Minut leikattiin viime viikolla. Operaatio oli siksi suuri, jotta pelkäsin jo maallisen taivallukseni tulleen päätepisteeseensä. Kuvittelin itseni jo synkkäilmeisen hautausurakoitsijan pukeutumispöydälle kostyymeja tuleviin grillijuhliin sovittelemassa. Pelko oli kuitenkin täysin turhaa, ja kaikki sujui kuten oli suunniteltukin, joten messeän draaman ainekset voitiin roimasta muiden perkuutähteitteni kanssa samaan kompostiin –hyvä niin.
Ennen tuota operaatiota olin kuitenkin kaiken varalta päättänyt kokea jotain täysin uutta ja ainutlaatuista, jotain jonka jälkeen voisin hyvillä mielin heittää hyvästit kaikelle. Raukeasti hymyillen halata ystävät ja omaiset, asettautua levollisin mielin puoskareiden viilleltäväksi, siirtyä kaiken saaneena tuonpuoleiseen, jos niin oli määrätty. Olisin valmis.
Tartuin siis toimeen hyvissä ajoin ennen oletettua tuomion päivää. Selailin elämysmatkojen esitteitä. Tarjolla oli järjestettyjä safareita, kanoottivaelluksia sekä villisikojen lahtaamisia. Vaihtoehdot tuntuivat kuitenkin varsin laimeilta tarkoitusperiäni silmällä pitäen. Kaikki oli liian järjestettyä ja turvallista. Halusin jotain todella ekstriimia ja hurjaa. Otin myös yhteyksiä kautta rantain selville saamiini yksittäisiin seikkailijoihin, joiden kanssa oli
mahdollisuus päästä lähestulkoon minne vain. Reissun suunnittelun ja tarvittavien käytännön järjestelyjen kanssa olisi kuitenkin tuhrautunut niin paljon aikaa, että nekään eivät tulleet kyseeseen.
Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes se yhtäkkiä kirkui kirjaimin edessäni: Jatkoaika ry:n vuosikokous 16.2 klo 14.30 Hämeenlinna. Se oli siinä!
Aikaa h-hetkeen olisi 16 päivää 5t 12min. Se saattoi olla juuri ja juuri riittävästi eksoottisen matkan onnistuneeseen järjestelyyn. Ensimmäisenä olisi anottava lupa itse tilaisuuteen. Yhdistyksen napamiehen tiesin joviaaliksi ja humaanin elämänkatsomuksen omaavaksi mieheksi, joten arvelin luvan heltiävän epätoivoisen tilanteeni huomioon ottaen. Toisaalta olin kieltämättä käyttäytynyt palstoilla ja irkissä jokseenkin tahdittomasti, ehdotellut jopa siipalleen sopimattomia, mutta kenties Hänellä olisi kyllin avara sydän ymmärtääkseen henkistä pienuuttani. Oli sillä, lupa myönnettiin.
Seuraavaksi ryhdyin paikantamaan Hämeenlinnaa kartalta. Sinnikkään etsiskelyn jälkeen löysin kyseisen paikan melko suoraan Helsingistä pohjoiseen. Aika-eroa ei siis ollut. Päätin ottaa yksin tein selkoa paikallisesta infrastruktuurista. Alueella oli suhteellisen hyväkuntoinen tieverkosto, tosin asfaltointi oli jokseenkin puutteellista, mutta ilman maasturia kaiketi pärjäisi. Kaupungin kuvetta raapaisi myös rautatie, joka kaiketi olisi paras vaihtoehto paikkakunnalle matkustamiseen, mikäli raideleveys täsmäisi. Paikallinen väestö oli melankoliaan taipuvaista, rehtiä ja työteliäistä kansaa. Kerran viikossa juurevat uudisraivaajat paarustivat värikkäisiin ritari-paitoihin sonnustautuneina jäähalliin rentoutumaan. Kotipolttoisen voimalle he kylvivät katsomostaan voimiensa tunnossa kauhua vierasjoukkueisiin sekä heidän kannattajiinsa. Puolustivat muutoinkin tihverästi reviiriään hangoin ja petkelein. Kielellisesti he kuuluivat suomalais-ugrilaiseen perheeseen, puhuivat siis melko samaa kieltä kanssani ärrää hullunkurisesti kitalaen etuosassa päristellen. Arvelin selviäväni natiivien kanssa, vaikkei sieltä hengissä selvinneiden stadilaisten suusta tolkun sanaa enää kuulemma kuultukkaan. Laitoksissa huojuttelivat älyttöminä itseään sikakatsomosta sekavia sokellellen. Päätin vältellä sikaloita. Kulkutauteja, sitkasta klamydiaa lukuun ottamatta, ei paikkakunnalla esiintynyt, joten varsinaiset rokotteet olivat tarpeettomia. Jäykkäkouristusrokotuksen otin kuitenkin varoiksi.
