Kyllä on Siperia viimeistään opettanut ruki veerit ja muut komennot, vaikka ymmärtääkseni tuolla sen verran paljon suomalaisia oli, että hyvin saattoi porukalla haastella myös äidinkielellä.
Mutta on tuo iso itänaapuri vaan ollut aina niin merkittävä tekijä Suomelle ja suomalaisille, että aika pitkälle pitää kelata, ennen kuin tullaan niihin presidentteihin, keillä ei ole ollut jo ennestään jonkinlaista suhdetta Venäjään tai venäläisiin.
Svinhufvud (s. 1861) oli pitkäaikainen valtiopäivämies ja kävi kovaa vääntöä venäläisten kanssa. Mannerheimia (1867) voisi sanoa yhtä hyvin venäläiseksi kuin suomalaiseksi. Relander (1883) oli kotoisin Laatokan Karjalasta ja toimi 1920-luvulla Viipurin läänin maaherrana, joten eiköhän hänkin ole venäjää osannut tai ainakin ymmärtänyt. Paasikivi (1870) opiskeli venäjää ja tutki muutenkin Venäjää.
Myös Ståhlberg (1865), Kallio (1873), Ryti (1889) ja Kekkonen (1900) ovat kaikki syntyneet Venäjän kansalaisiksi. Kolme ensinmainittua ehti jo tehdä uraakin Suomen suurruhtinaskunnan aikana, olettaisin että edes jonkunlainen venäjän osaaminen on ollut siis tarpeen.
Koivisto (1923) kävi Neuvostoliitossa ehkä ensimmäistä kertaa elämässään jatkosodassa? Osasi joka tapauksessa hyvin venäjää. Oli varmaan kaukoviisaana katsonut sen hyödylliseksi kieleksi opetella.
Ahtisaari syntyi Viipurissa (1937), joka vielä silloin kuului Suomeen, mutta perhe muutti sieltä pian Kuopioon. Häntä voi ehkäpä tituleerata ensimmäiseksi Suomen presidentiksi, jonka ei tarvinnut pitää itänaapuria politiikkansa ykkösprioriteettina, eikä hänellä kai ollut mitään sen kummempaa suhdettakaan sinne, jos tuota rajan toiselle puolelle jäänyttä synnyinkaupunkia ei lasketa. Hänen seuraajiaan sitten Halonen (1943) ja Niinistö (1948).