Rakastaako vai eikä rakastaa?

[ipaz]

Rakastaako vai eikö rakastaa?

Nyt, kohta 34-vuotiaana olen monesti ajatellut sitä että mahdanko ikinä rakastua keneenkään. Kertaakaan tuota R-sanaa en ole yhdellekään tyttöystävälleni ääneen sanonut, ja syy on se että haluan sanoa mitä todella tarkoitan. Koskaan en ole ollut niin varma että sen olisin ollut valmis sanomaan. Kun on itse seurustellut vain kerran vähän enemmän tosissaan ja silloinkin vajaan kolmen vuoden ajan, eikä silloinkaan "päässyt" siihen tilanteeseen että tämä on HÄN, niin on tullut pikkuhiljaa melko kyyniseksi minkään tosirakkaustarinan suhteen.

Itse asiassa kavereiden ja tuttujen menoa seuratessa tulee monesti mieleen että "ajatteleeko nuo nyt yhtään mitään"? Niin moni tuttu lähtee suhteesen ja serusteluun hetken huumassa. Minä saatan lähteä hetken huumassa johonkin yöksi katsomaan että mikä neiti on todelliselta mieleltään. Tavallisesti mä olen sitten se "sika" joka ei sitten huomenna soitakaan.

Vaikka monella varmasti on sama käsitys kun minulla eli että katsotaan ensin mitä sängyssä tapahtuu ja tutustutaan sitten vasta, niin yhtä monella on täysin vastainen käsitys. Ensin ihminen tutuksi ja sitten vasta lähempää tuttavuutta. Eikä sekään ole väärin. Oikeastaan sellaisia ihmisiä jopa arvostan.

Täällä jatkoajassa on porukkaa jokaisesta yhteiskuntaluokasta, porukkaa oikealta vasemmalle ja pohjalta tähtiin.

Miten vaikeaa se on? Voiko rakastaa toista täysillä, leikkiä keskitietä vai elää itsekseen tyytyväisenä?

 

[bus81]

Nyt, kohta 34-vuotiaana olen monesti ajatellut ..

Itse asiassa kavereiden ja tuttujen menoa seuratessa tulee monesti mieleen että "ajatteleeko nuo nyt yhtään mitään"? Niin moni tuttu lähtee suhteesen ja serusteluun hetken huumassa. Minä saatan lähteä hetken huumassa johonkin yöksi katsomaan että mikä neiti on todelliselta mieleltään. Tavallisesti mä olen sitten se "sika" joka ei sitten huomenna soitakaan.

Vaikka monella varmasti on sama käsitys kun minulla eli että katsotaan ensin mitä sängyssä tapahtuu ja tutustutaan sitten vasta, niin yhtä monella on täysin vastainen käsitys. Ensin ihminen tutuksi ja sitten vasta lähempää tuttavuutta. Eikä sekään ole väärin. Oikeastaan sellaisia ihmisiä jopa arvostan.

Täällä jatkoajassa on porukkaa jokaisesta yhteiskuntaluokasta, porukkaa oikealta vasemmalle ja pohjalta tähtiin.

Miten vaikeaa se on? Voiko rakastaa toista täysillä, leikkiä keskitietä vai elää itsekseen tyytyväisenä?

Fiksu pohdiskelija olet. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan. Rakkaus on aina sellainen ON/OFF juttu. Sitä joko on tai sitten ei. VAIN SINÄ ITSE sen tiedät. Iän myötä aallot lainehtivat suhteessa varsinkin jälkikasvun myötä ja aika voimakkaasti. Mutta "Se on siinä.", by Mertsi.

Tästä helvetin issuesta on väännetty peistä, surtu, iloittu ja tarpeen vaatien kuoltu koko hemmetin ihmiskunnan olemassaolen ammoisista ajoista lähtien. NUSSI JA NAUTI JA KÄRSI...

 

[Ted Raikas]

Niin, miten kukakin rakkauden kokee ja tuntee. Rakastaa voi, vaikka ei sitä sanaa toitottaisikaan ympäristöönsä jatkuvasti. Joskus tuntuu, että ne ketkä sitä tekevät, kaikkein vähiten tietää rakkaudesta. Ehkä.

