”Josko tällä kaudella”
Viikon päästä se alkaa. VAROITUS: Seuraa tajunnanvirtaa, jota on pakko päästä purkamaan.
Tunteet ovat fanin näkökulmasta hieman sekavat, mutta ainakaan ylimielisenä ei kauteen lähdetä. Lähes puoli vuotta (!) on kulunut siitä, kun kausi loppui Kokkolassa. Tämä aika uuden kauden alkuun tuntui silloin lohduttoman pitkältä. Nyt on kuitenkin kesä lusittu. Enää viikko, sitten mennään.
Edellinen mestaruus on ajalta, jolloin ak itse pelaili vielä aktiivisesti lätkää. Siitä on kulunut monta vuotta. Kiloja on tullut lisää. Elämänkokemusta ja nähtyjä matseja voittoineen ja pettymyksineen vielä enemmän.
Välillä jengin seuraaminen jäi piti jopa keksiä, miten täyttää tämän tyhjiön, joka on ollut enemmän tai vähemmän elämässä läsnä. Tuli käytyä useammassakin liigan finaalipelissä katsomassa. Ei vaan tuntunut vittu miltään.
Onneksi oli sentään junnut. Voi veljet, mä muistan kun astuin joskus korona-aikana juniorin kanssa Hakametsään aikana, jolloin yleisörajoituksia veivattiin edes-takas. Matsi oli U20 Tapparaa vastaan. Siellä oli EP äänessä. Ei ollut montaa sälliä läsnä, mutta se tunne välittyi. Muistutus, että jotain rippeitä on vielä jäljellä.
Sitten koitti viime kausi. ”No mitähän tästä nyt tällä kertaa tulee”. Omistajakuvioita veivattiin, kunnes ratkaisu löytyi.
Innostus syntyi, mutta (elämän)kokemuksen tuoma maltti jotenkin jarrutti innostusta. Jos meitä kuitenkin taas vedetään kölin alta kohta. En viitsi innostua.
Tuli käytyä parissa matsissa syksyllä. Fiilis alkoi löytymään. Otin kanavapaketit. Katsotaan nyt näitä sitten. Pian huomasin katsovani joka pelin.
Lähdin randomilla Keuruulle omatoimireissulle, kun kuulin OC:n sinne tulevan. Lunta tuli vaakatasossa ja ajelin pari tuntia pikkuteitä pimeässä miettien, että mitähän järkeä tässäkin on. Selvisin hengissä perille. Suunta kohti fanikatsomoa, joka oli KeuPan fanikatsomon vieressä. Huudettiin. Ihmeteltiin. Voitettiin 6-0.
Kotimatka meni täpinöissä.
Uudelleen ihastuminen seuraan oli valmis.
Halusin kokea Keravan, olinhan siellä junnuna pelannut. Alkoi olemaan viimeisiä pelejä siellä. Kalenteriin sopi matsi kiekkopoikia vastaan. Hannasin ostoa niin pitkään, että mökki oli jo myyty täyteen. Vitutti.
Täältä foorumilta löytyi kuitenkin kuin ihmeen kaupalla tyyppi, joka lainaisi ilmaiseksi minulle kausariaan fanikatsomoon.
Siis minulle, täysin ventovieraalle ihmiselle.
Menin matsiin ja päättyyn. Matsi oli mitä oli, mutta tunnelma päädyssä eeppinen. Molarit flaidaa keskiympyrässä, voi veljet.
Rakkaus leimahti täyteen liekkiin.
Ostin playoff -kausarin.
Meininki nordiksella ja viereiset katsomossa istuvat aiemmin vieraat ihmiset - sanoinkuvaamatonta yhteenkuuluvuuden tunnetta.
”Eihän tää vielä voi loppua” - voi se. Tyhjyys.
Kausari uusintaan omalle paikalle. Seistään tukena. Jengi vahvistuu. Huhut Vallesta vellovat pitkin kesää. VALLE TULEE. Pää sekoaa.
Harkkamatsien tulokset vaihtelee. Tappiot vituttaa, mutta muovisen Warrior Cupin voitto lämmittää lapsellisen paljon mieltä.
Hypejuna käy täysillä. Tähän kauteen on ladattu massiiviset odotukset. Ainahan tämä ei ole hyvä asia.
”Fanien pitää saada unelmoida” kuten Saarni sanoi.
Ja mähän unelmoin. Keväällä ollaan iskussa. Voitetaan tärkeät matsit. TAISTELLAAN. PELATAAN LOGOLLE. VOITETAAN. SEISTÄÄN TUKENA.
NOUSTAAN LIIGAAN UUDELLEEN.