Aikanaan koitti se suuri päivä, kun astuin avoimin mielin pohjoiseen menevään junaan, kohti suurta seikkailua. Junassa olin matkustanut kerran aikaisemmin tiedottomana asuntomessuilta kotiin, joten pelkkä junamatka ravinteleineen ja vessoineen oli jo rikastuttava elämys. Matka kulki kuin siivillä olutta särpien ja hiihtolomalaisten remeltämistä seuraillen. Fiilis oli kuin pubissa, jossa maisemataulut liukuivat loputtomana nauhana seinillä. Ei läikkynyt liemi lasissa. Kyyti oli vakaata kuin ihmisen mieli. Matkalla pohdiskelin miltä kukakin osanottajista mahtaisi näyttää. Jokaisesta wanhasta pierusta olin ajatuksissani muodostanut jonkinlaisen henkilökuvan. Nimimerkit olivat saaneet mielessäni kasvot, olemuksen ja luonteen. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista nähdä vastaisivatko nämä mielikuvitushahmot todellisuutta.
Olin vasta pääsemässä tämän mainion matkustusmuodon makuun, kun väritön naisääni tiedotti seuraavana olevan Hämeenlinnan. Röyhtäisin ja pyyhkäisin vaahdon ylähuulestani. Oli aika noutaa takki. Ikkunapaikalla vieressäni röhjöttänyt yksisoluinen juoksutti kävelevää koiraa takillani kirkkaalla kuola-jojolla. Tempaisin pieluksena toimineen takkini ikkunalta murehtimatta nukkuvan miekkosen päätä, joka kumahti oudosti palautuessaan lasiin. Lasi kesti. Laskeuduin reippaana asemalaiturille berberiäni pyyhkien. Jahas, entäs sitten, mietin. Junasta ei laskeutunut ketään jolla olisi ollut Jatkoajan lippis, taikka yhtään sellaista joka olisi takin selkämyksessään julistanut jääkiekon ilosanomaa. Oli siis selvittävä yksin vieraalla maaperällä.
Noh, ei siinä mitään. Hyppäsin kummijalkaan ja yllytin suharia torille. Mies teki työtä käskettyä, ja hain mukavaa asentoa Mersun takapenkiltä. Tuskin sain takinhelmat nyhdettyä perseeni alta, kun olimme jo perillä. Matkaa ei kertynyt viittäsataa metriä. Eurojen vaihdettua haltijaa laskeuduin torin laitaan –jännitti.
Torilla pyörin aikani etsien katseellani lähintä kuppilaa. Eipä sattunut yhtään silmään –ihme keskusta! Aukion laitamilla uinui pari sulki olevaa ravitsemusliikettä, mutta yhtään pubia taikka baaria ei näkynyt. Suu napsasi vaativasti. Kävelykadun kulman takaa löysin kuitenkin yhden suuren maailman tyyliin nimetyn baarin, josta ammentaa hiukan rohkeutta tulevaa varten. Naiskyyppi kertoili auliisti tarkempia nuotteja kokouspaikalle kykenemättä salaamaan ihastumistaan. Palkitsin neidon hymyllä paikallisten urosten kyräillessä lippojensa alta. Kuuluukohan lippis Hämeenlinnalaisten kansalliskostyymiin, kun kaikille näytti moinen päähän juurtuneen? Olin kaiketi heidän metsästysmaillaan, vaikka kukaan heistä ei kaiketi ollut kymmenvuotisen kanta-asiakkuutensa aikana urennut kyypille kiinnostuksestaan kertomaan. Se ei sinänsä ollut merkityksellistä, vaan se, ettei muutkaan saa. Ennemmin henki pois kaikilta osallisilta ja viimeeksi itseltä. Rento meininki …tuhansien murheellisten laulujen maa… Petkeleet ja hangot pysyivät kuitenkin piilossa siirtyessäni nopeasti juomineni pöytään. Uroot uppoutuivat uudelleen Asconan virittämisen saloihin. Painottivat peltisarjojen tarpeellisuutta, sekä optimaalista nokan nousua. Välillä osoittivat seisaaltaan suosiota MTV:n rantabileissä tissejään hytkyttäville blondeille. Läpsyttivät yhteen öljyn kyllästämiä käsiään ja hihkuivat tohkeissaan. Poistuin paikalta kohti Piparkakkutaloa.