Olen itse sanonut, että rakastan ja en mielestäni valehtele. Sillä hetkellä tuntuu siltä. Toisella hetkellä tuntuu, että ei jaksa. Lopulta kuitenkin se syvä kiintymys voittaa.

Määrittelykysymyskin. Esim. vanhempani ja sisareni on minulla rakkaita ja rakastan heitä. Heille sitä ei tosin tule sanottua. Ehkä sitä on tottunut, että se sana on jotain joka lausutaan vain elämänkumppanille? Typerää sinällään. Voisin kuitenkin todeta, että omiin vanhempiin kehittynyt rakkaus on sellainen joka tulee kestämään aina, kuolemaan saakka, kuka tietää kantaako sen yli. Aika pahasti saa asiat mennä, että se tunne katoaa jonnekin. Jos ei pysty rakastamaan niitä, ketkä sinut on luonut tähän maailmaan, niin kehnosti menee. Tietysti, ehkä kaikki vanhemmat ei ole ansainnut rakkautta lapseltaan jos ovat pilanneet asiat niin perusteellisesti.

Rakkaus on ansa, joskus tuntuu, että kaikki olisi helpompaa ilman sitä... mutta se kuitenkin kuuluu ihmiselämään, vaikka tuottaisi tuskaakin.

 

[Hemingway]

Nyt, kohta 34-vuotiaana olen monesti ajatellut sitä että mahdanko ikinä rakastua keneenkään. Kertaakaan tuota R-sanaa en ole yhdellekään tyttöystävälleni ääneen sanonut, ja syy on se että haluan sanoa mitä todella tarkoitan.

Mielestäni olet hakoteillä, jos kuvittelet, että rakkautta määrittää kohde. Kohde eli toinen ihminen saattaa kyllä herättää tunteita ja ohjata toteuttamaan perimän juurruttamia tarpeita, mutta rakkauden potentiaali on omassa itsessä.

Sen aktivoituminen vaatii oman riippuvuuden ja heikkouden ja ennen kaikkea ihmisyyden vajavaisuuden ja kumppanin vajavaisuuden hyväksyntää. Lisäksi on opittava sietämään se tosiasia, että kumppanin valinta on todennäköisesti väärä eli että jossain vaiheessa elämää houkutukset jotakin toista kohtaan heräävät tai oma suhde alkaa maistua puulta.

Helpoimmalla pääsee, kun jo heti vakavan suhteen aluksi myöntää, että valinta on väärä, mutta koska se on tehty, niin sen kanssa on elettävä. Silloin rakkaudella on mahdollisuus kehittyä. Jos alkaa loihtia mieleensä vaihtoehtorakkauksia, ei ihastus koskaan syvene jakavaksi ja luottamukselliseksi symbioosiksi ja keskinäistä yhteyttä vaalivaksi tottumukseksi.

Uskovien korostama tahdon merkitys on turhaan väheksytty viisaus. Kun tahtoo tehdä kumppanille kauniita asioita ja tahtoo nähdä kumppanin kauniisti kaikkine virheineen ja kumppani tekee samoin, niin onnistumisen edellytykset ovat hyvät.

Tahdon herääminen vaikuttaa olevan yksilöllistä. Nuoret juoksevat juoksunsa ja monella juoksut jatkuvat nykyään yli kolmen kymmenenkin. Jossain vaiheessa ihmisellä kuitenkin herää tarve asettua aloilleen ja samalla alkaa rakentua ymmärrys siitä, ettei tämän jutun pääjuoni ehkä olekaan oikeassa valinnassa ja suurissa tunteissa vaan eräänlaisessa elämäntavassa, rakkauden tavassa. Kun sitä tapaa vaalii eli katsoo ja tekee kauniisti kumppanilleen, niin samalla vähenee halu määritellä rakkauden olemus ja sisältö teoreettisesti, koska rakkaus rupeaa elämään enemmän arjesta, käytännöstä ja tottumuksesta kuin määritelmistä ja suurista tunteista ja puheista.

