Suomalainen yhteiskunta on tuhonnut perheen autonomian

[LuKi]

"Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle, ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen" Pekka Ylikoski, HS 1.10

Oikeustieteen kandidaatti Pekka Ylikoski kirjoitti 1.10. Hesarin yleisönosastossa otsikon mukaisesta aiheesta. Kirjoitus on mielestäni parasta (jopa Ässien voittoputken käsittelyä parempaa ;-) mitä lehdissä on vähään aikaan julkaistu. Toivon, että kirjoitus herättäisi keskustelua aiheesta, sillä Ylikosken selväkielinen kirjoitus kohdistui yhteiskunnan näkyvien ongelmien, kuten nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin, ytimeen: Mikä on perheen rooli ja asema?

Historiotsijana voin todeta, että viime vuosikymmeninä on Suomessa tapahtunut huikea yhteisöllisyyden murros. Kymmenet sukupolvet ennen meitä omasivat vahvat perhe- ja sukusiteet. Muuttoaalto kaupunkeihin heikensi merkittävästi näitä siteitä. Nykyinen lasten ja nuorten sukupolvi kasvaa jo ilman niitä maaseudun mummoloita, joista vielä suuri osa kaupunkilaisista lapsista sai nauttia 1970 ja 1980- luvuilla. Lisäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion palvelulaitokset (päiväkodit, "iltikset" ja vanhainkodit) hyvistä tarkoitusperistään huolimatta, murentavat perhekäsitettä ja siihen liittyvää vastuuta. "Naisten vapauttaminen" kodeista työelämän palvelukseen luomaan arvostettavaa uraputkea, on samalla vähentänyt perheen merkitystä ja yhteiskunnan tärkeimpänä yksikkönä.

Euroopalaisittain tarkasteltuna suomalainen perhe on löyhäsiteinen ja hajanainen pieni yksikkö.Tarkoituksena ei ole palauttaa naista "nyrkin ja hellan väliin". Perheelle ja kodeissa tehtävälle työlle tulisi kylläkin palauttaa niiden ansaitsema arvostus. On järjetöntä, että yhteiskunta tukee huomattavsti suuremmalla yksikkösummalla laitoksissa tapahtuvaa hoitotyötä, kuin lasten hoitoa kotona, tai omaishoitotyötä. Yhteiskunnan kodin arvostus näkyy siinä, että kannattavampaa on naapurien vaihtaa päiväksi lapsia keskenään, sillä tästä saatava taloudellinen tuki on suurempi, kuin jos oma vanhempi hoitaisi lapsiaan kotona.

Vanhempiin ei kasvattajana luoteta, vaan kasvoton järjestelmän katsotaan antavan lapselle kasvun puitteet. Oikeustieteen kandidaatti Pekka Ylikoski jatkaa kirjoituksessan osuvasti: "Oikeus rangaistusten jakamiseen kuuluu Suomessa vain sosiaalitoimelle, poliisille ja tuomioistuinlaitokselle, joista on tosiasiassa tehty päävastuullisia kasvattajia... Yhteiskunta määrittelee sekä lapsen että hänelle sopivan kasvatuksen "optimimallin", josta poikkeaminen johtaa vähintään taloudellisiin sanktioihin. Koko prosessia kuvaa orwellilainen isovelimaailma... yksittäiset perheenjäsenet on helppo työntää hyvinvointiyhteiskunnan tasapäistävään myllyyn, jonka päästä tulee tyhjästi hymyileviä, telvision joutavia viihdeohjelmia tujoittavia veronmaksajia". Voiko asiaa enää paremmin ilmaista!

 

[mjr]

"Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle, ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen" Pekka Ylikoski, HS 1.10

Oikeustieteen kandidaatti Pekka Ylikoski kirjoitti 1.10. Hesarin yleisönosastossa otsikon mukaisesta aiheesta. Kirjoitus on mielestäni parasta (jopa Ässien voittoputken käsittelyä parempaa ;-) mitä lehdissä on vähään aikaan julkaistu. Toivon, että kirjoitus herättäisi keskustelua aiheesta, sillä Ylikosken selväkielinen kirjoitus kohdistui yhteiskunnan näkyvien ongelmien, kuten nuorten lisääntyneen pahoinvoinnin, ytimeen: Mikä on perheen rooli ja asema?

Historiotsijana voin todeta, että viime vuosikymmeninä on Suomessa tapahtunut huikea yhteisöllisyyden murros. Kymmenet sukupolvet ennen meitä omasivat vahvat perhe- ja sukusiteet. Muuttoaalto kaupunkeihin heikensi merkittävästi näitä siteitä. Nykyinen lasten ja nuorten sukupolvi kasvaa jo ilman niitä maaseudun mummoloita, joista vielä suuri osa kaupunkilaisista lapsista sai nauttia 1970 ja 1980- luvuilla. Lisäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion palvelulaitokset (päiväkodit, "iltikset" ja vanhainkodit) hyvistä tarkoitusperistään huolimatta, murentavat perhekäsitettä ja siihen liittyvää vastuuta. "Naisten vapauttaminen" kodeista työelämän palvelukseen luomaan arvostettavaa uraputkea, on samalla vähentänyt perheen merkitystä ja yhteiskunnan tärkeimpänä yksikkönä.

