Pakit tuli mutta elämä hymyilee
Ajattelin ensin postata tämän naisasiaketjuun, mutta eiköhän se sovi tänne paremmin. Pitkä tästä näköjään tuli, vaan eipä näitä kai ole pakko lukea.
Tämä on tarina siitä, kuinka lemmenasiat voivat joskus tehdä aikamiehestä yhtä tumpelon kuin keravaviiksisestä mankipojasta. Tarina on vähän surullinen, vähän hassu, mutta loppu on (kai) semionnellinen.
Vaikutan tällä hetkellä Virossa, ja tässä jonkin aikaa takaperin pääsi käymään niin, että yksi eestitär työpaikaltani vei sydämeni. Tyttö oli (ja on, tuntuu vain luontevammalta tässä yhteydessä käyttää mennyttä aikamuotoa) aivan kaikkea, hän oli mukava, kaunis, älykäs, herttainen, oikeastaan jokainen unelmanaiseeni sopiva adjektiivi tuntui käyvän myös häneen.
Aloin viettää aikaa hänen seurassaan lounastauoilla, työn lomassa ja hieman vapaa-ajallakin. Välillä kahden, useimmiten pienessä porukassa. Tulimme mainiosti juttuun, kavereina ja kollegoina siis. Olen jo ihan luonnostani perushannari, jolle aloitteen tekeminen on työn takana, mutta nyt lisätaakkaa toivat tietyt esteet. Päällimmäisenä näistä silloin tällöin puheessa vilahtanut poikaystävä. Lienee syytä selittää tarkemmin. Koskaan hänen seurassaan ei ollut miestä, eikä hän ikinä maininnut töiden jälkeen menevänsä tapaamaan mitään poikaystävää. Rivien välistä kävi ilmi, että poikaystävä on ranskalainen ja Ranskassa. Koska keskustelumme olivat kuitenkin enemmän sellaista kollegoiden turinaa, ei niissä koskaan menty pintaa syvemmälle. Minulle ei täysin käynyt selväksi, oliko kyseessä meneillään oleva, tauolla oleva vai lopetettu suhde. En oikein keksinyt tahdikasta tapaa tiedustella asiaa, ja jos ihan rehellinen olen, saatoin myös alitajuisesti pelätä “väärän” vastauksen romahduttavan unelmani. Lapsellistahan tuollainen kuurupiilo on eikä sitä iän kaiken voi pelata, mutta kyllä sitä hetken aikaa umpi-ihastunut tollo jaksaa pitää päätään pensaassa. Aikajänne tässä tarinassa on vajaa kuukausi, johon sisältyy Suomessa viettämäni kaksiviikkoinen joululoma. Olin kyllä tuntenut hänet vähän pidempään, mutta noin kuukausi sitten tajusin ihastuneeni.
Tänään sitten nalli napsahti. Olimme olleet hänen ja erään toisen kollegan kanssa lounaalla, kun takaisin työpaikalle kävellessämme poikaystävä ilmaantui taas puheeseen. Tartuin aiheeseen ja aloin kautta rantain udella asioita. Saamistani vastauksista kävi 99,99-prosenttisen selväksi, että suhde oli olemassaoleva ja kestäväksi aiottu. Oikeasti prosenttilukema olisi sata, mutta pihkaantuneen tolvanan itsepetos riistää siitä sen 0,01%. Olin kai jossain vaiheessa innostunut kyselemään liikaa, koska mukanamme ollut kolmas pyörä jo huomautti minulle, että taitavat mennä kysymykset vähän henkilökohtaisiksi. Tyttö itse vain kikatteli kysymyksilleni, olin esittänyt ne ihan vain leikinlaskun varjolla, en tivaamalla.
Päästyäni takaisin toimistolle istuin työpöytäni ääressä mieli mustana. Päätin kuitenkin, että kuurupiilolle on aika panna piste. Minun pitäisi puhua tytön kanssa asiat selviksi, mieluiten vielä tänään. Näin jälkikäteen ihmettelen itsekin, mitä puhumista asiassa muka vielä oli. Osittain asiaan vaikutti ehkä se ylempänä mainittu promillen kymmenys, mutta kaipa minä vain halusin että hommaan saadaan jonkinlainen closure.
