli iso hitti. Kaksi hänen tekemäänsä kappaletta oli yltänyt listoille muiden esittäminä. Vasta vuonna -70 julkaistu levy Tea For The Tillerman teki hänestä kuuluisan kansainvälisesti. Se myi kultaa niin briteissä kuin jenkeissäkin. Levyltä löytyy kaksi täälläkin aikanaan kovasti radiosoittoa saanutta biisiä eli avauspuolen kolmas raita Wild World sekä neljäs Sad Lisa. Cat Stevens valittiin kuluvana vuonna Rock and Roll Hall of Fameen. Alla linkit biiseihin The First Cut Is The Deepest sekä Wild World.

http://www.youtube.com/watch?v=aBccr-aLu4I
http://www.youtube.com/watch?v=0k6mQyu2GxM

ps. legendat kertovat että Jimmy Page soittaisi kitaroita tuolla ekalla albumilla.

 

[oiler99]

Huonoja uutisia The Yardbirds-faneille. Bändi pistää kuluvan vuoden lopulla pillit pussiin. Rumpali Jim McCarty jatkaa tästä edespäin soolouralla ja muiden projektien parissa. Itse ehdin nähdä Yardbirdsin livenä viime vuonna Kokkolassa, se oli kyllä yksi elämäni hienoimmista keikoista.

http://www.yardbirds.us/

 

[Pavlikovsky]

Huonoja uutisia The Yardbirds-faneille. Bändi pistää kuluvan vuoden lopulla pillit pussiin. Rumpali Jim McCarty jatkaa tästä edespäin soolouralla ja muiden projektien parissa. Itse ehdin nähdä Yardbirdsin livenä viime vuonna Kokkolassa, se oli kyllä yksi elämäni hienoimmista keikoista.

http://www.yardbirds.us/

No perskutti, samalla pala brittiläistä rock-historiaa sulkeutuu ja tulee päätökseensä, koska The Yardbirds-nimellä itsessään on jo valtavat perinteet mitä tulee ylipäätään rock-musiikin kehitykseen. Eihän viime vuosikymmeninä The Yardbirds sinänsä ollut "kuin" vahvaa bluesrockia ja takova sekä tuttuja hittejä kierrättävä pumppu jos vertailuksi ottaa bändin supervuodet, mutta edelleen esimerkiksi Chris Drejan läsnäolo yhtyeessä muistutti suuruuden päivistä. 2003 julkaistu Birdland oli juuri sellainen uskottava rhythm & blues levytys, jonka silloinen `birds kokoonpano vain pystyi tekemään tyylilleen uskollisena ja perinteitään kunnioittaen. Eiköhän yhtyeen jäsenet jatka jonkinlaisessa jameissa jatkossakin, mihin se tiikeri raidoistaan pääsisi.