Näin minä olen asian kokenut. Hyvin erilaisiakin kokemuksia varmasti on - niitä viisikymmpisten juttujakin, joissa kerrotaan, että koko elämäni olin odottanut vain häntä...

 

[Evil]

Hyvä pelinavaus, ja myöhemmistä viesteistä etenkin nimimerkki Hemingwayn mietteille huomasin nyökkiväni myötämielisesti. Asiaa on selvästi pohdittu.

Rakkauttahan on monenlaista, esimerkiksi minä isänä rakastan lapsiani ehdoitta ja varauksettomasti, mutta tässä lienee kuitenkin tarkoitus keskittyä ns. parisuhderakkauteen. Minun kohdallani suhde vaimooni (yhdessä 10 vuotta, joista naimisissa seitsemän) alkoi ihastuksena, muuttui eroottiseksi ja syveni seurustelun myötä rakkaudeksi. En siis - omasta mielestäni, kysehän on aina subjektiivisesta termien määrittelystä - rakastunut ensi silmäyksellä, ihastuin toki kovasti koska pidin häntä viehättävänä ja seksikkäänäkin. Pidän yhä.

Ajan myötä, vuosien vieriessä ja perheen kasvaessa alkuhuuma tottakai tasoittuu. Ei elämän, arjen ja yhdessäolon ole tarkoituskaan olla jatkuvaa ensirakkauden huumaa. Ei sellaista pää eikä vartalo edes kestäisi. Ideaalitilanteessa rakastuminen muuttuu rakastamiseksi, ja saa uusia muotoja. Laajenee koko elämän jakamiseksi toisen kanssa, mikäli yhdessä on huomattu elämänarvojen ja -tavoitteiden olevan tarpeeksi yhtenevät mahdollistamaan yhteiselon ja tulevaisuuden rakentamisen toisen kanssa.

Rakkaus voi toki loppuakin, tai vaihtaa kohdetta. Joskus se ei lopu mutta uusia ihastuksia astuu hetkellisesti elämänpolun varrelle. Silloin joutuu todelliseen testiin. Kestääkö rakkaus? Riittääkö luonne sanomaan houkutuksille ei? Jos ei riitä, mikä neuvoksi? Hylätäkö entinen ja syöksyä uuteen, tuntemattomaan? Katua ja palata vanhaan? Jatkaa uutta ihastusta kohti ajatellen että mitä kumppani ei tiedä, ei se häntä harmita?

Maailman vaikeimpia asioita nämä, ihmissuhteet. Hyvinä hetkinä myös hienoimpia.

 

[ms.qvist]

Kun en tällä hetkellä oikein osaa asettaa rakkautta mihinkään "kategoriaan" omassa elämässäni niin otan kantaa vain Ted Raikkaan seuraavaan tekstinpätkään, vaikka se nyt ehkäpä vain välillisesti sivuaa ketjun pääteemaa eli kahden ihmisen välistä rakkautta eikä vanhempien ja lasten välistä rakkautta tai sisarusten välistä "rakkautta" - eikä uloteta tätä mielikuvitusleikkiä käsittämään mitään takametsien sukurutsaista yhteisöä joissa jokainen rakasti jokaista - konkreettisesti.

Määrittelykysymyskin. Esim. vanhempani ja sisareni on minulla rakkaita ja rakastan heitä. Heille sitä ei tosin tule sanottua. Ehkä sitä on tottunut, että se sana on jotain joka lausutaan vain elämänkumppanille? Typerää sinällään. Voisin kuitenkin todeta, että omiin vanhempiin kehittynyt rakkaus on sellainen joka tulee kestämään aina, kuolemaan saakka, kuka tietää kantaako sen yli. Aika pahasti saa asiat mennä, että se tunne katoaa jonnekin. Jos ei pysty rakastamaan niitä, ketkä sinut on luonut tähän maailmaan, niin kehnosti menee. Tietysti, ehkä kaikki vanhemmat ei ole ansainnut rakkautta lapseltaan jos ovat pilanneet asiat niin perusteellisesti.

