Synkän lauantai-illan viimeisen tunnin kunniaksi seuraa vähän pohdintaa tästä nykymeiningistä hallilla. On tullut huomattua että ennen niin rakas harrastus, eli hallilla peleissä käyminen on kokenut omalla kohdalla melkoisen suuren inflaation.
Kävin viime lauantaina pitkästä aikaa paikan päällä ja jotenkin oli sellainen välinpitämätön olo. Homma ei lähtenyt yhtään. Varmaan omalla kohdalla jotain tekemistä on sillä että peräkkäisten paikan päällä todistamieni tappioiden määrä lienee jo kaksinumeroinen. Edellinen voitto paikan päällä taitaa olla kauden 22-23 viimeinen kotipeli.
Jotenkin kuitenkin tuntuu että ei tässä nyt ole kyse pelkästä häviämisestäkään. En vaan jotenkin tunnista tota joukkuetta ja seuraa enää omakseni. Taistelun, periksiantamattomuuden ja ylpeyden tilalle on tullut harmaus, välinpitämättömyys ja eksyksissä oleminen. Kai nämä on sitä kuuluisaa identiteettiasiaa.
Tuntuu että pelaajatkaan ei ole enää aikoihin syttyneet JYPille, yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Käydään vetämässä se harmaa virkamiehen työpäivä pelissä ja ihmetellään kun hallissa on hiljaista, katsojia alle 3000 ja kahden ottelun voittoputki on kerran kaudessa-tasoinen asia.
Joitain yksittäisiä hetkiähän siellä on kun Hippos herää eloon, mutta kovin harvoin tätä tuntuu enää tapahtuvan. Kiinnostaisi kuulla myös muiden mietteitä aiheesta, koska luulen että en ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Muistelisin että viimeksi tuossa Hytösen paluupelissä on oikeasti ollut hyvä tunnelma.
Mistä se hyvä tunnelma sitten muodostuu? Useimiten se on se joukkueen henkinen tila joka tarttuu yleisöön. Ollaan vähän niin kuin yhtä, joukkue ja katsomo. Kaikki lähtee kuitenkin siitä millainen joukkue kentälle luistelee. Enkä tarkoita nyt nimilappuja selässä.
Tähän JYPissä pitäisi mielestäni ihan helvetisti panostaa: kentälle on saatava tunnetta ja taistelua. Ei suurta yleisöä kiinnosta mitkään taktiset nyanssit. Minulle henkilökohtaisesti suurin kysymys tällä tetkellä JYPiin liittyen on että miten tässä on jo vuosien ajan epäonnistuttu niin perusteellisesti?
Kävin viime lauantaina pitkästä aikaa paikan päällä ja jotenkin oli sellainen välinpitämätön olo. Homma ei lähtenyt yhtään. Varmaan omalla kohdalla jotain tekemistä on sillä että peräkkäisten paikan päällä todistamieni tappioiden määrä lienee jo kaksinumeroinen. Edellinen voitto paikan päällä taitaa olla kauden 22-23 viimeinen kotipeli.
Jotenkin kuitenkin tuntuu että ei tässä nyt ole kyse pelkästä häviämisestäkään. En vaan jotenkin tunnista tota joukkuetta ja seuraa enää omakseni. Taistelun, periksiantamattomuuden ja ylpeyden tilalle on tullut harmaus, välinpitämättömyys ja eksyksissä oleminen. Kai nämä on sitä kuuluisaa identiteettiasiaa.
Tuntuu että pelaajatkaan ei ole enää aikoihin syttyneet JYPille, yksittäisiä poikkeuksia lukuunottamatta. Käydään vetämässä se harmaa virkamiehen työpäivä pelissä ja ihmetellään kun hallissa on hiljaista, katsojia alle 3000 ja kahden ottelun voittoputki on kerran kaudessa-tasoinen asia.
Joitain yksittäisiä hetkiähän siellä on kun Hippos herää eloon, mutta kovin harvoin tätä tuntuu enää tapahtuvan. Kiinnostaisi kuulla myös muiden mietteitä aiheesta, koska luulen että en ole yksin näiden tuntemusten kanssa. Muistelisin että viimeksi tuossa Hytösen paluupelissä on oikeasti ollut hyvä tunnelma.
Mistä se hyvä tunnelma sitten muodostuu? Useimiten se on se joukkueen henkinen tila joka tarttuu yleisöön. Ollaan vähän niin kuin yhtä, joukkue ja katsomo. Kaikki lähtee kuitenkin siitä millainen joukkue kentälle luistelee. Enkä tarkoita nyt nimilappuja selässä.
Tähän JYPissä pitäisi mielestäni ihan helvetisti panostaa: kentälle on saatava tunnetta ja taistelua. Ei suurta yleisöä kiinnosta mitkään taktiset nyanssit. Minulle henkilökohtaisesti suurin kysymys tällä tetkellä JYPiin liittyen on että miten tässä on jo vuosien ajan epäonnistuttu niin perusteellisesti?