No niin, no niin. En tajua enää mitä NHL:ssä tapahtuu, jotkut pelaa vielä runkosarjapelejä ja toiset vissiin kohta pleijareita, joten raatimme on päättänyt laittaa kauden suomalaiset palkinnot jakoon nyt. Koronarajoitusten takia gaala pidetään tänä vuonna etänä, pääni sisällä asuvat raadin jäsenet käyttävät kaikki maskia ja ovat viiden metrin päässä toisistaan. Tilaisuuden juontaja, palkintojen jakajat ja vastaanottajat ja kukkaistytöt ovat kaikki porukkamme jäseniä.
No niin, hyvää iltaa, on aika jakaa kauden 2020-21 palkinnot! Taputtakaa, saatana! Miksei kukaan taputa!!! No olkaa sit tommosia vaivaantuneita nyhjöjä. Aloitetaan:
Kekkonen Mannerheim Rokka Trophy (paras suomalainen)
Tämä palkinto jaetaan kauden parhaalle suomalaiselle, ja porukkamme tarkan teksti-tv analyysin perusteella tämän palkinnon saa Mikko Rantanen. Muita varteenotettavia ehdokkaita ovat Aleksander Barkov ja Sebastian Aho, miksei Roope Hintzkin, kenties jopa Juuse Saros, mutta on tuon Rantasen touhu tällä kaudella ollut sen verran vakuuttavaa että hänelle pysti suotakoon. Coloradon sisäisessä pistepörssissä Mikko meni vikalla kiekalla MacKinnonin ohi, koko NHL:n piste- ja maalipörssin 5. sija, plus-miinuksissa toisena. 1.27 on pistekeskiarvo per peli tältä kaudelta, tällä hetkellä tuo on koko uralta nyt Mikolla 0.949, edellä vain Kurri (1.118) ja Selänne (1.004).
Riitta-Liisa Roponen Trophy (tärkein suomalainen joukkueelleen)
Vaikka Mikko Rantanen olikin paras suomalainen, on raatimme tullut siihen tulokseen että hän ei kuitenkaan ole joukkueelleen kaikkein korvaamattomin pelaaja, Coloradossa riittää tuota hyökkäysosaamista niin saatanasti muutenkin. Porukkamme on tiukan äänestyksen jälkeen päättänyt antaa tämän pystin herralle nimeltä Aleksander Barkov. Floridan kapteeni, osaa kaiken, ei tee virheitä. Teksti-tv:n mukaan joku saatanan Joonatan Matkustaja kylläkin voitti niukasti Floridan sisäisen pistepörssin, mutta me emme perusta päätöksiämme teksti-tv:n numeroihin, paitsi että perustammepas. Mikko Rantasen ohi tärkeydessä omalle joukkuelleen menevät raatimme mielestä myös Sebastian Aho sekä Juuse Saros, molemmat hyvin tärkeitä palasia omalle jengilleen. Roope Hintzkin on aika hilkulla. Tavallaan myös Patrik Laine on tässä kategoriassa korkealla, nyt kun Patella oli vaisu kausi, meni Columbuksellakin ihan päin persettä. Normaalitasollaan operoiva Laine olisi varmasti saanut yksinään hilattua joukkuettaan parempaan suuntaan.
Arttu "Rossi" Harkki Trophy (eniten pisteitä tehnyt suomalainen)
No tässä ei oo mitään äänesteltävää. Ykkönen on Mikko Rantanen, ennen Barkovia ja Ahoa. Erityisen mukavaa, että teksti-tv:n sivulla 238 on peräti kolme suomalaista, kaikki yllämainitut vetivät yli piste per peli tahdilla, ja niin veti myös loukkaantumisten kanssa tapellut Hintz.
Mauri "Raketti" Pekkarinen Trophy (paras suomalainen maalintekijä)
Tämäkin on tilastoista kateltava juttu, ja siellähän se taas on Mikko Rantanen korkeimmalla, ja samat Barkov ja Aho himmeämmillä mitaleilla. 30 maalia 52 peliin on kova suoritus Rantaselta, koko NHL:n maalipörssinkin kärkeä läpi kauden hätyytellyt Rantanen jäi lopulta aika paljon Matthewsille, joka tekaisi aika naurettavat 41 maalia. Suomalaisten listan top-3 jälkeen seuraavat nimet on aika yllättäviä, Donskoi, Hintz ja Puljujärvi, ja mahtuupa sinne vielä Granlundkin väliin ennen kuin tulee Patrik Laine, jonka nimi tähän pystiin oli jo vähän niinku kirjoitettu valmiiksi ennen kauden alkua. Nyt täytyy sitten kumittaa, raatimme kyllä hoitaa sen, ei hätää Mikko.
