Peliin lähdettäessä toiveet oli Ruotsin puolella, niin vaikealta kuin se tuntuikin. Kun peli eteni ja Ruotsi siirtyi 2-0 johtoon, alkoi jälleen kerran mieli muuttua. USA pelasi mielestäni koko turnauksen hienoa kiekkoa. Lou Vairo oli vaihtunut Peter Lavioletteen, Lillehammerin olympialaisten jenkkikapteeniin. Muuta en sitten miehestä tiedäkään, paitsi että kuulemma psyykkasi Islandersin täyteen vihaa konferenssipuolivälierässä Torontoa vastaan 2002. Ja sitten Tucker veti matalan lentokoneen Pecan polviin...
Kuitenkin jenkit mukana mutenkin kuin vain tsiigaamassa Prahan kevättä. Erityisesti Westrumin ketju voimalaiturit Grier ja Battaglia rinnallaan pelasi viihdyttävää, vauhdikasta ja fyysistä kiekkoa. Drury, Halpern ja Park seurasivat hyvin, Dunham ja Conklin torjuivat tärkeissä peleissä loistavasti. Paketti pysy kohtuullisesti kasassa, puolustuksessa oli sopiva annos liikkuvaa sekä telaketjuosastoa.
Mutta Ruotsi oli piirun verran parempi, samoin kuin jatkolohkossa. Marginaalit ovat tietylle tasolle tultaessa pienehköt, vaikka toisella olisikin mukana laadukkaampia pelaajia. Ruotsi väänsi tarvittavat maalit, ja toisin kuin Suomi ja Tshekki, onnistui pitämään parin maalin johtonsa. Pisti kiekkoa päätyyn tai iski nopeasti vastaan, ajo paikan tullen syvään pakkeihin kiinni. Aktiviteetti oli riittävää vaikka USA pääsikin ajoitellen painostamaan. Keskusta ja laukaisusektorit tukittiin suht hyvin ja Lindqvist poimi maskittomat kudit helposti.
Kiitos USAlle, toivottavasti haastaa Slovakian pohjoisamerikkalaisille harvinaisessa pronssiottelussa. Saisi jälleen elämää mitalipeleihin, hävisivät saman koitoksen Saksassa 2001. Edellinen mitsku Wienistä 1996 kun Rolston kaatoi Venäjän pronssipelin jatkoajalla.
Aiemmin olin melkein kääntymässä Ruotsin kelkkaan. Mutta, perkele! Jos Kanukit hoitaa laadukkaalla b-maajoukkueella euroopan kerman, niin vieköön sitten. Ei sitä Ruotsillekaan soisi. Vaikka maalit ratkaisevat ja tulosta täytyy kunnioittaa. Valitettavasti.