Rupesin oikein muistelemaan mitä poliitikkojen perheistä on ennen kirjoitettu.
Kekkosen perheestä tiedämme toki jotain, mutta aika vähän lehdet kirjoittivat negatiivisistä jutuista. Koivistolla oli sentään vävypoika Jari.
Ahtisaaren perhe säästyi suuremmalta huomiolta, Halonen ja Pena samoin. johannes Virolaisen toinen vaimo eli Kyllikki oli jo valmiiksi julkisuuden henkilö. Väyrynen on yrittänyt pikkunäpertelevää bisnestä fanituotteilla. Vanhanen tiedetään, Kaikkonen on ollut ex-demarivaimon siivittämänä julkisuudessa.
Demaripoliitikoista Urpilainen ja Taiveaho ovat jonkin verran esitelleet perheasioitaan.
Kokoomuksessa Stubbin perheestä tiedetään jotain, muista ei juuri mitään.
Eiköhän tämä ole sukupolvikysymys.
Urpo Leppänen-vainaa oli aikaansa edellä kymmeniä vuosia. Mitä olisikaan somessa viritellyt...
Totta. Kaiketi pitäisi sanomalehdistön syntyyn asti, jos halutaan etsiä negatiivissävyistä uutisointia. Poliittinen lehdistö oli voimissaan todella pitkään ja kun aatteelliset erot olivat suuria, niin silloin vastapuolta lyötiin kuin vierasta sikaa. Varmaan populaareinta lyömistä olivat pitkään aikaan pilapiirrokset, jotka pyrkivät vahvistamaan tiettyä negatiivistä mielikuvaa poliitikosta. Joskus tämä piirre oli vain ulkonäkö, onneksi tästä ollaan päästy jo ajat sitten.
Kekkonen taisi olla niitä ihan ensimmäisiä, joita lyötiin yksityiselämän perusteella, varsinkin ennen v. 1956 vaaleja. Lähinnä kyseessä olivat huhut naissuhteistaan. Sen jälkeen hänestä tuli toteemi, josta ainoastaan Kari sai vitsailla. Tämän jälkeen meno on pikkuhiljaa koventunut, mutta Suomessa ollaan toisaalta hyvinkin kilttejä niille poliitikoille, jotka eivät avaa yksityiselämäänsä mitenkään. Oikeastaan vain Seiska iskee kimppuun, jos poliitikko tavataan julkisissa tiloissa epäsopivissa yhteyksissä.
Toinen itsestäänselvyys on se, ettei kaadettua maitoa voi enää itkeä. Poliitikon pitää osata olla käyttämättä jotakin herkullista yksityiselämäänsä liittyvää tietoa, koska se voi myöhemmin osoittautua todelliseksi Troijan hevoseksi. Kolmas itsestäänselvyys on se, ettei julkisuus erottele puolueväriä eikä sukupuolta. Eikä pidäkään. Naispoliitikkoja kohdellaan asemansa mukaan kuten miehiäkin. Vasemmisto ei millään lailla tuntenut sympatiaa Vanhasen ongelmia kohtaan, silloinhan ei yksityiselämällä ollut mitään väliä.
Mutta nyt taas kun Marinin eroa puidaan, niin vaaditaan sitä inhimillisyyttä ja diskreettiyttä. Tiivistäen, jos joku on niin hullu, että haluaa politiikan huipulle, niin silloin on syytä varautua epäasialliseen ja epäoikeudenmukaiseen kritiikkiin. Ehkäpä koko median ml. somen tehtävänä on kypsyttää valtaapitävä niin, ettei vallassa kovin kauaa pysy. Ei pääse syntymään toteemeja, joita kukaan ei saa enää loukata millään tavoin.
Pitääpi ajatella vielä toistakin puolta. Nouseeko Suomeen joskus todellinen trump, joka elää kaikesta julkisuudesta? Siis nauttii siitä kun kaikkea yksityiselämääkin revitellään auki joka päivä. Yksityinen on poliittista ja poliittisuus on yksityisyyttä. Tällainen olisikin sitten jo erittäin vaarallinen kansantribuuni poliittisessa järjestelmässämme.