Marko Kiprusoff Trophy (lussuin suomalainen assistentti)
Marko Kiprusoffin NHL-uran tilastot näyttävät lukemia 0+10. Sama lukema on tällä kaudella herralla nimeltä Markus Nutivaara, ja se oikeuttaa legendaarisen Marko Kiprusoff -pystin saamiseen. Nutivaara on kyllä urallaan maalejakin tehnyt, peräti 17 kappaletta, mutta tällä kaudella ei vaan tuntunut siltä että maaleja ois kiinnostanut tehdä. Muita maaleitta - mutta ei pisteittä - jääneitä suomalaisia tältä kaudelta olivat 0+6 Mikko Lehtonen (tämäkin on Marko Kiprusoff -muistokolikon arvoinen temppu), 0+4 Olli Määttä, 0+2 Urho Vaakanainen ja 0+1 miehet Kristian Vesalainen ja Tarmo Reunanen. Ainoa pelkkiä maaleja tehnyt suomalainen oli muuten lopulta Rasmus Kupari, 1+0. Arttu Ruotsalainen pilasi tilastonsa yhdellä syötöllä, 5+1 oli hänen kauden saldonsa.
Teemu Selänne Winnipeg Trophy (paras suomalainen tulokas)
No sitten päästään taas raadin kanssa pohtimaan. Tulokkaiden pistepörssiä jos katsellaan, niin siellä on melko yllättävä tyyppi ykkösenä - Janne Kuokkanen. Liigassa ennen NHL-kauden alkua tämä ukkeli spelaili menemään aika varjoissa, mutta NHL:ssä lähti sitten kummallisen hyvin homma käyntiin, 8+17=25 tehot tuli New Jerseyn paidassa tehtyä ja tehoissa jäi mm. Patrik Laine, Teuvo Teräväinen ja Kaapo Kakko Kuokkasen taakse. Toinenkin hyvät pointsit tehnyt, edelleen tulokkaaksi näköjään laskettava Eeli Tolvanen on kanssa maininnan arvoinen, 11+11=22 tuli tauluun ja viimein sai Tolvanen jalkaa kunnolla NHL-oven väliin. Muita hyvän tulokaskauden pelanneita kenttäpelaajia olivat mm. Juuso Välimäki ja etenkin alkukaudesta hyviä otteita näyttänyt Eetu Luostarinen.
Mutta nytpä ei kenttäpelaajat kyllä saa tätä palkintoa, koska suomalaiset tulokasmaalivahdit ottivat roolia. Kaapo Kähkösellä oli se mielenvikaisen pitkä voittoputki Minnesotassa, Ville Husso pääsi ihan reippaasti pelaamaan, ja Ukko-Pekka Luukkonenkin esiintyi edukseen kun viimein pääsi paska-Buffalon maalia tilkitsemään. Mutta paras tulokasmokke ja samalla tulokas on kyllä Kevin Lankinen. MM-2019 sankari pölli naama peruslukemilla Chicagon ykkösmoken tittelin itselleen, 37 pelattua matsia eli kaksi kolmasosaa peleistä Lankinen hoiti, enemmän kuin kukaan suomalainen maalivahti, ja koko NHL:n maalivahdeistakin Lankinen sai 7. eniten pelejä vyölleen eli luottoa löytyi. Näistä Lankinen keräsi enemmän voittoja kuin häviöitä vaikka Chicago melko kökkö jengi tällä kaudella olikin. Vähän tuossa on tullut hirviteltyä että mitäs sitten kun Rinne ja Rask lopettaa, ketä maalivahteja siellä Suomella sitten enää on, mutta ei tarvii hirvitellä enää, sieltä niitä taas pläjähti yhtäkkiä useampikin kappale.
Joel Fucking Kiviranta Trophy (kovin suomalainen yllättäjä)
Tässä nyt on tarkoitus siis hakea positiivisinta yllättäjää, negatiiviset on sitten muualla. Tähän voisi kaikki nuo tulokkaat listata taas, ja lisäksi nostaa semmosia nimiä kuin Jesse Puljujärvi, Roope Hintz ja Jani Hakanpää, miksei Kasperi Kapanen ja Joonas Donskoikin. Paljon positiivisesti yllättäneitä suomalaisia saatiin kaudella ihmetellä, mutta kyllä raati on melko yksimielinen siitä että eniten lähtökohtiin nähden yllätti Janne Kuokkanen. Kauden alussa ois voinut pitää hyvänä suorituksena jos pääsisi nyt jonkun verran pelailemaan, eritoten kun se Liiga-stintti Kärpissä oli aika mitäänsanomaton. Ennen tätä kautta oli kolmen kauden aikana pelannut vain 12 NHL peliä, 0+0 tehoila, mutta nyt sitten pelasikin käytännössä koko kauden New Jerseyn kanssa, 50 matsia ja lähti ne kiikaritkin komeasti helvettiin, loppusaldona 25 tehopistettä. Nimenkin oppivat New Jerseyssä kauden edetessä tavaamaan oikein pelipaidan selkämykseen.
