Pirjot kaatavat Ukrainan selvällä hallinnalla ja paremmilla papiljoteilla!
Minulla ei ole mitään syytä huoleen tänään, sillä seuraan Antero Turakaisen melskaamista ja nautin siitä, kuinka Suomi hallitsee peliä selvästi, mutta jostain kumman syystä Ukraina koukkii miehiä kumoon ja vielä kiekot maaliin. Syynä voi olla Jani Hurmeen "oudosti sylkevä" pelityyli, Anteron perinteinen suuri huolenaihe.
Toisessa ketjussa puhuttiin suomen pirjoirmelipapiljottiosastosta. Minulle on maajoukkuepeleissä aivan sama, mistä joukkueesta pirjot tulevat. Yhtä paljon kuin inhoan Kimmo "veltto elin" Rintasen, Petteri "Sveitsin kovin" Nummelinin ja Marko "retrotukka" Kiprusoffin virtuoosimaista ämmämäisyyttä, ihailen Aki Bergin, Jani Hurmeen ja vieläpä Saku Koivunkin viiltävää ammattitaitoa ja asennetta. Joten minun kritiikissäni ainakaan avainsana ei ole Turku. Surku sen sijaan on.
Suomen pelin suurimmat ongelmat ovat, kuten Muksukin totesi, hyökkäysalueella. Seuraavaksi suurimmat ongelmat ovat omalla puolustusalueella, kolmosena tulee mv-peli. Mutta keskialue ja kulmat ovat suomalaisilla hallussa! Sinne on perkele turha tulla muiden pörräämään.
Kun piirtää jääkiekkokaukalon tamimaisesti fläppitaululle, paperille tai spraymaalilla naapurin auton oveen, voi havaita, että maali, minne kiekko olisi toimitettava, sijaitsee keskellä vastustajan päätyä. Ei kummassakaan kulmassa. Lisäksi maali on sijoitettu siten, että se on auki kentälle päin. Ei takapäätyyn. Maaleja kannattaa siis yrittää tehdä suoraan edestä tai siniviivalta. Maaleja tehdään harvemmin kulmista tai maalin takaa. Niinpä moderni jääkiekkojoukkue ajaa systemaattisesti ja röyhkeän suoraviivaisesti maalia päin pyrkien lopettamaan jokaisen hyökäyksen vähintäänkin laukaukseen maalia kohti. Joukkue tulee maalille parissakin aallossa ja pelaa kiekkoa myös siniviivan tuntumassa päivystäville laukaisutaitoisille pakeille. Tätä variaatiota käytti Espoon Blöös parhaimmillaan viime kaudella. Suoraan ja lujaa hyökkäykseen sisään, kiekot toisen aallon jätkille ja eka aallon miehet maalin eteen maskiksi ja / tai ribareita sisään hakkaamaan. Toinen vaihtoehto on liikuttaa kiekkoa nopeasti poikittain maalin edessä ja hakea oikeasti nopeita ja suoraviivaisia ratkaisuja heti tekopaikoista. Näin nöyryytti Slovakia Suomen. Suomen hyökkäyksessä sentteri ajaa kulmaan, saa peräänsä pari päällystakkia, pörrää kulmassa aikansa ja syöttää lopulta toiselle laiturille, joka on toisessa kulmassa ja tekee pikapuoliin samaa siellä. Viivalla päivystää yksi-kaksi nallipyssyä tai Timonen, joka osaa nousta maalille. Köyhää.
Suomella ei ole mitään jakoa näissä kisoissa, eikä vika ole erityisemmin Aravirran tai Kurrin. Suomen pelaajamateriaali ja ennen kaikkea joukkueen sisäinen roolitus ei kestä vertailua huippumaiden välillä. Suomi pelaa 90-luvun alun/puolivälin jääkiekkoa, eikä vähiten siksi, että suurin osa Suomen tähdistä on ollut silloin parhaimmillaan. Suomen nykyisistä pelaajista ainoastaan Hagman, Jokinen ja Kallio hyökkääjistä voisivat Teemun ja Sakun ohella edes teoriassa mahtua Tsekin, Slovakian tai Kanadan joukkueeseen.
Meillä on lauma duunareita tai one-man-show -miehiä a´la Teemu, joka toisentyyppisessä ketjussa latoisi mennen tullen enemmän maaleja sisään. Samoin Saku toisentyyppisten laitureiden kanssa saisi itsestään enemmän irti.
Mutta pääasia, että kansalla on olutta, makkaraa ja niitä jänniä hattuja. Ja Antero Turakainen. Itse odotan jo loppupelejä, sillä niissä on mahdollista nähdä luovaa ja hyvää kiekkoa.
Tänään Suomi kaataa Ukrainan luokkaa 3-1 ja kaikilla on taas niin helvetin ihanaa.