Summasen aika Jokeri-joukkueessa on ohi ja tuskan hetket takana. Kuinka niin tuskan hetket? Minä kerron.
Summasen aikana - siis niinä neljän vuotena - Jokerit siirtyi virkamieskiekon huipulta, taistelevan ilmeen kautta täydelliseen värittömyyteen. Olkoonkin, että se virkamieskiekko ei kuitenkaan palannut. Miksi näin tapahtui?
Rami on valmentaja, joka uskoo pelin analysoimiseen ja siitä johdettuihin johtopäätelmiin. Loppujen lopuksi kaikki perustuu hänen ajatuksissaan todennäköisyyksiin. Pyritään pelaamaan niin, että on todennäköisempää tehdä maaleja kuin päästää niitä.
Tämä on johtanut siihen, että jokaiselta pelaajalta vaaditaan ääretön taitotaso pystyäkseen tekemään jotain luovaa kaavamaisen virheiden välttämisen sijaan. Tämän vuoden Jokereissa sitä taitotasoa ei ollut. Ville Peltonen kantoi yksin vastuun tästä - edellisenä vuotena meillä oli luovaan toimintaan pystyviä pelaajia enemmän. Pelityyli ei minun silmissäni oleellisesti muuttunut - tekijät kentällä sitäkin enemmän.
Mitä muuta on se tuska, jota minä en jää kaipaamaan? Se on äärettömiä epävarmuuden tunteita. Koskaan et tiedä, onko suosikkijoukkueesi akut puhallettu tyhjiksi, jaksavatko äijät painaa kentällä lainkaan, vai onko miehet juoksutettu treeneissä puhki.
Se tuska on myös äärettömän laaja pelaajamateriaali, jossa jostain syystä ei ole koskaan arvostettu sitä, kuka pelaaja todella kokee ylpeyttä kantaa pelipaitaa yllään. Meidän joukkueestamme ovat jo lähteneet esim. Santala ja Rita ilman, että he todella olisivat saaneet sen mahdollisuuden, mitä seuran omat huippulupaukset ansaitsevat. Hyvin lähellä on, että Bergenheimille ja Laineelle tehdään sama. Mikäli tämä tuska jatkuu uuden valmentajan alaisuudessa, niin on aika tyhjentää pelaajavarastot niin tyhjiksi, että joka ainoa lahjakkuus taatusi saa ansaitsemansa tilaisuuden.
Onko Rami todellakin paska valmentaja? Ei. Hän on oivallinen pelinjohtaja ja usein aistii sen, kuka pystyy kantaamaan vastuun ratkaisuhetkillä. Hän on myös äärettömän hyvä vaatimaan pelaajilta kaikkensa antamista ja hän laittaa itsensä likoon. Hän ei minun nähdäkseni ole loistava pelaajien kehittäjä kuten häntä usein on arvostettu. Hänen kasvattinsa ovat kovakuntoisia työmiehiä, taiteilijoita hän ei jalosta. Ehkä juuri siitä syystä, että pienen puuttuvan palan lahjakkuutta Rami itse korvasi pelaaja-aikanaan jollain muulla.
Hänen uskonsa todennäköisyyksiin on kaksiteräinen miekka. Toisaalta tappava työkalu - toisaalta hankalasti käsiteltävä itsemurhaväline. On totta, että hänen pelisysteeminsä avulla Jokerit loi vastustajaa enemmän maalipaikkoja. Ja kaiken järjen mukaan useammista paikoista tehdään useimmiten enemmän maaleja. Rami ei kuitenkaan tänä vuonna saanut käsiinsä materiaalia, joka olisi kiekkoa saanut maaliin ja toisaalta hänen systeeminsä ei ottanut huomioon muuttuvia tekijöitä. Mitä pienemmiksi sarjat kävivät, sitä pienemmiksi kutistuivat marginaalit, sitä pienemmäksi kävi todennäköisyys sille, että todennäköisempi vaihtoehto toteutuu.
Ensin olimme paras seitsemästä sarjassa - se kortti piti. Sitten olimme paras viidestä sarjassa ja viimein kaikki oli kiinni yhdestä pelistä, sen jälkeen enää kahdesta erästä. Olisi voinut olla yhdestä maalistakin jatkoajan hirveässä lottoarvonassa. Ei todennäköisyyksillä tee näissä marginaaleissa hevon vittua. Täytyy olla joku, joka uskaltaa yrittää. Täytyy olla joku, joka on valmis leikkimään hetken sankaria. Tämän vuoden jokereissa oli yksi, joka oli valmis ottamaan sankarin viitan ja yhdeksäntoista, jotka pelkäsivät olla pettureita. Heitä ei olisi tarvittu yhtäkään.