Aina suhtautuu epäilevästi näihin "vanhoihin hyviin aikoihin". Maatalousyhteiskunnassa lasten suuri enemmistö teki valtaisan raskasta työtä, kasvatusmetoideihin kuului olennaisena osana väkivalta ja myös yhteiskunnallisen väkivallan taso oli paljon korkeampi kuin nyt. Puhumattakaan nyt siitä, että muutama peräkkäinen katovuosi syöksi monet heikoimmissa olosuhteissa elävistä lapsista nälkäkuolemaan tai sen partaalle. Eli koskas ne vanhat hyvät ajat siis oikein vallitsivat? Saisiko vähän tarkempaa ajankohtaa esiin? Yleensä nämä Küche, Kirche und Kinder -haikailut keskittyvät siihen, että ihmisten pitäisi elää niinkuin viktoriaaninen ylempi keskiluokka. No, se nyt ei ollut muutenkaan mikään paratiisi, mutta jos nyt ajatellaan lasten enemmistöä, valtavaa enemmistöä, niin nyky-yhteiskuntaa parempaa tilannetta ei ole koskaan ollut. (Tämän toteaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että tilanne olisi vielä erityisen hyvä.)

 

[Hemingway]

Tarkoituksena ei ole palauttaa naista "nyrkin ja hellan väliin". Perheelle ja kodeissa tehtävälle työlle tulisi kylläkin palauttaa niiden ansaitsema arvostus.

Jos toinen vanhemmista - jonka ei siis tarvitse olla äiti - jää kotiin, pitäisi työssä käyvän puolison palkasta lakisääteisesti lohjeta kotona olevalle puolisolle puolet. Tämä katsottaisiin tuloksi, josta kertyy myös eläkettä.

Ja jos kotiäitiyttä/-isyyttä haluttaisiin tukea, niin perheisiin pitäisi panostaa rahallisesti niin paljon, ettei esimerkiksi 2000 euron kuukausinettopalkan menetys vaikuttaisi perheen taloudellisiin mahdollisuuksiin. Keinoista en osaa sanoa mitään.

Uskon kyllä, että kotiäitiys ja -isyys olisivat Suomessa suositumpia, jos ne eivät johtaisi taloudellisesti niukempaan elämään ja toisen puolison itsemääräämisoikeuden heikkenemiseen ja riippuvuuden kasvuun.

 

[JypFabu]

"Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle, ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen" Pekka Ylikoski, HS 1.10

Kannattaa lukea samaiselta palstalta vielä parempi vastine: välittämisestä on pula, ei rangaistuksista, nämä Ylikosken jorinat kun on jo kauan sitten hylätty ihmistieteissä vanhentuneena.

En linkitä tähän artikkeliä, koska käsittääkseni se vaatii digilehden puolelle käyttäjätunnukset, jotta pääsee lukemaan, mutta paperiversionhan löytää vaikkapa kirjastosta, jos asia kiinnostaa.

Jutun clou kiteytettynä on, että tuossa essentialistiseksi ihmiskäsitykseksi nimetyssä näkemyksessä oletetaan ihmisalun kasvavan "ihmiseksi" kasvattamalla. Kasvatustehtävä on annettu vanhemmille. Vikana tässä vain on, että jos perusoletus on väärä, on johtopäätöksetkin virheellisiä.

Vikana myös on, että ettei tämä näkemys ota lainkaan huomioon lapsen tunteita tai henkilökohtaisten kokemusten vaikutusta hänen minäkuvansa ja maailmankuvansa rakentumiseen, tässä ajattelussa psyykkisen pahoinvoinnin käsite on vieras. Ihmistä arvioidaan vain käyttäytymisen perusteella. Ruumiillisen kurituksen kannattajat edustavat tätä logiikkaa.

Tällä periaatteella luodaan siis uusia saaria ja auvisia, kuten artikkelissa tieteellisiin tutkimuksiin nojaten todetaan.

Ehkäpä se kamalin visio on, että näin suomi lopulta täyttyisi Vanhasista ja mitä siitäkin sitten tulisi? <-tämä oli loppukevennys, saa laittaa herneen nenukkaan, jos siltä tuntuu.

Edit. siis tämän päivän(4.10) hesarissa on tuo vastine.

Edit2. Mulla ei pentele nuo päivät pysy kyllä enää humeetissa, siis 3.10 oli oikea arvaus.

