Kaarinassakin tuli sitten käytyä puolentoista vuoden tauon eli koronaepidemian alun jälkeen ekaa kertaa. Koko viime kauden jätin väliin, vaikka Inkkarit ilmeisesti pärjäsivät välillä hyvinkin. Eihän siinä korona-aikojen sarjassa katsomiseen motivoivia tekijöitä juuri ollut, kun nousumahdollisuuskin Mestikseen puuttui.
Edellisen kerran helmikuun lopussa 2020 joukkueen nähdessäni HCIK pelasi play out-pelejä MuiKia vastaan. Ja nyt tämän avauspelin perusteella tuntuisi, että noihin sijoihin voisi olla jälleen hyvät mahdollisuudet, jos oikein pieleen alkaa porukalla mennä. Hyökkäys ei nimittäin järin vakuuttavalta yleisesti ottaen tuntunut. Ja jotenkin pieleen meni sarjan alku ainakin yleisön innostamisen suhteen: klo 16.55 5 minuuttia ennen kauden alkua kylmillä lehtereillä istui n. 5 katsojaa ja lämpimän kahvilan puolella ehkä 10 lisää tuijottamassa kahvikuppeihinsa. Mikään musiikki ei soinut, halli oli surrealistisen haudanhiljainen eikä yleisölle ollut jaossa edes pelaajalistoja numeroineen, josta olisi voinut tsekkailla tämän kauden uutta joukkuetta. Vaikutelmaksi jäi, että oli tullut etuajassa katsomaan joitain kesäisiä aamutreenejä tai että sarjan alkaminen oli jotenkin päässyt yllättämään koko Kaarinan porukan.
Yleisömääräksi väännettiin lopulta jollain matematiikalla 47, aika lailla myönteinen tulkinta.
Sentään pelaajat ilmaantuivat kentälle, ja peli oli kyllä tasainen ja olisi kai ollut jopa vähän jännäkin, jos hallissa olisi ollut mielekkään tapahtuman tunnelmaa. Karhu oli koko ajan sen ratkaisevan kiekonmitan edellä voittaen lopulta 4-5 ja erityisesti Kasperi Nuto tuntui juonikkaalta. Sekä ei parhaimmillaan ollut Hokkasen Kalle että häntä paremmin onnistunut porilaisten Veli-Matti päästivät tolppien väliin pari helponnäköistä roiskaisua. Kaarinan profiilihyökkääjäksi arveltu Kristian Tikka viimeisteli kliinisen tyylikkäästi pari läpiajon tapaista, joten hän sitten varmaan sellainen onkin. Uuden yritteliään kanadalaistulokkaan Pereiran maaleissa taas oli enemmän tuurimomentumia.