Tätä Rami ei nähnyt, tähän kaaduttiin.
Summasen aikana - siis niinä neljän vuotena - Jokerit siirtyi virkamieskiekon huipulta, taistelevan ilmeen kautta täydelliseen värittömyyteen. Olkoonkin, että se virkamieskiekko ei kuitenkaan palannut. Miksi näin tapahtui?
Rami on valmentaja, joka uskoo pelin analysoimiseen ja siitä johdettuihin johtopäätelmiin. Loppujen lopuksi kaikki perustuu hänen ajatuksissaan todennäköisyyksiin. Pyritään pelaamaan niin, että on todennäköisempää tehdä maaleja kuin päästää niitä.
Tämä on johtanut siihen, että jokaiselta pelaajalta vaaditaan ääretön taitotaso pystyäkseen tekemään jotain luovaa kaavamaisen virheiden välttämisen sijaan. Tämän vuoden Jokereissa sitä taitotasoa ei ollut. Ville Peltonen kantoi yksin vastuun tästä - edellisenä vuotena meillä oli luovaan toimintaan pystyviä pelaajia enemmän. Pelityyli ei minun silmissäni oleellisesti muuttunut - tekijät kentällä sitäkin enemmän.
Mitä muuta on se tuska, jota minä en jää kaipaamaan? Se on äärettömiä epävarmuuden tunteita. Koskaan et tiedä, onko suosikkijoukkueesi akut puhallettu tyhjiksi, jaksavatko äijät painaa kentällä lainkaan, vai onko miehet juoksutettu treeneissä puhki.
Se tuska on myös äärettömän laaja pelaajamateriaali, jossa jostain syystä ei ole koskaan arvostettu sitä, kuka pelaaja todella kokee ylpeyttä kantaa pelipaitaa yllään. Meidän joukkueestamme ovat jo lähteneet esim. Santala ja Rita ilman, että he todella olisivat saaneet sen mahdollisuuden, mitä seuran omat huippulupaukset ansaitsevat. Hyvin lähellä on, että Bergenheimille ja Laineelle tehdään sama. Mikäli tämä tuska jatkuu uuden valmentajan alaisuudessa, niin on aika tyhjentää pelaajavarastot niin tyhjiksi, että joka ainoa lahjakkuus taatusi saa ansaitsemansa tilaisuuden.
Onko Rami todellakin paska valmentaja? Ei. Hän on oivallinen pelinjohtaja ja usein aistii sen, kuka pystyy kantaamaan vastuun ratkaisuhetkillä. Hän on myös äärettömän hyvä vaatimaan pelaajilta kaikkensa antamista ja hän laittaa itsensä likoon. Hän ei minun nähdäkseni ole loistava pelaajien kehittäjä kuten häntä usein on arvostettu. Hänen kasvattinsa ovat kovakuntoisia työmiehiä, taiteilijoita hän ei jalosta. Ehkä juuri siitä syystä, että pienen puuttuvan palan lahjakkuutta Rami itse korvasi pelaaja-aikanaan jollain muulla.
Hänen uskonsa todennäköisyyksiin on kaksiteräinen miekka. Toisaalta tappava työkalu - toisaalta hankalasti käsiteltävä itsemurhaväline. On totta, että hänen pelisysteeminsä avulla Jokerit loi vastustajaa enemmän maalipaikkoja. Ja kaiken järjen mukaan useammista paikoista tehdään useimmiten enemmän maaleja. Rami ei kuitenkaan tänä vuonna saanut käsiinsä materiaalia, joka olisi kiekkoa saanut maaliin ja toisaalta hänen systeeminsä ei ottanut huomioon muuttuvia tekijöitä. Mitä pienemmiksi sarjat kävivät, sitä pienemmiksi kutistuivat marginaalit, sitä pienemmäksi kävi todennäköisyys sille, että todennäköisempi vaihtoehto toteutuu.
Ensin olimme paras seitsemästä sarjassa - se kortti piti. Sitten olimme paras viidestä sarjassa ja viimein kaikki oli kiinni yhdestä pelistä, sen jälkeen enää kahdesta erästä. Olisi voinut olla yhdestä maalistakin jatkoajan hirveässä lottoarvonassa. Ei todennäköisyyksillä tee näissä marginaaleissa hevon vittua. Täytyy olla joku, joka uskaltaa yrittää. Täytyy olla joku, joka on valmis leikkimään hetken sankaria. Tämän vuoden jokereissa oli yksi, joka oli valmis ottamaan sankarin viitan ja yhdeksäntoista, jotka pelkäsivät olla pettureita. Heitä ei olisi tarvittu yhtäkään.
Tätä Rami ei nähnyt, tähän kaaduttiin.