Seuraavana vuorossa oli pyhiinvaellukseni hurmoksellisin osio. Piparimökin kabinettiin oli tiivistyneenä tämän sivuston sielu ja henki. Huoneellinen pyyteettömiä raatajia, jotka vaivojaan ja varojaan säästelemättä ovat elämän tehtäväkseen ottaneet teidän, juuri sinunkin kiittämättömän märisijän, viihdyttämisen luomalla ja ylläpitämällä tätä foorumia. Kuiskitaan avioeroista, talojen panttaamisista, työpaikkojen menetyksistä, opiskelujen kariutumisista, anopin kapioiden kauppaamisista vain siksi, että teidän olisi hyvä mellastaa ja remeltää. Jotta kiitoksena kaikesta saisitte säälittä soimata näitä itsensä ja perheensä uhranneita messiaita mielivaltaisiksi fasisteiksi. Selät suorina ja pystyssä päin he kuuliaisesti ottavat palautteena nämäkin pilkkakivet nöyrinä vastaan. Puolittavat perheittensä muona-annokset ja uhraavat viimeiset roponsa yhä massiivisempiin ohjelmistoihin vain siksi, että kaikki halukkaa voivat käydä tykönsä…jahans, nypätäänpä tällä kohtaa moposta tulpanhattu irti.
Toisaalta olin odottanut tapaavani huomattavasti suuremman joukon vanhoja ”tuttuja”, mutta ei makiaa mahan täydeltä. Saavuin paikalle tarkoituksellisesti vartin myöhässä, ettei minulle olisi kesken kokouksen esitelty ketään, vaan olisin saanut rauhassa, sivusta seuraillen, sijoitella nimiä hahmoihin. Minähän olin ry:n ulkopuolinen hempuli-äijä enkä näin ollen voinut asiapuoleen edes puuttua, vaan olisin voinut kaikessa rauhassa katsella, kuunnella ja arvuutella. Kokous kuitenkin keskeytettiin ja paikallaolijat esiteltiin minulle. Totuuden nimissä täytyy kyllä myöntää, että näiden todellisten ihmisten nimeäminen nimimerkkien perusteella olisi ollut vaikeaa, jos ei mahdotonta. Sama varmaankin pätee myös allekirjoittaneen osalta. Se mikä ei taas jaksanut enää yllättää, oli näiden friikkien lajin ja siihen liittyvien tapahtumien ällistyttävä asiantuntemus. Veljellinen tiedoilla nokittelu toi kadun miehelle mieleen elmo-sketseistä tutut visailut. Vastaus löytyi jokaiseen esitettyyn pähkinään ylimääräisillä taustahöysteillä ryyditettynä. Ihaillen kuuntelin sivusta. Henki kabinetissa oli lämmin ja toverillinen. Palstoilla esiintyvästä terveestä vittuilusta ei esiintynyt merkkiäkään -harmi.