 

[LuKi]

Aina suhtautuu epäilevästi näihin "vanhoihin hyviin aikoihin". Maatalousyhteiskunnassa lasten suuri enemmistö teki valtaisan raskasta työtä, kasvatusmetoideihin kuului olennaisena osana väkivalta ja myös yhteiskunnallisen väkivallan taso oli paljon korkeampi kuin nyt. Puhumattakaan nyt siitä, että muutama peräkkäinen katovuosi syöksi monet heikoimmissa olosuhteissa elävistä lapsista nälkäkuolemaan tai sen partaalle. Eli koskas ne vanhat hyvät ajat siis oikein vallitsivat? Saisiko vähän tarkempaa ajankohtaa esiin? Yleensä nämä Küche, Kirche und Kinder -haikailut keskittyvät siihen, että ihmisten pitäisi elää niinkuin viktoriaaninen ylempi keskiluokka. No, se nyt ei ollut muutenkaan mikään paratiisi, mutta jos nyt ajatellaan lasten enemmistöä, valtavaa enemmistöä, niin nyky-yhteiskuntaa parempaa tilannetta ei ole koskaan ollut. (Tämän toteaminen ei kuitenkaan merkitse sitä, että tilanne olisi vielä erityisen hyvä.)

En tainnut puhua mitään "vanhoista hyvistä ajoista". Tunnen henkilökohtaisesti erittäin hyvin erään huutolaispojan. Tämän lapsuus oli kaikkea muuta kuin helppo, meidän mittapuulla varmasti kestämätön. Mutta tästäkin huutolaispojasta kasvoi vastuuntuntoinen perheenisä. Perhe-käsite oli aiemmin laajempi, jos isä kuritti, niin pihapirtissä vaari tai mummo lohdutti. Muutenkin ennen elettiin yhteisöllisyyden keskellä, niin hyvässä kuin pahassa. Kyllä kylällä tiedettiin talojen ja torppien asiat. Nykyään kotien ongelmat tallentuvat viranomaisten kovalevyille ja usein sinne jäävät.

Kuopion yliopiston viime talvena julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalainen lapsi ei ole koskaan voinut fyysisesti niin hyvin kuin nyt, mutta henkisesti lapset voivat huonommin kuin koskaan. Tämä "koskaan" on kyllä vähän kyseenalainen käsite. Mutta jotain perää tässä on. Vaikka elämä aikaisemmin oli monesti erittäin kovaa, oli omilla ponnistuksilla merkitystä. Omassa työssäni joudun huomaamaan, kuinka monen nuoren elämä on vailla omien ponnistusten tuomaa nautintoa ja tavoitetta paremmasta. On aivan normaalia, että nuori juo päivät batteria, että jaksaa illat pelata verkossa. Suurempia haasteita elämä ei tarjoa, eikä vanhemmat osaa tai jopa uskalla vaatia. Ei edes tarvitse mennä sieltä mistä "aita on matalin", sillä tarpeen vaatiessa nuorelta otetaan "aita pois", ettei vain joudu alistumaan sääntöihin.

Olen melko varma, että kymmenen vuoden päästä opettajat ja vanhemmat joutuvat huutamisesta käräjille, koska se voi aiheuttaa traumoja lapsille/nuorille. Nyt on jo kielletty laittamasta oppilasta (yläasteikäistä) ulos luokasta käytävään, koska tälläinen (vittua huutava, 80- kiloinen tatuoitu köriläs) voi kokea itsensä hylätyksi. Tämä on tosi.

 

[Ylärima]

"Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle, ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen" Pekka Ylikoski, HS 1.10

Niin joo mäkin taisin lukea jonkun tämmöisen kirjoitelman, oliko tää se jota korpesi kun lapsia ei saisi nykyään enää olleskaan nöyryyttää?

 

[mjr]

Kuopion yliopiston viime talvena julkaiseman tutkimuksen mukaan suomalainen lapsi ei ole koskaan voinut fyysisesti niin hyvin kuin nyt, mutta henkisesti lapset voivat huonommin kuin koskaan. Tämä "koskaan" on kyllä vähän kyseenalainen käsite. Mutta jotain perää tässä on. Vaikka elämä aikaisemmin oli monesti erittäin kovaa, oli omilla ponnistuksilla merkitystä. Omassa työssäni joudun huomaamaan, kuinka monen nuoren elämä on vailla omien ponnistusten tuomaa nautintoa ja tavoitetta paremmasta. On aivan normaalia, että nuori juo päivät batteria, että jaksaa illat pelata verkossa. Suurempia haasteita elämä ei tarjoa, eikä vanhemmat osaa tai jopa uskalla vaatia. Ei edes tarvitse mennä sieltä mistä "aita on matalin", sillä tarpeen vaatiessa nuorelta otetaan "aita pois", ettei vain joudu alistumaan sääntöihin.

Olen melko varma, että kymmenen vuoden päästä opettajat ja vanhemmat joutuvat huutamisesta käräjille, koska se voi aiheuttaa traumoja lapsille/nuorille. Nyt on jo kielletty laittamasta oppilasta (yläasteikäistä) ulos luokasta käytävään, koska tälläinen (vittua huutava, 80- kiloinen tatuoitu köriläs) voi kokea itsensä hylätyksi. Tämä on tosi.

