Kuluneella viikolla Helsingissä vieraillut Slash erosi Guns n’ Rosesista lähes kaksikymmentä vuotta sitten, mikä merkitsee sitä että sooloura on lähes kaksi kertaa pidempi kuin aika Axl Rosen bändissä. Niinpä ajattelin että tämä yksi parhaista kitaristeistä ansaitsee oman topiikkinsa täällä Jatkoajassa kun olisi hieman outoa tuolla Guns n’ Roses ketjusta aihetta enempää käsitellä.
Toki Guns n’ Roses on olennainen osa miehen historiaa ja kuten keikalla taas kerran havaittiin on näitä historiallisejä biisejä edelleen tärkeässä osassa settilistassa, mutta mielestäni soolotuotannosta erityisesti uusi levy World on Fire on erittäin kova ja henkilökohtaisesti en olisi pistänyt pahakseni mikäli vanhat kappaleet olisivat antaneet tietä vielä enemmänkin näille uuden levyn hyvin kulkeville ja rockaaville kappaleille.Esimerkiksi 30 Years to Life jäi hieman yllättäenkin puuttumaan setistä.
Keikalla kuulluista uusista kappaleista haluan erityisesti mainita Wicked Stonen, jossa myös muut soittajat osoittavat tärkeytensä bändin nykysoitolle, kuunnelkaa ihmeessä kitaroinnin lisäksi tämän biisin rumpu- ja bassotyöskentelyä, se rockaa! Bändin heikoinpana lenkkinä olen pitänyt laulaja Myles Kennedyn ääntä, josta aina on tuntunut puuttuvan jotain (Myös Alter Bridgen levyillä). Hiukan vaikea edes kuvailla mikä se puuttuva palanen on, ehkä jonkinlainen lisäannos soulia ja bluesia (tyylliiin Hughes & Coverdale) siihen toisi puuttuvan lisän. Torstain keikalla tuota “vajetta” en oikeastaan enää huomannnutkaan. Ehkä tässä käy samoin kun Dream Theaterin James LaBrien kanssa että vuosien saatossa olen miehen laulusta lopulta oppinut tykkäämäänkin.
Slash kitaristina on kyllä huippu ja erityisesti mieheltä löytyy säkkikaupalla muusikolle tärkeintä ominaisuutta eli tyylitajua. Kun Slashin musiikkia kuuntelee tarkasti välillä huomaa hymyilevänsä kun huomaa kuinka nerokkaita miehen kitarakuviot ovat ja kuinka sopivia ne ovat aina kyseiseen biisiin. Myönnän toki etten olisi keikalla pistänyt pahitteeksi vaikka se lähes varttitunnin kestänyt kitarasoolo olisi ollut vain viisiminuuttinen, mutta varmasti paikalla oli itse kitaraa soittavia katsojia joille tuo osuus oli tärkeä elementti keikalla. Itse soittotaidottomanakin arvostan Slashin perinteisiin pohjautuvaa kitarointia, josta kuulee kaiken sen 60- ja 70-luvuilta periytyneen tyylikkään kitaroinnin. Tämä perinteitä kunniottava soundi Slashin omalla tyylillä on erittäin tunnistettava, sellaista ei monilla muilla nykykitaristeilla vain ole.
Slashin olen kokenut livenä jo aikaisemmin niin Guns n’ Rosesin, Velvet Revolverin kuin nykyisen soolobändin kanssa ja aina keikat ovat olleet hyviä. Edelliseen näkemääni soolokeikkaan verrattuna nyt nuo vanhojen bändien biisit olivat siis saaneet antaa tilaa uusimman levyn kappaleille. Mike Monroen vierailu Iggyn ja Lemmyn korvikkeena oli hauska lisä, vaikkei miehen ääni ihan kymppikunnossa tainnut ollakaan. Mylesin kommentti rokin auringonpaisteesta oli vallan osuva. Kaikenkaikkiaan mukava rahoille vastinetta antanut ilta. Ja jos ette ole vielä niin tehneet, ostakaa World on Fire levy, usein nämä yli tunnin kestävät levyt ovat ylipitkiä, mutta tästä en kyllä keksi mitään pois otettaavaa.