Kokouksesta elämysmatkani jatkui joukon jatkona paikalliseen kebab-baariin. Seikkailun luonteeseen sopi mainiosti se, etten ollut aiemmin moista möyhdettä suuhuni laittanut, mutta nyt oltiin ensikertaa pappia kyydissä joka osa-alueella, joten ei kun murua rinnan alle. Jono kulki sujuvasti edelläni, ja kukin tilaili tottuneen oloisesti eväitä itselleen. Aikanaan jono sitten töksähti kohdalleni. Tumma poika tillitti tiskin yli kysyvästi. Minä siihen, että kepappia. Ei kelvannut kehoite vatussille, vaan Kertun Turkin tuliainen tivasi tarkennusta. Sopotin vaivihkaa, että kaikki kelpaa kunhan panee toimeksi. Ei auttanut, vaan kehotti tavaamaan liitutaululle töherrettyä menyyta. No vittu: RIISILLÄ! Loppuihin kysymyksiin kelpasi: joo. Käivärä ryhtyi höyläämään lastuja varrastetun yläkropan oloisesta lihaköntistä. En tiedä miten mieleeni tuolloin juohtui nuo kunniamurhat. Köntsässä ei erottunut tatuointeja, taikka irti leikattujen ulokkeiden aukkoja. Noh, sain kuitenkin annokseni ja heittelin sen tuulen suojaan hyvällä ruokahalulla. Vaivihkaa koetin udella muulta pöytäseurueelta, jotta kykenisikö kukaan heistä tunnistaa minkä eläimen lihaa tässä makustellaan, mutta eivät kyenneet. En haluaisi kuitenkaan kurkata turkkilaisen kylmiöön.
Tuolta pompotelimme masut pömpällään kaupungin olutravintolaan. Repertuaaria löytyi enemmän kuin tiesin olutta pannunkaan. Tilanne oli yhtä uniikki minulle kuin tuo kebab-baarikin. Pojat tilailivat oluitaan kiinnittäen huomiota merkkien huolelliseen ääntämiseen. Äimistelin heidän kultivoitunutta habitustaan. Itse en vuorollani kehdannut, isäntiä kunnioittaakseni, tilata perinteistä Koffia, liekö tuota olisi löytynytkään, vaan tavailin syrjäsilmin lasioven läpi: Uruguel. Pullo oli iso ja nimi helppo lausua, mutta itse kura oli suht kurjaa materiaalia -virtsainen sivumaku. Sittemmin homma hepottui tuollakin, sillä äkkäsin helpon vaihtoehdon kuukauden oluen muodossa. Tuoppi oli iso, melko makoisa, tummahko, ilmeisen vahva ööli ja ennen kaikkea helppo tilata vielä kohtalaisessakin kumarassa. Etunoja alkoikin sittemmin muodostua kohtuullisen imeväksi, mutta tilaaminen sujui yhä. Toisaalta kerrankin kävi niin, etten ollut ainut jolla oli maitti päällä, vaan eräs nimeltä mainitsematon, puolijoukkuetelttaa mukanaan raahannut änkyrä, ihastui myös siinä määrin kuppilan antimiin, jotta se teltta meni lopulta pystytettäväksi. Surkuhupaisaa oli, että hihittelimme ikkunasta pitkään odottaneelle taksille, joka oli juuri meitä asemalle tilattu kyyditsemään. Laskimme leikkiä myös malttamattoman matkatoverinsa piikkiin, joka maanitteli ja marmatti kiireestämme kyllästymiseen asti. Vaihtoi taajaan painoa jalalta toiselle, nelisteli kärsimättömästi sormiaan pöydän kannella ratoksemme. Siinä hupaillessamme se pohjoiseen menevä viimeinen juna sitten meni. Minä kerkesin omaani vaivattomasti, ehdin jopa raiteiden takaa huvittuneena seurailla majakan ja perävaunun toraisaa puuhastelua leirin perustamisensa parissa. Huhu tietää kertoa taisteluparin korjatun sittemmin viranomaisten taholta talteen, mistä taasen tolaltaan olleet veljekset noudettiin tuon avarasydämisen päätoimittajan synnyinkotiin. Turvaisan lieden lämmössä vetistelevät ihmisrauniot käärittiin huopiin ja tarjottiin lämmintä maitoa sekä pipareita. Pienemmän änkyrän ennuste on huono, mutta hujoppi tyhjensi koko piparirasian ja tuli tolkkuihinsa oitis. Pääasia, notta viihdyttiin.
Tässä yhteydessä haluaisin kiittää kaikkia osallistuneita. Kiitos, että sain olla mukana todellisella extreme-matkalla. Lähes kaikki tuolla ikimuistoisella retkellä oli minulle uutta ja ennen kokematonta. Nyt toipilaana tuota reissua on lysti muistella. En tiedä millä verukkeella ensikerralla pääsen mukaan, mutta enköhän minä jotain aina keksi –leikeltäväksi en kyllä enää ala…
Nähdä Hämeenlinna, ja jatkaa taaplailua -ei tartte kyllä mitään!