Tästä jo mainittiinkin, että aivan ylivoimaisen ratkaisevaa lapsen terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle on rakkaus ja läheisyys. Välinpitämättömyys ja kaiken salliminen eivät tietenkään edusta todellista rakkautta vaan lapsi tarvitsee myös selvät rajat. Mutta jos väkivaltaa aidosti tarvitaan, on peli jo pitkälti menetetty. On täysin kosmetiikkaa, mitä jossain yläasteella tehdään ja mitä siellä saa tehdä. Kun kovasti kritisoidaan nyky-yhteiskuntaa (eli ilmeisesti jälki-agraarista ja jälkiteollista) ja sanotaan sen menettäneen arvokkaita asioita niin kaiketi käsitykseen sisältyy olettamus, että jonain hyvänä aiempana aikana ne olivat olemassa. Tämä on pitkälti illuusiota. Ehkä voidaan sanoa, että esim. 50- ja 60-luvuilla vallitsi jokin hyvä tasapaino yhteisöllisyyden läsnäolon ja pahimman puutteen, kovan työn ja brutaaliuden poissolon välillä, mutta kun ajattelee, että muuten se aikakausi oli mitä nopeinta ja dynaamisinta ja voimakkainta yhteiskunnallista muutosta niin olisi vähän tuhoon tuomittua yrittää palata tuohon jatkuvan muutoksen aikaan. Nykyaikana on paljon puutteita ja epäkohtia, mutta niiden ratkaisut eivät löydy menneisyydestä.

 

[dana77]

Kymmenet sukupolvet ennen meitä omasivat vahvat perhe- ja sukusiteet. Muuttoaalto kaupunkeihin heikensi merkittävästi näitä siteitä. Nykyinen lasten ja nuorten sukupolvi kasvaa jo ilman niitä maaseudun mummoloita, joista vielä suuri osa kaupunkilaisista lapsista sai nauttia 1970 ja 1980- luvuilla. Lisäksi pohjoismaisen hyvinvointivaltion palvelulaitokset (päiväkodit, "iltikset" ja vanhainkodit) hyvistä tarkoitusperistään huolimatta, murentavat perhekäsitettä ja siihen liittyvää vastuuta. "Naisten vapauttaminen" kodeista työelämän palvelukseen luomaan arvostettavaa uraputkea, on samalla vähentänyt perheen merkitystä ja yhteiskunnan tärkeimpänä yksikkönä

Kaipaisin hieman perusteluita, että miksi tämä perheen merkituksen väheneminen on niin paha asia? Miksi sen pitää olla tärkein yksillö? jos aikaisemmin lapsia hankittiin se 5-7 jotka samalla toimivat sosiaali- ja vanhuuden turvana, niin toki perhe oli monella tapaa elintärkeä toimija, mutta kun nykyään lapsia on useimmiten se 1-3, niin miten siinä edes voitaisiin samalla tavalla oppia myös tarvittava yhteisöllisyys?

Entä mitä erinomaisen tärkeä on maaseudulla olevissa mummoloissa suhteessa kaupungissa oleviin? Se että sinne oli niin pitkä matka, että siellä ei käydä niin usein?

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Tästä jo mainittiinkin, että aivan ylivoimaisen ratkaisevaa lapsen terveelle ja tasapainoiselle kehitykselle on rakkaus ja läheisyys. Välinpitämättömyys ja kaiken salliminen eivät tietenkään edusta todellista rakkautta vaan lapsi tarvitsee myös selvät rajat. Mutta jos väkivaltaa aidosti tarvitaan, on peli jo pitkälti menetetty.

Rajat tarvitaan, se on selvä. Käsky ja kehotus ilman sanktion uhkaa ei toimi sen enempää pienten lasten kanssa kuin armeijassakaan. Armeijassa varusmiehet noudattavat käskyjä viimeistään siksi, koska näin he valitsevat pienimmän riesan tien, ja joskus saattaa lohjeta kuntsarikin.

Kotona lapset noudattavat käskyjä ja kieltoja, kun niiden rikkomisesta seuraa jotakin ikävää. Jos mitään ei ikinä seuraa, niin ennen pitkää lapset vähät välittävät vanhempien höpinöistä. Ikäviä asioita on vaikka millä mitalla hyödynnettäväksi sanktiomielessä, ennen kuin väkivaltaa tarvitaan (eli sitä ei tarvita lainkaan). Kotiaresti on pienten ja vähän isompienkin lasten kanssa ihan toimiva juttu. Samoin puhelimen, television, tietokoneen ym. käyttökielto, ainakin jos sillä on jokin fiksu yhteys lapsen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Viikkorahat, ostokset ja muut edut voidaan pidättää. Jälkiruoka ja karkkipäivä voidaan jättää väliin. Ja niin pois päin, lista on loputon. Ei siinä mitään koivuniemen herraa tarvita ihan ensimmäisenä.

Samoin kuin alaisten kanssa työpaikoilla, lasten kanssa pitää muistaa myös porkkana. Hyvistä suorituksista, ahkeruudesta ja menestyksestä kannattaa ehdottomasti palkita. Vanhemman kannattaa asettaa yhdessä lapselle tavoitteita, joihin yltämällä lapsi saa jotakin sellaista jonka eteen kannattaa nähdä vähän vaivaa.