Rehellisesti on todettava etten ole oikeastaan koskaan tuntenut rakastavani vanhempiani. Kenties tämä johtuu osaltaan siitä etteivät vanhempani ole koskaan tuoneet ainakaan julki minulle rakastavani minua - en muista heidän koskaan sanoneen minulle näin ollessani lapsi, joten varmaan niiltä ajoilta kumpuaa ajatus ja tunnelma siitä etten osaa ja voi tuntea rakkautta heitä kohtaan millään muotoa. Toki on muitakin syitä tähän rakkaudettomaan tilaan mutta ehkäpä tuo lapsuuden kokemus on se perimmäisin syy ja ne myöhäisemmät syyt ovat vain vankistaneet ajatustani siitä etten voi/osaa tuntea rakkautta vanhempiini, enkä siihen verrattavaa tunnetta veljeenikään. Vanhempani ovat minulle vanhempiani, tunteet heihin neutraalin normaalit - en tiedä kokisinko muutoksen heidän kuollessa. Tuskin!

vlad.

 

[Salama15]

Jos jotakuta kiinnostaa niin voin suositella Yenkkiläisen psykiatrin M.Scott Peckin kirjaa Road less travelled. Varsinkin kappale "Myth of romantic love" on aika tavalla mietteitä herättävä...

Meikäläiselle on jo pidempään ollut aika selvää, että rakastuminen on tunne, mutta rakastaminen on teon sana. Se kun vaan on faktaa, että parisuhteen alkuaikojen tunne laantuu joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin ja sen jälkeen on kyettävä tekemään duunia sen parisuhteen eteen!

Ja ipazille; kaikki me rakastumme joskus, jotkut monta kertaa ja "jatkuvasti" => se rakastammeko, onkin sitten toinen juttu... God speed!!

 

[Esko Epäkesko]

Ipazin kanssa ollaan samanikäisiä ja sama ajatus on väkisin hiipinyt mieleen. Tuntuu, että tällä iällä on ehtinyt sen verran kyyniseksi, että ei vain usko siihen totaaliseen rakkauden tunteeseen enää. Yhden kerran olen sen kokenut ja melko sekaisinhan se pani miehen. Kaverit ihmetteli, että onko Esko kuollut kun ei mitään kuulunut pitkiin aikoihin, mutta tuntui siltä, että maailmassa ei ollut muuta kuin me

Kahdesti olen ollut pidemmässä suhteessa ja toisella kerralla se ei ollut hirvittävän tulista hommaa alkujaan, mutta kiintymyksen myötä tuli sitten rakkauskin. Ensimmäisellä kerralla olin toki niin nuori, että se saattaa selittää tuon pökerryksen.

Nykyään tuntuu siltä, että aivan sama millaiseen naiseen törmää niin tunteet ovat vain sellaisia välimallintunteita eikä oikein kukaan ole iskenyt kuin tuolloin ensimmäisellä kertaa. Varmaankin tulee siihen tunteeseen peilattua liikaa ja hakee sitä täydellistä naista, jota ei välttämättä koskaan löydä. Onko siis tyytyminen "kelvolliseen", sellaiseen josta tykkää ja jonka kanssa voi elää yhdessä vai vieläkö kannattaa hakea?

No joo, siinä näitä mietteitä ensi alkuun. Lisäilen jos jotain uutta juolahtaa mieleen. Erinomainen ketjun avaus kuitenkin, kuten jo niin monesta suusta on kuultu aiemminkin.

 

[Ted Raikas]

Nykyään tuntuu siltä, että aivan sama millaiseen naiseen törmää niin tunteet ovat vain sellaisia välimallintunteita eikä oikein kukaan ole iskenyt kuin tuolloin ensimmäisellä kertaa. Varmaankin tulee siihen tunteeseen peilattua liikaa ja hakee sitä täydellistä naista, jota ei välttämättä koskaan löydä. Onko siis tyytyminen "kelvolliseen", sellaiseen josta tykkää ja jonka kanssa voi elää yhdessä vai vieläkö kannattaa hakea?

