Tuskin meidän todellisuus Ruotsista poikkeaa ja saattaa olla, että merkittävä määrä alaikäisiä/nuoria on jo yhteisönsä valinnut. Suomessa tämä kehitys alkoi 2000-2010 Helsingissä ja koski kantasuomalaisten ja maahanmuuttajataustaisten katujengiytymistä. Katujengit ovat meillä poliisin mukaan 80-90 maahanmuuttajataustaisia, joten heidän auttaminen on tärkeää. Pelkkä puhe ei auta, vaan rajoja on kyettävä asettamaan ja valvomaan niiden noudattamista.
Millä perusteilla meidän todellisuus on juuri sama kuin nimenomaan Ruotsin todellisuus esim 10-20 vuotta sitten? Millä perusteilla Suomi on nuorisojengien osalta juuri "Ruotsin tiellä"? Millä perusteilla Suomi ei ole nuorisojengien osalta vaikkapa Itävallan, Sveitsin tai Hollannin "tiellä"?
Kysyn, koska en tiedä. En väitä olevani perehtynyt jengiytymiseen enkä siksi halua vähätellä mitään, mistä en riittävästi tiedä.
Esimerkiksi yllä mainitsemissani maissa on kyllä jonkun verran puhetta nuorison jengirikollisuudesta, mutta valtavan suuria teemoja ne eivät mediassa ole, koska ongelma ei aidosti ole kovin suuri. Ei ole puhettakaan, että Wienissä tai Zürichissä olisi mitään "no go" alueita. Näissä kaupungeissa on tietysti alueita, joissa valtaosa asukkaista on maahanmuuttajataustaisia, mutta ne ovat aivan normaaleja kaupunginosia jotka erottaa muusta kaupunkikuvasta käytännössä vain suurempi "etnisten yritysten" (ravintolat, kaupat, palveluyritykset) tiheys. Toki nämä ovat edullisempia asua, kuin vauraammat kaupunginosat, mikä näkyy hieman raffimpana kaupunkikuvana (esim. "ei niin justiinsa" kunnossa olevat rakennusten julkisivut, hieman hämyisämmät kapakat, jne). Olen itse asunut Wienissä tämän tyyppisessä kaupunginosassa. Viihdyin vallan erinomaisesti ja varmaksi voin sanoa, että huomattavasti pelottavampiin tilanteisiin olen joutunut kotikaupungissani Hämeenlinnassa 90-luvulla, jolloin kaupungissa asui varmaankin viisi maahamuuttajaa.
Itävallassa ja Sveitsissä on myös kirjoitettu Ruotsin jengirikollisuudesta ja näissä artikkeleissa ongelman juurisyynä pidetään 60-70 -lukujen eriytetttyä lähiörakentamista, joka alunperin oli reaktio maan nopeaan teollistumiseen. Lähiöt toimivat aluksi kohtuullisen hyvin, mutta ongelmat alkoivat jälkiteollistumisen myötä, jolloin duunarilähiöistä tuli vähitellen korkean työttömyyden ja toimettomuuden lähiöitä, joiden kontrasti ympäröivään yhteiskuntaan kasvoi suureksi. Tämmöistä ei ole vaikkapa juuri Zürichissä ja Wienissä, ja itse asiassa harvassa läntisen Saksankaan suurkaupungissa on tämmöisiä saareketyyppisiä lähiöitä (joitakin esimerkkejä tokin on, kuten Kölnin Chorweiler) - itäisessä Saksassa tilanne on tietysti erilainen, koska kommunisteilla tunnetusti oli tapana rakentaa kerrostalolähiöitä metsän keskelle. Helsingin suuret maahanmuuttajavaltaiset lähiöt ovat kyllä laitakaupungilla, mutta eristyksessä ne eivät ole samalla tavalla, kuin Ruotsin ongelmalähiöt. Esimerkiksi Kontula, Myllypuro ja Vuosaari on kaavoitettu ja rakennettu "monikerroksisesti" ja ne ovat tiiviisti kiinni ympäröivässä kaupungissa. Näiden kaupunginosien asukkaat ovat varsin tyytyväisiä elinympäristöönsä.
Siksi haluaisin kuulla lisää siitä, miksi Suomi olisi juuri Ruotsin tiellä? Nuorisojengien tekemistä rikoksista olen toki tietoinen, mutta mikä on tämän ongelman todellinen laajuus? Erinomainen asia on tietenkin se, että ongelmat otetaan vakavasti ja niihin puututaan heti alussa, mutta onko keskustelu ja kirjoittelu johtanut nyt hieman myös tiedonvälitykselliseen ja retoriseen ylireagointiin ongelman laajuuden suhteen? Ylireagoivalla ja pelottelevalla retoriikalla kun ei koskaan saavuteta mitään järkevää.