Ennen tuota operaatiota olin kuitenkin kaiken varalta päättänyt kokea jotain täysin uutta ja ainutlaatuista, jotain jonka jälkeen voisin hyvillä mielin heittää hyvästit kaikelle. Raukeasti hymyillen halata ystävät ja omaiset, asettautua levollisin mielin puoskareiden viilleltäväksi, siirtyä kaiken saaneena tuonpuoleiseen, jos niin oli määrätty. Olisin valmis.
Tartuin siis toimeen hyvissä ajoin ennen oletettua tuomion päivää. Selailin elämysmatkojen esitteitä. Tarjolla oli järjestettyjä safareita, kanoottivaelluksia sekä villisikojen lahtaamisia. Vaihtoehdot tuntuivat kuitenkin varsin laimeilta tarkoitusperiäni silmällä pitäen. Kaikki oli liian järjestettyä ja turvallista. Halusin jotain todella ekstriimia ja hurjaa. Otin myös yhteyksiä kautta rantain selville saamiini yksittäisiin seikkailijoihin, joiden kanssa oli
mahdollisuus päästä lähestulkoon minne vain. Reissun suunnittelun ja tarvittavien käytännön järjestelyjen kanssa olisi kuitenkin tuhrautunut niin paljon aikaa, että nekään eivät tulleet kyseeseen.
Olin jo vaipua epätoivoon, kunnes se yhtäkkiä kirkui kirjaimin edessäni: Jatkoaika ry:n vuosikokous 16.2 klo 14.30 Hämeenlinna. Se oli siinä!
Aikaa h-hetkeen olisi 16 päivää 5t 12min. Se saattoi olla juuri ja juuri riittävästi eksoottisen matkan onnistuneeseen järjestelyyn. Ensimmäisenä olisi anottava lupa itse tilaisuuteen. Yhdistyksen napamiehen tiesin joviaaliksi ja humaanin elämänkatsomuksen omaavaksi mieheksi, joten arvelin luvan heltiävän epätoivoisen tilanteeni huomioon ottaen. Toisaalta olin kieltämättä käyttäytynyt palstoilla ja irkissä jokseenkin tahdittomasti, ehdotellut jopa siipalleen sopimattomia, mutta kenties Hänellä olisi kyllin avara sydän ymmärtääkseen henkistä pienuuttani. Oli sillä, lupa myönnettiin.
Seuraavaksi ryhdyin paikantamaan Hämeenlinnaa kartalta. Sinnikkään etsiskelyn jälkeen löysin kyseisen paikan melko suoraan Helsingistä pohjoiseen. Aika-eroa ei siis ollut. Päätin ottaa yksin tein selkoa paikallisesta infrastruktuurista. Alueella oli suhteellisen hyväkuntoinen tieverkosto, tosin asfaltointi oli jokseenkin puutteellista, mutta ilman maasturia kaiketi pärjäisi. Kaupungin kuvetta raapaisi myös rautatie, joka kaiketi olisi paras vaihtoehto paikkakunnalle matkustamiseen, mikäli raideleveys täsmäisi. Paikallinen väestö oli melankoliaan taipuvaista, rehtiä ja työteliäistä kansaa. Kerran viikossa juurevat uudisraivaajat paarustivat värikkäisiin ritari-paitoihin sonnustautuneina jäähalliin rentoutumaan. Kotipolttoisen voimalle he kylvivät katsomostaan voimiensa tunnossa kauhua vierasjoukkueisiin sekä heidän kannattajiinsa. Puolustivat muutoinkin tihverästi reviiriään hangoin ja petkelein. Kielellisesti he kuuluivat suomalais-ugrilaiseen perheeseen, puhuivat siis melko samaa kieltä kanssani ärrää hullunkurisesti kitalaen etuosassa päristellen. Arvelin selviäväni natiivien kanssa, vaikkei sieltä hengissä selvinneiden stadilaisten suusta tolkun sanaa enää kuulemma kuultukkaan. Laitoksissa huojuttelivat älyttöminä itseään sikakatsomosta sekavia sokellellen. Päätin vältellä sikaloita. Kulkutauteja, sitkasta klamydiaa lukuun ottamatta, ei paikkakunnalla esiintynyt, joten varsinaiset rokotteet olivat tarpeettomia. Jäykkäkouristusrokotuksen otin kuitenkin varoiksi.