 

[mjr]

Rajat tarvitaan, se on selvä. Käsky ja kehotus ilman sanktion uhkaa ei toimi sen enempää pienten lasten kanssa kuin armeijassakaan. Armeijassa varusmiehet noudattavat käskyjä viimeistään siksi, koska näin he valitsevat pienimmän riesan tien, ja joskus saattaa lohjeta kuntsarikin.

Itse asiassa en nyt kokonaan jättäisi pois sellaista ihmettä kuin aivan omatoimista motivaatiota. Pikkulapset matkivat mielellään ja pitävät kovasti rutiineista ja usein haluavatkin tehdä asiat aina samalla tavalla. Toki vastaan tulee epämiellyttäviä asioita ja uhma-kausia, jolloin sanktiot ovat olennaisia - mutta mitä pienempi sanktioiden tarve on sitä parempi. Jopa armeijassakin on omaehtoista motivaatiota: halua tehdä asiat hyvin asioiden hyvin tekemisen vuoksi, myös ryhmähenki, ryhmän puolesta toiminen on vaikuttamassa eli ei pelkästään vain piiska ja komentaminen.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Itse asiassa en nyt kokonaan jättäisi pois sellaista ihmettä kuin aivan omatoimista motivaatiota. Pikkulapset matkivat mielellään ja pitävät kovasti rutiineista ja usein haluavatkin tehdä asiat aina samalla tavalla. Toki vastaan tulee epämiellyttäviä asioita ja uhma-kausia, jolloin sanktiot ovat olennaisia - mutta mitä pienempi sanktioiden tarve on sitä parempi. Jopa armeijassakin on omaehtoista motivaatiota: halua tehdä asiat hyvin asioiden hyvin tekemisen vuoksi, myös ryhmähenki, ryhmän puolesta toiminen on vaikuttamassa eli ei pelkästään vain piiska ja komentaminen.

Hyvä täsmennys. Omaehtoisen motivaation voimistumiseen auttaa myös fiksu toiminta vanhempien taholta, jossa mm. sanktioiden ja palkkioiden käyttöä sovelletaan järkiperäisesti ja johdonmukaisesti. Ihan pienillä lapsilla on usein paljon omatoimisuutta, samoin halua auttaa isää ja äitiä eri askareissa. Sellaista kannattaa tukea. Ei kaikki lähde noista sanktioista, mutta jokainen vanhempi joutuu soveltamaan sanktioiden uhkaa ennen pitkää, ja myös soveltamaan niitä jossain määrin.

Sanktiot eivät ole ollenkaan mikään huono asia. On varmasti vanhempia jotka eivät haluasi käyttää mitään sanktioita, tai arastelevat liikaa pelotteen ottamisessa käytäntöön. Tällaiset vanhemmat luulevat että kyse on jostain henkisestä väkivallasta, tai he eivät yksinkertaisesti tohdi tuottaa lapsilleen pettymyksiä. Tämä on törkeimmän luokan karhunpalvelus omalle lapselle. Lapsen pitää oppia jo kotona, että teoista on seurauksia. Lapsi pitää opettaa myös kohtaamaan pettymyksiä ja paras paikka tämänkin opetteluun on oma koti.

Sanktioiden pieni tarve on hyvä asia. Siihen voidaan päästä, kun tekojen seuraamukset ovat tiedossa ja sanktioita myös käytetään tarpeen tullen johdonmukaisesti.

 

[dana77]

Rajat tarvitaan, se on selvä. Käsky ja kehotus ilman sanktion uhkaa ei toimi sen enempää pienten lasten kanssa kuin armeijassakaan.

Terveillä lapsilla moraali alkaa kehittymään jo ikävaiheessa 3-6 vuotta ja vain ensimmäisellä tasolla eli esimoraalisella tasolla moraalin perusta on rangaistukset. Osa ohittaa tämän vaiheen ohi alle kymmenvuotiaana.

Jo kakkostasolla eli sovinnaisen moraalin tasolla lapsi pyrkii noudattamaan sääntöjä jo ihan sääntöjen itsensä takia. Kolmanella tasolla eli periaatteellisen moraalin tasolla sitten ja oikeudenmukaisuus ja ihmisarvon kunnoittaminen ovat keskeiset moraalin periaatteet.

 

[ms.qvist]

Kotona lapset noudattavat käskyjä ja kieltoja, kun niiden rikkomisesta seuraa jotakin ikävää. Jos mitään ei ikinä seuraa, niin ennen pitkää lapset vähät välittävät vanhempien höpinöistä. Ikäviä asioita on vaikka millä mitalla hyödynnettäväksi sanktiomielessä, ennen kuin väkivaltaa tarvitaan (eli sitä ei tarvita lainkaan). Kotiaresti on pienten ja vähän isompienkin lasten kanssa ihan toimiva juttu. Samoin puhelimen, television, tietokoneen ym. käyttökielto, ainakin jos sillä on jokin fiksu yhteys lapsen tekemisiin tai tekemättä jättämisiin. Viikkorahat, ostokset ja muut edut voidaan pidättää. Jälkiruoka ja karkkipäivä voidaan jättää väliin. Ja niin pois päin, lista on loputon. Ei siinä mitään koivuniemen herraa tarvita ihan ensimmäisenä.