Antero Niittymäki Torino 2006 Trophy (paras suomalainen maalivahti)
Juuse Saros. Ei kahta, eikä edes kolmea sanaa. Saros oli maaginen, alkukausi oli kökköä, mutta loppukaudesta nousi koko NHL:n eliittiin. Vezina-hommia ei varmaan tällä kaudella vielä tarvii jännittää, mutta jos taso pysyy samalla kuin loppukaudesta ensi kaudellakin, voipi olla että siihenkin pystiin saadaan taas uusi suomalaisnimi kirjata. Tuukka Rask pelasi kanssa totutusti ihan kivan kauden, ja Kevin Lankinen oli Chicagossa vakuuttava. Tulokasmaalivahteja saatiin vino pino, paikkansa jo vakiinnuttaneista Raanta, Koskinen ja Korpisalo oikeastaan kaikki pelasivat aika heikon kauden odotuksiin nähden. Yhteensä 13 maalivahtia pääsi pelaamaan, näistä paras torjuntaprosentti oli muuten Kasimir Kaskisuolla, joka ei päästänyt maaliakaan, torjui kaikki 3 laukausta jotka ainoassa pelissään maalia kohti tuli eli torjuntaprosentti on tasan 100%. Huonoin torjuntaprosentti koko NHL:ssä oli valitettavasti suomalaismaalivahdilla, Veini Vehviläinenkin torjui ainoassa pelissään 3 laukausta, mutta meni päästämään yhden maaliin, 75% oli torjuntaprosentti siitä. Kasimir Kaskisuo on siis aivan valtavasti Veini Vehviläistä parempi maalivahti.
Norristolainen Trophy (paras suomalainen puolustaja)
Tää menee taas raadin taisteluksi. Ei oikein semmosta selkeää valintaa saa tästä, puolustajista kukaan ei oikein noussut mitenkään ihmeellisesti esiin. Heiskanen, Ristolainen, Lindell, kaikki pelasivat ihan hyvät kaudet, Heiskaselta ehkä odotettiin vähän enemmän viime kauden pleijari-shown jälkeen, mutta ei se nyt huonosti mennyt tämäkään kausi. Jani Hakanpää pelasi jämerää peruspakkipeliään eka Anaheimissa sen verran hyvin, että Carolina pölli ukkelin omille takalinjoilleen pleijareita ajatellen, ja Hakanpää ehkä jopa hieman nosti tasoaan siirron myötä, pientä kulttimainetta alkoi jo tulla Thorin olemuksellaan. Henri Jokiharju ja Juuso Välimäki pelasivat myös ihan hyvät kaudet, Sami Vataselta ois vähän enemmän odotettu, Mikko Lehtonen ei ollutkaan lähimaillekaan sellainen dominaattori ja mörkö mitä ennakkoon messuttiin. Määtältä kanssa vähän vaisu kausi. Raati tappeli verissäpäin, ja lopputulemana pysti laitetaan postikuljetuksena odotetusti Dallasiin, mutta pakettiin raapustetaankin nimi Esa Lindell. Heiskanen teki eniten pisteitä, mutta ei merkittävästi enemmän kuin Lindell tai Ristolainen. Lindellin plus-miinus on +11, samassa jengissä pelaavalla Heiskasella huomattavasti huonompi -9, ja Ristolaisella totutusti tuplanumeroisilla miinuksilla, -18 tältä kaudelta. Lindell blokkasi 105 vetoa, lähimmäs pääsi Hakanpää 83. Taklauksissa ykkönen oli Hakanpää ennen Ristolaista, kolmantena kuitenkin tässäkin taas Lindell. Tasaisen tappava, takuuvarma suorittaja ja yksi koko NHL:n parhaista puolustavista puolustajista, ei se nyt väärin ole pistää tämä tältä kaudelta Lindellin nimiin. Ei se väärin olisi mennyt jos Heiskasellekin olisi kunnian suonut, Mirolle tämä sit taas ensi kaudella, eiksvaan hei eiksje, vähän nyt Miro kärsi tappiin nousseista odotuksista, mutta raati on horjumaton päätöksessään.
