No jopas, sinne yläkerran seurakunnan musiikkijaostoon lähti taas yksi raskaskätinen hevirumpali, ihan esikuviensa tapainen soittaja John Bonham, Neil Peart ja Tommy Aldridge - tyyliin. Paul oli oli tärkeä muusikko mulle ja sen näkee jo tutkailemalla levyhyllyä sekä suosikkiorkestereita. Pantera ja Hellyeah osuivat ja upposivat jo kauan aikaa sitten. Toki Hellyeah oli vähän sellaista punaniska-jäähdyttelyä Panteran jälkeen, mutta kuitenkin.
Paul oli aikamoinen bonecrusheri patteriston takana, mutta oli edesmenneen veljensä tavoin primus kappaleiden luoja ja säveltäjä, joten tuotakin kautta iso osa Panteran henkeä katosi pois keskuudestamme. Pidin Abbottin veljeksiä nimenomaan hyvin keskeisinä tekijöinä siinä mitä esim. Pantera oli. Ei mitään pois Brownilta ja Anselmolta, mutta Panteran juttu oli erityisesti Dimen säröinen kitara ja Vinnien fillit sekä painavat lyönnit. Harmi kun en koskaan Panteran vimmaista soittoa päässyt koskaan näkemään ja nyt lienee viimeistään selvää, että ne kornit comeback-läpinät voidaan zakkwyldeineen jättää takavasemmalle, kun yhtyeen isot päämiehet ovat poistuneet Pietarin bändiin. Brownin ja Anselmon välit Abbottin leiriin on viime vuosina ollut hyvin jäätävää, joten toki aina harmillista, että kaunoissa vedettiin päätyyn asti. Muistopuheita kuitenkin lienee luvassa, toivottavasti. Mestarillinen tribuuttiyhtye Dimebag Beyond Forever sen sijaan voisi aktivoitua Vinnien kunniaksi.
Tänään voisikin soittolista koostua Panterasta, Damageplanista ja Hellyeahista.
RIP.