Harvinaisen hyvä lista johon ei paljoa ole puuttumista, oikeastaan sisältöön itsessään ei laisinkaan.

Vaikka minulla ei ole lapsia, joten tässä suhteessa olen ehkäpä huono sanomaan mitään rangaistuksista (muuta kuin omiin kokemuksiini nojautuen), niin pidän ensiarvoisen tärkeänä sitä, että rangaistukset ovat linjassa keskenään. Rangaistaan kun on aihetta ja kun ei ole niin ei myöskään rangaista, lapsi kyllä huomaa sen jos poiketaan linjasta tai mikäli rangaistusten taso ailahtelee suuntaan tai toiseen. Se luo epävarmuutta ja aineuttaa turhaa hämminkiä lapsen sen hetkiseen tilaan ja pahimmassa tapauksessa, mikäli tämä linjattomuus on jatkuvampaa, on sillä kauaskantoisemmatkin vaikutukset. Lapsen minäkuva ja oman arvon tunto voi vääristyä jos rangaistukset ovat jatkuvasti linjattomia, etenkin jos ne ovat tekoihin nähden kohtuuttomia.

Täällä ei, jos olisin kasvattaja ja minulla olisi niitä lapsia, ei koivuniemen herraan turvauduttaisi koskaan. Muitakin keinoja on oltava olemassa, kuten listassasi nostit esille.

vlad.

 

[Pisin Kääpiö 186cm]

Vaikka minulla ei ole lapsia, joten tässä suhteessa olen ehkäpä huono sanomaan mitään rangaistuksista (muuta kuin omiin kokemuksiini nojautuen), niin pidän ensiarvoisen tärkeänä sitä, että rangaistukset ovat linjassa keskenään.

Tämä on peräänkuuluttamaani johdonmukaisuutta. Monenlaiset linjat voivat olla ok, mutta pääasia että linja kokolailla pitää. Jos jostakin asia on sovittu jotain seuraamuksia, sanktioita tai palkkioita, niin sitten seuraamuksia pitää tulla myös. Jos on useampia lapsia, niin tasapuolisuus on tärkeää. Pikku hankaluus voi olla se, että yleensä lapset ovat eri ikäisiä ja siksi heiltä on kohtuullista edellyttää vähän erilaisia asioita. Tämänkin kanssa pärjää.

Ihan sama juttu jääkiekkotuomarien kanssa. Johdonmukaisen kusipään kanssa tulee paremmin toimeen kuin epävarman sohlon, josta ei tiedä mitä mielenkiintoista seuraavaksi tapahtuu, vai tapahtuuko mitään.

Kuulostaa siltä, että voisit pärjätä lasten kanssa vallan hienosti. Hyviä vanhempia ei ole koskaan liikaa, ehkäpä joku saa sinusta sellaisen. Minulla on kolme lasta. Tuntuu että elämä on jatkuvaa opettelua kasvattajan roolissa. Ehkä olen tänä päivänä siinä hommassa parempi kuin muutama vuosi sitten, mutta vielä on paljon oppimista. Sen huomaa melkein joka päivä. Luulen, että useimmat vanhemmat voivat jakaa tämän tuntemuksen ainakin jossain määrin.

 

[Tinke]

"Päävastuu kasvattamisesta on tietoisesti siirretty yhteiskunnalle, ja vastuu kasvamisesta sitä kautta lapsille itselleen" Pekka Ylikoski, HS 1.10

Sana yhteiskunta jäi itseäni ainaskin hieman mietityttämään. Onko kasvatus siirretty yhteiskunnalle vai valtiolle? Hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta. Molempia termejä käytetään hyvin sekaisin, sisältö vain täysin erillainen. Universaalissa hyvinvointivaltiossa valtio kantaa paljon vastuuta yksilöstä erillaisine tukineen, vaikka toki siinäkin mallissa vastuu on viime kädessä yksilöllä. Hyvinvointiyhteiskunnassa vastuu on taas pääosin yksilöllä, perheillä ja järjestöillä, ei niinkään valtiolla.

 

[BOL]

Luulen, että useimmat vanhemmat voivat jakaa tämän tuntemuksen ainakin jossain määrin.

Hip hei ja käsi nousee täältä! Joka päivä oppii jotain uutta ja tuntuu, että eniten juuri itsestään. Kai ne lapsetkin jotain onkeensa ottaa, vaikka joskus tuntuu, että eikö mikään ihan oikeasti mene tässä huushollissa jakeluun sadannenkaan kerran jälkeen.

Lisäisin tuohon Pisimmän Kääpiön listaan sellaisen pikku seikan, että vanhempien pitäisi viettää lastensa kanssa aikaa ja tutustua lapsiinsa. Jos et tunne lastasi, kuinka voit soveltaa eri kasvatusmetodeja rakentavasti? Samassa perheessäkin on usein niin eri luonteisia lapsia, että jos et ole kartalla lastesi ominaisuuksista, et varmastikaan kykene tukemaan heidän kasvuaan ja kehitystään parhaalla mahdollisella tavalla.