No onko se sitten huono asia? Jos elämä sujuu ja tuntuu toimivalta yksin ollessa, ilman parisuhteen tuomaa taakkaa tai mahdollisia rajoitteita. Eihän se onnellisuus todellakaan ole itseisarvoisesti parisuhteesta kiinni, aika heikoilla mennään jos on. Niitäkin on, ketkä ei kestä ajatusta, että joutuu olemaan yksin ja tarrautuvat johonkin ihmiseen ihan sen takia vaan. Paha mennä syyttelemään toki jos näin on asiat ja sitä en teekään, mutta on se kuitenkin hiukan outoa ja altistaa ihmisen melkoisen hataralle polulle, koska suhteiden pysyminen ei ole mitenkään varmaa. Kykyä omaan elämään ei silloin löydy ja ihminen lamaantuu ja muuttuu epätoivoiseksi liian helposti.

Varmasti tulee vertailtua fiiliksiä ja itsekin väkisin olen verrannut tunteita kun nykyään taas suhteessa tulee eleltyä. Ajan kanssa vaan oppii, että jokainen suhde on oma yksilöllinen juttunsa ja siihen kuuluu ne omat säännöt jotka muovautuvat kahden erilaisen persoonan yhteistyön kautta. Luultavasti noiden asioiden omaksuminen on helpompaa jos on useampi suhde läpikäytynä.

Jos ei suhteet nappaa, niin ei niiden pidäkään napata. Elämästä voi todellakin nauttia täysin siemauksin ja harrastaa ja tehdä mitä tahtoo ja vaikka matkustella ja katsella sinne tänne. Jos ei ole henkisellä tasolla ongelma harrastella seksiä ihan sen itsensä takia ja löytyy samanmieleisiä ihmisiä kenen kanssa toteuttaa, niin mikäpäs siinäkään. Jos tosiaan tuntuu, että jotain intiimimpää kontaktia tarvitsee olla mukana elämässä.

Osa ihmisistä tietysti on vaativampia ja pitää todella säväyttää, että syntyy varma tunne. Sellaiset ihmiset voi olla niitä, jotka kerran kiintyessään kiintyy todella lujasti ja irroittaminen on vaikeaa. Siitä tietysti sitten seuraa se, että vertailee jatkuvasti uusia suhdeviritelmiä siihen valtavaan kokemukseen.

 

[Palstalegenda]

Mitään yleisluonteista vastaustahan tähän asiaan ei ole, vaan kovin paljon subjektiivisia asioita ovat nämä. Kukin voi toki muuttaa itseään johonkin suuntaan, että sikäli se "oma itse" ei ole pelkkä kiveen hakattu sattumuksien summa. Ainakin asia on niin, että on ottanut tavoitteita ja muokannut itseään. Kai rakastumisasiaakin voi harjoitella mutta ei siitä nyt sen enempää.

Rakastumis- ja rakastamisnopeudetkin ovat tietenkin kaikilla eri vauhdilla eteneviä. Itse en helposti ole vanhemmiten rakastunut, nuorempana helpommin ihastuikin ja joskus luuli sitä rakkaudeksi.

Kaksi kertaa elämässäni olen ensimmäisenä tapaamispäivänä tiennyt, että tuota toista en ainakaan minä tule koskaan jättämään, että jos ero tulee, niin se tulee siksi, että se toinen osapuoli niin haluaa. Joten ensimmäisenäkin päivänä voinee asian tietää. Tosin, olihan sitä molemmissa tapauksissa jo puhelimessa tunteja puhuttu ennen ensimmäistä tapaamiskertaa.

Se toinen ensimmäinen tapaamiskertakokemus muuten tapahtui 2 päivää sitten. Tuolla se keittiössä tekee lasagnea meille ja minä saan sillä välin kaikessa rauhassa spämmätä Jatkoaikaan. Voiko tuonlaiseen naiseen olla rakastumatta!

(EDIT: Sovinismisyytösten välttämiseksi kerrottakoon, että huomenna kokkaan minä...)