Ville Leino Buffalo 2013-14 Trophy (isoin suomalainen floppi)
Tätä nyt ei oikein voi antaa kenellekään muulle: Patrik Laine. Sinänsä hassua mollata kaveria, joka teki 7. eniten maaleja suomalaisista, eikä merkittävästi jäänyt pisteissä kenellekään omista ikätovereistaan tai nuoremmista. Mutta kun ne odotukset on nyt jo vähän toista Laineen osalta kun vaikkapa samoja pisteitä tällä kaudella iskeneen Puljujärven ja ennen kaikkea Kuokkaseen nähden. Ja olihan se Paten peli ihan kaamean näköistä välillä. -29 plus-miinuksissa tauluun, selkästi rumin lukema koko Columbuksesta, tuo on tommosta rasmusristolais-tasoa jo. Täytyy toivoa että ensi kaudella umpisolmu avautuu ja saadaan taas totutun tappava Laine takaisin. Välillä tulee kaikilla kökköjä kausia, nyt osui Patrikille semmonen. Tuolla jossain jo huudeltiin että joo maitojunalla Liigaan tulee Pate jos ensi kausi menee vielä huonosti: no oikeasti ei toki saatanassa ole tulossa, ehkä joskus 35-vuotiaana sitten voidaan katella lähtiskö joku jäähdyttelykausi tai pari Tapparassa.
Muita odotuksiin nähden pettäneitä tältä kaudelta, no oisko vaikka tuolta Artturi Lehkonen, pisteiden valossa Kakolta oisin odottanut enemmän mutta peli kuulemma oli Kaapolta jo parempaa. Granlund sai loppua kohden juonenpäästä taas kiinni, alussa silläkin oli vähän vaikeeta. Mikko Lehtosesta oli kovat odotukset, niitä mies ei päässyt hätyyttelemään lainkaan. Maalivahdeista Rinteellä alkaa jo ikä painaa, Vezina-vuodet ovat väkisin takana, ja Columbuksen floppitrion täydentämään voi ihan suosiolla laittaa myös Korpisalon. Mikko Koskinenkin vähän hiinä ja hiinä että menikö huonosti vai ei.
Sir Pentti Matikainen Trophy (lähe menee vielä ku ehdit eli suomalainen joka vois suosiolla taputella NHL-uransa jo)
Konkariosastolta Valtteri Filppula, Leo Komarov ja Pekka Rinne alkaa olemaan jo siinä iässä että kohta vois pistää lapun luukulle. Mikko Koivu vielä yritti, mutta hei Columbus, ei siellä jaksanut edes Mikko vääntää, ja Mikko taisteleekin nyt sitten kaukaloiden sijasta jossain ihme oikeussaleissa ex-vaimonsa kanssa. Sitten näitä tämmösiä NHL/AHL välimaastossa kiikkujia, joilla alkaa vaaka jo painaa siihen suuntaan että NHL näyttäisi olevan tekemätön paikka: sinne nyt voisi alkaa niputtaa vaikka Miikka Salomäkeä ja Julius Honkaa, Antti Suomelankin NHL-tie näyttää vähän hankalalta. Maalivahdeista Christopher Gibsonilla ja Kasimir Kaskisuollakin alkaa ikää olemaan jo sen verran, ja näyttöjä sen verran heikosti että oiskohan aika jo lopettaa farmissa ramppaaminen ja siirtyä jonnekin mukavaan paikkaan ottamaan rennosti, Sveitsiin tai miksei Liigaankin. Tai sit KHL:ään vielä vähän rahoja hakemaan.
Tämä pystin saa nyt Pekka Rinne, hellänä muistuksena siitä että nyt alkaa olla aika siirtyä kunnialla sivuun. Rinne on Nashville-legenda, paita nousee varmasti hallin kattoon, on Vezinaa ja Stanley Cup -finaaleissakin pelattu, Saros osaa kantaa jo soihtua tästä eteenpäin, ja tämä kausi meni vielä Rinteeltä ihan kivasti. Nyt kunnialla NHL:stä sivuun, ei mitään brodeurmaisia kikkailuja enää, jos virtaa on niin Kärppiin vielä näyttämään että vittu kun ette antaneet minun silloin nuorena poikana edes pelata vaan Bäckströmiä väsymykseen asti rääkkäsitte.