Toki Guns n’ Roses on olennainen osa miehen historiaa ja kuten keikalla taas kerran havaittiin on näitä historiallisejä biisejä edelleen tärkeässä osassa settilistassa, mutta mielestäni soolotuotannosta erityisesti uusi levy World on Fire on erittäin kova ja henkilökohtaisesti en olisi pistänyt pahakseni mikäli vanhat kappaleet olisivat antaneet tietä vielä enemmänkin näille uuden levyn hyvin kulkeville ja rockaaville kappaleille.Esimerkiksi 30 Years to Life jäi hieman yllättäenkin puuttumaan setistä.
Keikalla kuulluista uusista kappaleista haluan erityisesti mainita Wicked Stonen, jossa myös muut soittajat osoittavat tärkeytensä bändin nykysoitolle, kuunnelkaa ihmeessä kitaroinnin lisäksi tämän biisin rumpu- ja bassotyöskentelyä, se rockaa! Bändin heikoinpana lenkkinä olen pitänyt laulaja Myles Kennedyn ääntä, josta aina on tuntunut puuttuvan jotain (Myös Alter Bridgen levyillä). Hiukan vaikea edes kuvailla mikä se puuttuva palanen on, ehkä jonkinlainen lisäannos soulia ja bluesia (tyylliiin Hughes & Coverdale) siihen toisi puuttuvan lisän. Torstain keikalla tuota “vajetta” en oikeastaan enää huomannnutkaan. Ehkä tässä käy samoin kun Dream Theaterin James LaBrien kanssa että vuosien saatossa olen miehen laulusta lopulta oppinut tykkäämäänkin.
Slash kitaristina on kyllä huippu ja erityisesti mieheltä löytyy säkkikaupalla muusikolle tärkeintä ominaisuutta eli tyylitajua. Kun Slashin musiikkia kuuntelee tarkasti välillä huomaa hymyilevänsä kun huomaa kuinka nerokkaita miehen kitarakuviot ovat ja kuinka sopivia ne ovat aina kyseiseen biisiin. Myönnän toki etten olisi keikalla pistänyt pahitteeksi vaikka se lähes varttitunnin kestänyt kitarasoolo olisi ollut vain viisiminuuttinen, mutta varmasti paikalla oli itse kitaraa soittavia katsojia joille tuo osuus oli tärkeä elementti keikalla. Itse soittotaidottomanakin arvostan Slashin perinteisiin pohjautuvaa kitarointia, josta kuulee kaiken sen 60- ja 70-luvuilta periytyneen tyylikkään kitaroinnin. Tämä perinteitä kunniottava soundi Slashin omalla tyylillä on erittäin tunnistettava, sellaista ei monilla muilla nykykitaristeilla vain ole.
Slashin olen kokenut livenä jo aikaisemmin niin Guns n’ Rosesin, Velvet Revolverin kuin nykyisen soolobändin kanssa ja aina keikat ovat olleet hyviä. Edelliseen näkemääni soolokeikkaan verrattuna nyt nuo vanhojen bändien biisit olivat siis saaneet antaa tilaa uusimman levyn kappaleille. Mike Monroen vierailu Iggyn ja Lemmyn korvikkeena oli hauska lisä, vaikkei miehen ääni ihan kymppikunnossa tainnut ollakaan. Mylesin kommentti rokin auringonpaisteesta oli vallan osuva. Kaikenkaikkiaan mukava rahoille vastinetta antanut ilta. Ja jos ette ole vielä niin tehneet, ostakaa World on Fire levy, usein nämä yli tunnin kestävät levyt ovat ylipitkiä, mutta tästä en kyllä keksi mitään pois otettaavaa.