Omat lapseni ovat monessa mielessä kuin yö ja päivä. Esikoinen on patalaiska nautiskelija, jolla on lyhyt pinna ja aurinkoinen ja eloisa luonne ja kaikkien kaveri. Eläväinen tapaus, mutta ei liiku senttiäkään, jos ei ole aivan pakko. Ulkonakin keksii kivoja leikkejä, missä kaverit työntävät/ vetävät häntä milloin missäkin. Koskaan ei ole kaverin vuoro olla kyydissä tosin. Kuopus näyttää olevan astetta jämerämpi tapaus, vaikka tyttö onkin. Nyrkit nousee helposti ja jos asiat eivät mene hänen haluamallaan tavalla, se näkyy ja kuuluu. todennäköisesti jotain myös sattuu. Siivoaa innokkaasti omat lelunsa, toisin kuin sisarensa, edes pienenä.

Näyttää siltä, että joudun soveltamaan kakkosen kohdalla tietyissä asioissa hiukan tiukempaa kontrollia, koska tällä hetkellä luonne näyttää sen verran kiivaalta, että neidiltä pitää ottaa luulot pois heti kättelyssä. Tiettyjen sääntöjen mukaan täällä eletään ja ne koskevat myös minun lapsiani. Uskoisin, että lapseni elävät oikein mukavaa elämää, vaikka vanhemmat tietyissä asioissa ovatkin erittäin tiukkoja. Ensiksi asiat on opittava ja tiettyjen asioiden kuten käytöstapojen pitää tulla selkärangasta. Kun näin sitten on, voidaan sitten aikanaan olla vähän rennompia. Enkä nyt tarkoita, että meillä mikään natsikuri olisi, vaan tietyissä asioissa ei jousteta senttiäkään. Ei edes 1-vuotiaan kanssa.

Minun tehtäväni on kasvattaa lapsistani yhteiskuntakelpoisia. Minun tehtävänäni on tuottaa lapsilleni pettymyksiä, jotta he oppisivat käsittelemään myös negatiivisia asioita ja tunteita. Ja pettymyksillä en nyt tarkoita mitään traumaattista, vaan ihan normaaleja arjen pettymyksiä. Minua ei kiinnosta paskan vertaa, haluaako 3-vuotias jäätelönsä ennen ruokaa. Sen saa ruoan jälkeen, jos on syönyt hyvin ja käyttäytynyt asiallisesti. Sen saa, kun minä niin päätän. Jos eilen ja toissapäivänä on saatu, ei ole mitään takeita, että sen saa tänään, vaikka lapset seisoisivat päällään. Jos on luvattu, niin silloin toki, mutta muuten asiasta päättää aikuiset. Ja sama koskee isovanhempia ja muita aikuisia. Tilanteen mukaan joustetaan, eikä elämä saa olla liian vakavaa, mutta pääsääntöisesti tietyt asiat tehdään aina samalla sabluunalla.

Tasapuolinen pitäisi pystyä olemaan, mutta sitä tärkeämpää on mielestäni se, että "epäkohtiin" puututaan ajoissa eikä pelätä sitä, että lapselle tulee paha mieli. Asiat pitää toki selittää lapselle ja muistuttaa, ettei negatiivisissä tunteissa ole välttämättä mitään pahaa. Aikuisten tehtävä on olla aikuisia ja ohjata lasten elämää, ei todellakaan päinvastoin.

 

[Sonny Burnett]

Joopa joo. Voisin kirjoittaa omasta lapsuudestani/nuoruudestani sydäntä särkevän nyyhkytarinan. Olen kokenut monia asioita joista vastaavista tapahtumista on kirjoitettu monia trilogioita ja elokuvia ym.

Tiedä sitten miksen ole sen suuremmin katkeruutta lähtenyt kokemistani asioista eteenpäin levittämään. Ehkäpä suurin tekijä on itsessäni ja niissä parissa hyvässä aikuisessa joita elämässäni juuri niinä vaikeina hetkinä oli.

Onneksi ne samat ihmiset ovat edelleenkin itseni ja lapsieni lähimmäisinä.

 

[mjr]

Tasapuolinen pitäisi pystyä olemaan, mutta sitä tärkeämpää on mielestäni se, että "epäkohtiin" puututaan ajoissa eikä pelätä sitä, että lapselle tulee paha mieli. Asiat pitää toki selittää lapselle ja muistuttaa, ettei negatiivisissä tunteissa ole välttämättä mitään pahaa. Aikuisten tehtävä on olla aikuisia ja ohjata lasten elämää, ei todellakaan päinvastoin.

Kai olen jotenkin naiivi, kun ajattelen että tämä on itsestäänselvyys. Rakkaudellinen kasvattaminen on nimenomaan ohjaavaa ja rajoja antavaa kasvatusta. Toki se pyrkii myös siihen, että säännöt ymmärretään vähitellen merkityksellisiksi itsensä takia, eikä rangaistusten takia, kuten Dana tuossa ansiokkaasti toteaa, mutta sääntöjä on tietysti oltava ja niitä on noudatettava myös sanktioiden avulla. Olisin edelleen enemmän huolissani kuitenkin välinpitämättömyydestä ja ajan vähyydestä kuin siitä, ettei lapsia komennettaisi tarpeeksi.