Aikanaan koitti se suuri päivä, kun astuin avoimin mielin pohjoiseen menevään junaan, kohti suurta seikkailua. Junassa olin matkustanut kerran aikaisemmin tiedottomana asuntomessuilta kotiin, joten pelkkä junamatka ravinteleineen ja vessoineen oli jo rikastuttava elämys. Matka kulki kuin siivillä olutta särpien ja hiihtolomalaisten remeltämistä seuraillen. Fiilis oli kuin pubissa, jossa maisemataulut liukuivat loputtomana nauhana seinillä. Ei läikkynyt liemi lasissa. Kyyti oli vakaata kuin ihmisen mieli. Matkalla pohdiskelin miltä kukakin osanottajista mahtaisi näyttää. Jokaisesta wanhasta pierusta olin ajatuksissani muodostanut jonkinlaisen henkilökuvan. Nimimerkit olivat saaneet mielessäni kasvot, olemuksen ja luonteen. Olisi äärimmäisen mielenkiintoista nähdä vastaisivatko nämä mielikuvitushahmot todellisuutta.
Olin vasta pääsemässä tämän mainion matkustusmuodon makuun, kun väritön naisääni tiedotti seuraavana olevan Hämeenlinnan. Röyhtäisin ja pyyhkäisin vaahdon ylähuulestani. Oli aika noutaa takki. Ikkunapaikalla vieressäni röhjöttänyt yksisoluinen juoksutti kävelevää koiraa takillani kirkkaalla kuola-jojolla. Tempaisin pieluksena toimineen takkini ikkunalta murehtimatta nukkuvan miekkosen päätä, joka kumahti oudosti palautuessaan lasiin. Lasi kesti. Laskeuduin reippaana asemalaiturille berberiäni pyyhkien. Jahas, entäs sitten, mietin. Junasta ei laskeutunut ketään jolla olisi ollut Jatkoajan lippis, taikka yhtään sellaista joka olisi takin selkämyksessään julistanut jääkiekon ilosanomaa. Oli siis selvittävä yksin vieraalla maaperällä.
Noh, ei siinä mitään. Hyppäsin kummijalkaan ja yllytin suharia torille. Mies teki työtä käskettyä, ja hain mukavaa asentoa Mersun takapenkiltä. Tuskin sain takinhelmat nyhdettyä perseeni alta, kun olimme jo perillä. Matkaa ei kertynyt viittäsataa metriä. Eurojen vaihdettua haltijaa laskeuduin torin laitaan –jännitti.
Torilla pyörin aikani etsien katseellani lähintä kuppilaa. Eipä sattunut yhtään silmään –ihme keskusta! Aukion laitamilla uinui pari sulki olevaa ravitsemusliikettä, mutta yhtään pubia taikka baaria ei näkynyt. Suu napsasi vaativasti. Kävelykadun kulman takaa löysin kuitenkin yhden suuren maailman tyyliin nimetyn baarin, josta ammentaa hiukan rohkeutta tulevaa varten. Naiskyyppi kertoili auliisti tarkempia nuotteja kokouspaikalle kykenemättä salaamaan ihastumistaan. Palkitsin neidon hymyllä paikallisten urosten kyräillessä lippojensa alta. Kuuluukohan lippis Hämeenlinnalaisten kansalliskostyymiin, kun kaikille näytti moinen päähän juurtuneen? Olin kaiketi heidän metsästysmaillaan, vaikka kukaan heistä ei kaiketi ollut kymmenvuotisen kanta-asiakkuutensa aikana urennut kyypille kiinnostuksestaan kertomaan. Se ei sinänsä ollut merkityksellistä, vaan se, ettei muutkaan saa. Ennemmin henki pois kaikilta osallisilta ja viimeeksi itseltä. Rento meininki …tuhansien murheellisten laulujen maa… Petkeleet ja hangot pysyivät kuitenkin piilossa siirtyessäni nopeasti juomineni pöytään. Uroot uppoutuivat uudelleen Asconan virittämisen saloihin. Painottivat peltisarjojen tarpeellisuutta, sekä optimaalista nokan nousua. Välillä osoittivat seisaaltaan suosiota MTV:n rantabileissä tissejään hytkyttäville blondeille. Läpsyttivät yhteen öljyn kyllästämiä käsiään ja hihkuivat tohkeissaan. Poistuin paikalta kohti Piparkakkutaloa.