Ville Peltonen San Jose Trophy (suomalainen joka sai epäreiluinta kohtelua seurajohdolta eikä saanut ansaitsemaansa jääaikaa)
Tämän pystin saa Arttu Ruotsalainen. Buffalo oli paskempi kuin koskaan, tappiosta toiseen hiihtelivät mutta ei silti päässyt Ruotsalainen näyttämään osaamistaan. Kun kausi oli jo kustu, pääsi Arttukin vähän neppailemaan ja pisti ihan muikeat 5+1 tauluun - enemmän maaleja kuin mitä vaikkapa Eichel ja Hall olivat saaneet yhteensä koko kauden aikana tehtyä. Winnipegissä myös Niku ja Heinola eivät oikein päässeet näyttöjään antamaan, Otto Somppi pisti Tampa Bayn farmissa ihan hyvät tehot tauluun mutta vaikeetahan se on jonkun Sompin tonne Tampa Bayhyn murtautua. Buffaloon sen sijaan olisi pitänyt kelvata vaikka Matti Hana, mutta ei kelvannut Ruotsalainen. Maalivahdeista Luukkonenkin olisi saanut päästä aiemmin näyttämään Buffalon vatipäille osaamistaan, pelasi erittäin hyvin kun maalille pääsi, harmillisesti loukkaantui sitten loppukaudella. Joel Kiviranta sai aika vähän peliaikaa, vaikka oli viime pleijareiden sankari, mutta siellä oli kai jotain loukkaantumishäikkää. Kaapo Kakko ois kanssa saanut raadin mielestä hieman enemmän saanut olla kentällä.
Tommy Salo Salt Lake City 2002 Valko-Venäjä Trophy (flopannein suomalainen maalivahti)
Tämän saa Joonas Korpisalo. Nousi raatimme näkökulmasta aikoinaan melko puskista NHL-jengin ykkösvahdiksi, mutta tällä kaudella ei kyllä vastannut odotuksiin, joku vitun Elvis sieltä nousi ohi. Mikko Koskisellakin aika heikko kausi.
Tauski Peltonen Trophy (kovin suomalainen rähisijä ja tappelija)
Ei siellä nyt oikein ketään kunnon rähisijää ja kiusanhenkeä ollut tällä kaudella. Laine yritti pari kertaa tapella kun ei muutakaan keksinyt, Niko Mikkola otti ihan kunnon nyrkkitappelun tuossa loppukaudelta, ja oliko Jani Hakanpääkin kerran tai pari lyöntitalkoissa mukana. Kerran vain, näköjään, samaten myös Laineelle, Kapaselle, Mikkolalle ja Lindellille on tappeluita merkattu 1 kpl tämän kauden osalta. Jäähytilaston voitti Rasmus Ristolainen, mutta aika vaatimattomilla 36 jäähyminuutilla, Hakanpää hävisi minuutilla. Taklauksia jakoi eniten Jani Hakanpää, 215 kpl, tuo on ihan kärkipäätä koko NHL:n tasollakin. Leo Komarov varmaan jotain pientä kivaa on edelleen harrastanut, mutta tappeluita ei yhtäkään. Raati on nyt ihan sekasin tän kanssa, kenelle me nyt vittu tää annetaan? Laitetaan pakettikorttiin nimi Jani Hakanpää, noi taklausmäärät on sen verran komeat.
Lady Boy Trophy (kiltein ja herttaisin suomalainen)
Eniten pelejä pelannut, ja ilman jäähyminuutteja selvinnyt, on Olli Juolevi. Pelimääriin nähden hyökkääjistä Eeli Tolvanen ja Roop Hintz eivät minuutteja juurikaan keränneet, molemmila 4 min. vaikka pelejä yli 40 kpl. Kasperi Kapasella vain yksi 2 minuutin jäähy, mutta sitten on tuo tappelusta tullut 5 minuuttia, ei ole Lady Boyn hommia tommoset. Pakeista Henri Jokiharjullakin vain 4 minuuttia jäähyjä, vaikka pelasi 46 matsia. Kiltin pojan perikuva Aleksander Barkov oli ihan raivohullu, mikä lie vesikauhu mieheen iskenyt, 14 minuuttia jäähyjä yhteensä. Jaaha, raati on jo kaivertanut tuohon pystin kylkeen nimen Olli Juolevi, no menköön sinne sitten.
Siinä oli kauden 2020-21 suomalaispalkinnot. Ihan sama vaikka kausi on osin vielä kesken, raatia ei kiinnosta, porukkaa ei kiinnosta, pystit on jaettu jo, niistä ei voi valittaa eikä niitä voi todellakaan palauttaa. Yleisöpalautteen täydellisestä puuttumisesta huolimatta raati jakaa palkinnot seuraavanakin vuonna, jos viitsii ja muistaa.