 

[BOL]

Olisin edelleen enemmän huolissani kuitenkin välinpitämättömyydestä ja ajan vähyydestä kuin siitä, ettei lapsia komennettaisi tarpeeksi.

Samaa mieltä, mutta näen esim. juuri komentamisen puutteen yhtenä välinpitämättömyyden muotona. Olen tässä nyt muutaman vuoden aikana "saanut" sivusta seurata yhden jos toisenkin kasvattajan kasvatusperiaatteita ja nähnyt, miten ne käytännössä toimivat. Ts., mitä seurauksia esim. oman lapsen paapomisella väärässä mielessä on. Ja olen järkyttynyt!

Olen järkyttynyt siitä seikasta, että aikuiset ihmiset eivät ymmärrä omaa vastuutaan ja tekojensa seurauksia. Kaksivuotiaan lapiolla hakkaamiseen toisen naamaan ei puututa ja hups, kohta lapsi onkin neljä ja teräksinen kaivinkone lentelee pitkin hiekkalaatikkoa vain siitä yksinkertaisesta syystä, että lapsi ei saanut haluamaansa. Tai että kaksivuotiaan hampaanjäljet löytyvät toistuvasti kavereiden selästä, naamasta, käsistä, jaloista jne. vanhempien todetessa, että niin, lapset ovat tuollaisia. Ei ole harvinaista, että lapset purevat jossakin vaiheessa toisia lapsia, mutta ei se nyt niin voi mennä, että se jotenkin kuuluisi lapsuuteen. Ei sitä lasta pidä pieksuttaa tietenkään, mutta kyllä sille pitää tehdä selväksi, että noin ei tehdä. Ikinä.

Vastaavia esimerkkejä olisi vaikka kuinka paljon. Yksi hyvin yleinen asia, mihin olen kiinnittänyt huomiota on se, että vanhemmat esim. puistossa ollessaan puhuvat jatkuvasti puhelimessa. Ovat toki fyysisesti läsnä, mutta ajatukset ovat jossakin muualla. Ymmärrän toki, että joskus on asioita, jotka on hoidettava vaikka leikkipuistossa, mutta kehonkielestä usein näkee, onko kyseessä "huvipuhelu" vai joku muu. Lapset siinä sitten yrittävät ensin hyvällä saada vanhmpiensa huomiota ja aika usein se vanhemman puhelu näyttää päättyvän siten, että hänen on lähdettävä pikaisesti lapsensa luokse, koska on joku keissi päällä.

Tiedän omasta kokemuksesta, että ei todellakaan ole aina mitään päivänpaistetta olla lasten kanssa kotona. Piirit on pienet ja päivät usein hyvinkin samanlaisia. Taloudellisesti saattaa olla rankkaa ja koti ei tunnu samalla tavalla kodilta kuin ennen, vaan pienten ihmisten valtaamalta keskeneräiseltä rakennustyömaalta. Päivät ovat pitkiä ja usein myös yöt rauhattomia ja unenpuute vaivaa. Mutta siitä huolimatta lapsen etu on se ykkösjuttu. Jos nyt jaksaisi panostaa tiettyihin juttuihin, seuraavat vuodet menevät varmasti jo vähän helpommin. Myös aikuisten teoilla on seurakset. Vaikka kuinka väsyttää, lasta pitää kyetä huomioimaan ja osallistumaan lapsen elämään muutenkin kuin olemalla joku puhuva pää olohuoneessa. Eihän nämä tietenkään mitään takaa, mutta uskoisin, että kyllä lapset saavat paremmat lähtökohdat elämäänsä ja tulevaisuuteensa, jos ollaan ihan oikeasti henkisesti läsnä. Vaikka vanhemmat eivät kauheasti ehtisi fyysisesti läsnä olemaankaan, henkinen läsnäolo on aivan yhtä tärkeää, lapsen ikä toki huomioiden.

Jotenkin pitäisi pystyä tarjoamaan vanhemmille ihan konkreettisia työkaluja ennen kuin on liian myöhäistä. Yhtenä apuna suosittelen Raisa Cacciatoren kirjoittamaa "Kiukkukirja, Aggressiokasvattajan käsikirja - vauvasta kouluikään". Tässä opuksessa annetaan käytännön vinkkejä, miten lapsi tulee kohdata kokonaisena kiukkuineen kaikkineen ja auttaa vanhempia käsittelemään omia tunteitaan rakentavasti. Neuvolat voisivat järjestää vaikka tämän kirjan pohjalta pakollisia seminaareja joka 2. vuosi tai jotain. Sillehän ei mitään voi, ettei kaikkia ihmisiä koskaan saada paikalle, mutta jo se, että tarjolla on jotain konkreettista voisi saada ihmeitä aikaan.