Seuraavana vuorossa oli pyhiinvaellukseni hurmoksellisin osio. Piparimökin kabinettiin oli tiivistyneenä tämän sivuston sielu ja henki. Huoneellinen pyyteettömiä raatajia, jotka vaivojaan ja varojaan säästelemättä ovat elämän tehtäväkseen ottaneet teidän, juuri sinunkin kiittämättömän märisijän, viihdyttämisen luomalla ja ylläpitämällä tätä foorumia. Kuiskitaan avioeroista, talojen panttaamisista, työpaikkojen menetyksistä, opiskelujen kariutumisista, anopin kapioiden kauppaamisista vain siksi, että teidän olisi hyvä mellastaa ja remeltää. Jotta kiitoksena kaikesta saisitte säälittä soimata näitä itsensä ja perheensä uhranneita messiaita mielivaltaisiksi fasisteiksi. Selät suorina ja pystyssä päin he kuuliaisesti ottavat palautteena nämäkin pilkkakivet nöyrinä vastaan. Puolittavat perheittensä muona-annokset ja uhraavat viimeiset roponsa yhä massiivisempiin ohjelmistoihin vain siksi, että kaikki halukkaa voivat käydä tykönsä…jahans, nypätäänpä tällä kohtaa moposta tulpanhattu irti.
Toisaalta olin odottanut tapaavani huomattavasti suuremman joukon vanhoja ”tuttuja”, mutta ei makiaa mahan täydeltä. Saavuin paikalle tarkoituksellisesti vartin myöhässä, ettei minulle olisi kesken kokouksen esitelty ketään, vaan olisin saanut rauhassa, sivusta seuraillen, sijoitella nimiä hahmoihin. Minähän olin ry:n ulkopuolinen hempuli-äijä enkä näin ollen voinut asiapuoleen edes puuttua, vaan olisin voinut kaikessa rauhassa katsella, kuunnella ja arvuutella. Kokous kuitenkin keskeytettiin ja paikallaolijat esiteltiin minulle. Totuuden nimissä täytyy kyllä myöntää, että näiden todellisten ihmisten nimeäminen nimimerkkien perusteella olisi ollut vaikeaa, jos ei mahdotonta. Sama varmaankin pätee myös allekirjoittaneen osalta. Se mikä ei taas jaksanut enää yllättää, oli näiden friikkien lajin ja siihen liittyvien tapahtumien ällistyttävä asiantuntemus. Veljellinen tiedoilla nokittelu toi kadun miehelle mieleen elmo-sketseistä tutut visailut. Vastaus löytyi jokaiseen esitettyyn pähkinään ylimääräisillä taustahöysteillä ryyditettynä. Ihaillen kuuntelin sivusta. Henki kabinetissa oli lämmin ja toverillinen. Palstoilla esiintyvästä terveestä vittuilusta ei esiintynyt merkkiäkään -harmi.
Kokouksesta elämysmatkani jatkui joukon jatkona paikalliseen kebab-baariin. Seikkailun luonteeseen sopi mainiosti se, etten ollut aiemmin moista möyhdettä suuhuni laittanut, mutta nyt oltiin ensikertaa pappia kyydissä joka osa-alueella, joten ei kun murua rinnan alle. Jono kulki sujuvasti edelläni, ja kukin tilaili tottuneen oloisesti eväitä itselleen. Aikanaan jono sitten töksähti kohdalleni. Tumma poika tillitti tiskin yli kysyvästi. Minä siihen, että kepappia. Ei kelvannut kehoite vatussille, vaan Kertun Turkin tuliainen tivasi tarkennusta. Sopotin vaivihkaa, että kaikki kelpaa kunhan panee toimeksi. Ei auttanut, vaan kehotti tavaamaan liitutaululle töherrettyä menyyta. No vittu: RIISILLÄ! Loppuihin kysymyksiin kelpasi: joo. Käivärä ryhtyi höyläämään lastuja varrastetun yläkropan oloisesta lihaköntistä. En tiedä miten mieleeni tuolloin juohtui nuo kunniamurhat. Köntsässä ei erottunut tatuointeja, taikka irti leikattujen ulokkeiden aukkoja. Noh, sain kuitenkin annokseni ja heittelin sen tuulen suojaan hyvällä ruokahalulla. Vaivihkaa koetin udella muulta pöytäseurueelta, jotta kykenisikö kukaan heistä tunnistaa minkä eläimen lihaa tässä makustellaan, mutta eivät kyenneet. En haluaisi kuitenkaan kurkata turkkilaisen kylmiöön.