Minä, hän sekä kolmas pyörä olimme kaikki suhteellisen myöhään töissä. Kun näin hänen olevan aikeissa lähteä kotiin, kiskaisin nopsasti takin niskaani ja tein tikusta asiaa mennä läheiseen kauppaan ostamaan itselleni pientä purtavaa sekä tupakka-askin kolmannelle pyörälle, joka oli hetkeä aiemmin valitellut körssien olevan vähissä. Kun pääsimme ulko-ovesta pihalle, pyysin häntä odottamaan hetken, minulla olisi hieman asiaa. Aloitin mainitsemalla, että olin aiemmin päivällä ollut hieman tunkeileva. Hän kysyi ihmeissään että milloin muka. Tarkensin tarkoittavani niitä poikaystävää koskeneita kysymyksiäni. Hän arvatenkin luuli että yritin pyydellä anteeksi ja alkoi heti sovitella että hei mitä sä morningstar nyt tollasista, eihän tossa nyt mitään. Jatkoin kuitenkin päättäväisesti ja kerroin, että hänen “siviilisäätynsä” oli jäänyt minulle aiemmin hämärän peittoon, ja että syyni sen arvailemiselle oli yksinkertaisesti tarve tietää, sopiiko minun pyytää häntä kanssani treffeille vai ei.
Tässä vaiheessa en malta olla ylpeilemättä (lähinnä itselleni, en teille) sillä, miten tyylikkäästi hoidin tilanteen. Mankipoikaa ei näkynyt mailla halmeilla, mies minussa oli vihdoin astunut esiin. Tässä puhui nyt se morningstar, jonka pitäisi aina puhua naisille. Ryhdikkäänä, hillittynä, silmiin katsoen, selkeästi artikuloiden, rauhallisella äänellä puhuen mutta kuitenkin päättäväisenä. Kontrasti männäviikkojen tunariin oli tyrmäävä.
Kuultuaan selitykseni tyttö kertoi ystävällisesti, että olin tulkinnut asiat aivan oikein. Hänellä oli poikaystävä ja heidän suhteensa oli vankka. Tämän kuultuani totesin ainoan asian jonka herrasmies voi todeta; kerroin olevani onnellinen hänen puolestaan, mutta että valehtelisin jos väittäisin etten ole pettynyt. Tämän sanoessani loin (omassa päässäni ainakin) kasvoilleni hieman kaihoisan katseen, johon kuitenkin lisäsin pienen poikamaisen virnistyksen ikään kuin viestittämään että elämäähän tämä vain on ja I will survive. Tyttö osoitti loputtoman suloisuutensa vakuuttelemalla että kyllä sulle morningstar Virosta tyttö löytyy, tai löytyy sieltä minne menetkin. Loppuun minun oli aivan pakko saada lohkaista kornihko klassikko. Kerroin hänelle toivovani että se fransmanni todella osaa arvostaa sitä mitä hänellä on, “...because you, NN, are a classy woman.” Tämän sanottuani totesinkin sitten vain että huomenna nähdään ja erosimme molemmat nauraen.
Mikä nyt sitten oli syy, joka sai minut vuodattamaan tämän tragikomedian tänne? Syy on se käsittämätön mielenrauha, joka seurasi tuota viimeistä kohtaamista. Se nimittäin tuli täysin puun takaa. Vaikka kyse oli vain kuukausien tuttavuudesta ja kuukauden ihastuksesta, sisäinen mankipoikani ei ollut tarvinnut viikkoakaan, kun olimme jo riitelemässä elatusavusta. Eli vituttihan se tällaisen tytön missaaminen ihan oikeasti, varsinkin tänään lounaan jälkeen toimistossa istuessani olin jo ehtinyt kehittää kunnollisen onnettomasti rakastuneen miehen ajan-saatana-pääni-jäähän-angstin. Kun lähdin toimistostani astelemaan kohti final showdownia, olin varma siitä että tänä iltana löytäisin itseni jostain blues-räkälästä oksennus sylissä. Ja vielä mitä. Kun astelin kohti kauppaa ostamaan tupakkaa ja omenoita, oloni oli niin kepeä että teki mieli lauleskella. Osittain tuo hyvä olo varmaan johtui siitä, että asiaan saatiin ratkaisu, mutta yksinään se ei syyksi riitä – ratkaisuhan oli väärä. Pikemminkin se johtunee siitä ilosta ja ylpeydestä, jota koin, kun sain todeta vihdoin ja viimein kyenneeni ratkaisemaan asian kuin mies. Ja vielä herrasmies.
Huomenna näen tytön taas töissä. Ei jännitä pätkääkään. Tiedän voivani katsoa häntä silmiin, enkä epäile etteikö hän pystyisi katsomaan minua.
