Hyvä haltiatar
Liihottelipa kerran kauniina kesäyönä hyvä haltiatar hiljaisen pikkukaupungin yllä. Hyvä haltiatar totesi tyytyväisenä, että missään ei näkynyt remuavia juoppoja eikä puiston penkeillä edes lojunut sammuneita narkkareita. Samalla hyvän haltiattaren katse viivähti torin vastakkaisilla laidoilla seisoviin patsaisiin.
Patsaat, alaston mies- ja naishahmo näyttivät hiukan liikuttuneen hyvän haltiattaren mielestä miltei eläviltä ja hyvä haltiatar oli jopa näkevinään patsaiden silmissä kaipauksen pilkahduksen.
-Voi hyvänen aika!, totesi hyvä haltiatar. -Eipä ole ihme jos kaipaatte lähempää tuttavuutta. Olettehan te seisseet vastatusten jo kohta viisikymmentä vuotta, ja vielä ilman vaatteita. Minäpä teen teistä eläviä olentoja puoleksi tunniksi, niin saatte toteuttaa mielihalunne. Hyvä haltiatar napsautti sormiaan.
Patsaat astuivat alas jalustoiltaan, ja kävelivät hymyssä suin toisiaan kohti, ottivat toisiaan kädestä kiinni, ja poistuvat torin laidalla olevaan pensaikkoon. Pensaikosta alkoi pian kuulua ankaraa ähkinää, huohotusta, puhkumista ja vikinää. Kuului myös katkeilevien oksien ääntä ja kuivien lehtien kahinaa.
Hyvä haltiatar ei kehdannut mennä katselemaan, vaan odotti puolen tunnin määräajan kulumista tyhjien jalustojen ääressä. Kun aika oli täynnä, tulivat patsaat puistosta käsi kädessä, kasvot onnesta hehkuen, ja kipusivat jälleen alustoilleen seisomaan.
Hyvä haltiatar oli kovin tyytyväinen patsaille tuottamaansa onneen, niin tyytyväinen, että hän lupasi patsaille kyynelsilmin vielä toisenkin puolituntisen elävää elämää.
Patsaat astuivat taas alas torille, edelleen leveästi hymyillen. He ottivat taas toisiaan kädestä ja suuntasivat askeleensa kohti puistoa. Naispatsas sanoi miespatsaalle: -Rakas, se oli viimeksi aivan ihanaa! Mutta tällä kertaa tehdään se niin, että sinä pitelet sitä pulua kiinni, ja minä paskannan sen päälle!