Tuolta pompotelimme masut pömpällään kaupungin olutravintolaan. Repertuaaria löytyi enemmän kuin tiesin olutta pannunkaan. Tilanne oli yhtä uniikki minulle kuin tuo kebab-baarikin. Pojat tilailivat oluitaan kiinnittäen huomiota merkkien huolelliseen ääntämiseen. Äimistelin heidän kultivoitunutta habitustaan. Itse en vuorollani kehdannut, isäntiä kunnioittaakseni, tilata perinteistä Koffia, liekö tuota olisi löytynytkään, vaan tavailin syrjäsilmin lasioven läpi: Uruguel. Pullo oli iso ja nimi helppo lausua, mutta itse kura oli suht kurjaa materiaalia -virtsainen sivumaku. Sittemmin homma hepottui tuollakin, sillä äkkäsin helpon vaihtoehdon kuukauden oluen muodossa. Tuoppi oli iso, melko makoisa, tummahko, ilmeisen vahva ööli ja ennen kaikkea helppo tilata vielä kohtalaisessakin kumarassa. Etunoja alkoikin sittemmin muodostua kohtuullisen imeväksi, mutta tilaaminen sujui yhä. Toisaalta kerrankin kävi niin, etten ollut ainut jolla oli maitti päällä, vaan eräs nimeltä mainitsematon, puolijoukkuetelttaa mukanaan raahannut änkyrä, ihastui myös siinä määrin kuppilan antimiin, jotta se teltta meni lopulta pystytettäväksi. Surkuhupaisaa oli, että hihittelimme ikkunasta pitkään odottaneelle taksille, joka oli juuri meitä asemalle tilattu kyyditsemään. Laskimme leikkiä myös malttamattoman matkatoverinsa piikkiin, joka maanitteli ja marmatti kiireestämme kyllästymiseen asti. Vaihtoi taajaan painoa jalalta toiselle, nelisteli kärsimättömästi sormiaan pöydän kannella ratoksemme. Siinä hupaillessamme se pohjoiseen menevä viimeinen juna sitten meni. Minä kerkesin omaani vaivattomasti, ehdin jopa raiteiden takaa huvittuneena seurailla majakan ja perävaunun toraisaa puuhastelua leirin perustamisensa parissa. Huhu tietää kertoa taisteluparin korjatun sittemmin viranomaisten taholta talteen, mistä taasen tolaltaan olleet veljekset noudettiin tuon avarasydämisen päätoimittajan synnyinkotiin. Turvaisan lieden lämmössä vetistelevät ihmisrauniot käärittiin huopiin ja tarjottiin lämmintä maitoa sekä pipareita. Pienemmän änkyrän ennuste on huono, mutta hujoppi tyhjensi koko piparirasian ja tuli tolkkuihinsa oitis. Pääasia, notta viihdyttiin.
Tässä yhteydessä haluaisin kiittää kaikkia osallistuneita. Kiitos, että sain olla mukana todellisella extreme-matkalla. Lähes kaikki tuolla ikimuistoisella retkellä oli minulle uutta ja ennen kokematonta. Nyt toipilaana tuota reissua on lysti muistella. En tiedä millä verukkeella ensikerralla pääsen mukaan, mutta enköhän minä jotain aina keksi –leikeltäväksi en kyllä enää ala…
Nähdä Hämeenlinna, ja jatkaa taaplailua -ei tartte kyllä mitään!