Olipa kerran kauhea ja pelottava hirmuhallitsija, joten kutsuttiin Tirkkoseksi. Savon kauhunakin tunnettu sotaherra piti majaansa muinaisella Savon linnan linnoitusvuorella ja täältä käsin hän lähetti joukkonsa ryöstelemään ja tappamaan pitkin Suomen maita ja mantuja. Jotkut kykenivät pitämään puolensa, mutta moni oli kaatunut heidän raa'an voiman edessä viimeisimpänä Tirkkostakin verenhimoisempi kenraali Pikkarainen ja hänen barbaariviikinkinsä. Koko Suomi tärisi julman sotaherran valloitushimon alla.
Tieto tästä tyrannista kantautui Vantaan maalle, jonka urhea, peloton ja oikeamielinen kuningas Kuitunen päätti tehdä lopun tästä hirmuhallitsijasta. Normaalisti hyvin rauhaa rakastava ja jalomielinen hallitsija keräsi rohkeimmat ja taitavimmat ritarinsa ja päätti iskeä Tirkkosen kimppuun silloin, kun hän ei sitä osaisi odottaa, sen sijaan, että vain odottelisi, koska Tirkkonen kohdistaisi katseensa tähän hedelmälliseen maahan. Pelkästään omien sotilaidensa turvin hyökkäykseen ei lähdetty, sillä sanansaattajia lähetettiin läheisiin kyliin ja heitä pyydettiin lähettämään parhaat sotilaansa yhteiseen operaatioon. "Yksin vapisemme kuin haavan lehti tuulessa, mutta yhdessä muodostamme tukevan rungon" oli Kuitusen viesti ollut kolleegoilleen. Molemmat Helsingin heimopäälliköt vastasivat pyyntöön ja lähettivät komppanian verran uskollisimpia ja taitavimpia sotamiehiään Kuitusen käyttöön. Palkkasotureiden taistelutahtoon ei aina voinut luottaa, mutta Kuitunen totesi, että nyt oli sopiva armeija käytössä, sillä heillä oli jotain, joka yhdisti heitä. Tänään he eivät olleet vantaalaisia ja helsinkiläisiä, vaan aseveljiä ja taistelemassa yhteistä vihollista vastaan.
Yhdessä he lähtivät marssimaan kohti Savonlinnaa. Matka oli pitkä ja vaarallinen, sillä ainoa kulkuun sopiva tie vei vaarallisen läheltä Kouvostoliittona tunnettua kymenlaaksolaista heimoa, jota hallitsi sammumattomasta verenhimostaan, nenää polttavasta hajustaan ja kiiltävästä kaljustaan tunnettu Ika-peikko. Kyseisen kammotuksen mielipuuhaa oli ansoittaa pääteitä ja pukea vangitut kulkijat kukkahattuihin ja leinikeihin. Tietoisena tästä vaarasta urhea kuningas Kuitunen päätti välttää maantietä ja komensi joukkonsa kulkemaan pieniä metsäteitä pitkin. Suunnitelma toimi, ja kuninkaan joukkoineen onnistui livahtaa peikkoheimon ohi ja välttämään tämä kuolemaakin pahimpi kohtalo. Joukonkin mieliala kohosi, kun he onnistuivat jallittamaan tätä peikkokuningasta.
Askel askeleelta he lähestyivät Tirkkosen linnoitusta ja hieman ennen auringonlaskua he huomasivat olevansa aivan linnan juurella. Heidän ja savonlinnalaisten välissä oli enää vain yksi pieni pelto. Pahaksi onnekseen heidän saapumisensa ei ollut tapahtunut huomaamatta, sillä Tirkkosen vakoojat olivat havainneet lähetyvän armeijan ja viestittäneet tästä johtajallensa. Nyt tämä rosvojoukko olikin aseistautuneena pellon toisessä päässä valmiina vastaanottamaan sankarimme miekoin ja kilvin. Kuitunen ja Tirkkonen molemmat tiesivät, että tämä taistelu ratkaisisi koko maan kohtalon. Enää ei ollut mahdollista neuvotella aselevosta tai antautumisesta. Kumpi keräisi mainetta ja mammonaa? Kumman vuoro olisi kohdata Styks-joen lautturi? Voittaisiko hyvä vai onnistuisiko paha puolustamaan mustaa linnoitustaan?
Taistelu Talvisalosta oli juuri alkamassa.
Tieto tästä tyrannista kantautui Vantaan maalle, jonka urhea, peloton ja oikeamielinen kuningas Kuitunen päätti tehdä lopun tästä hirmuhallitsijasta. Normaalisti hyvin rauhaa rakastava ja jalomielinen hallitsija keräsi rohkeimmat ja taitavimmat ritarinsa ja päätti iskeä Tirkkosen kimppuun silloin, kun hän ei sitä osaisi odottaa, sen sijaan, että vain odottelisi, koska Tirkkonen kohdistaisi katseensa tähän hedelmälliseen maahan. Pelkästään omien sotilaidensa turvin hyökkäykseen ei lähdetty, sillä sanansaattajia lähetettiin läheisiin kyliin ja heitä pyydettiin lähettämään parhaat sotilaansa yhteiseen operaatioon. "Yksin vapisemme kuin haavan lehti tuulessa, mutta yhdessä muodostamme tukevan rungon" oli Kuitusen viesti ollut kolleegoilleen. Molemmat Helsingin heimopäälliköt vastasivat pyyntöön ja lähettivät komppanian verran uskollisimpia ja taitavimpia sotamiehiään Kuitusen käyttöön. Palkkasotureiden taistelutahtoon ei aina voinut luottaa, mutta Kuitunen totesi, että nyt oli sopiva armeija käytössä, sillä heillä oli jotain, joka yhdisti heitä. Tänään he eivät olleet vantaalaisia ja helsinkiläisiä, vaan aseveljiä ja taistelemassa yhteistä vihollista vastaan.
Yhdessä he lähtivät marssimaan kohti Savonlinnaa. Matka oli pitkä ja vaarallinen, sillä ainoa kulkuun sopiva tie vei vaarallisen läheltä Kouvostoliittona tunnettua kymenlaaksolaista heimoa, jota hallitsi sammumattomasta verenhimostaan, nenää polttavasta hajustaan ja kiiltävästä kaljustaan tunnettu Ika-peikko. Kyseisen kammotuksen mielipuuhaa oli ansoittaa pääteitä ja pukea vangitut kulkijat kukkahattuihin ja leinikeihin. Tietoisena tästä vaarasta urhea kuningas Kuitunen päätti välttää maantietä ja komensi joukkonsa kulkemaan pieniä metsäteitä pitkin. Suunnitelma toimi, ja kuninkaan joukkoineen onnistui livahtaa peikkoheimon ohi ja välttämään tämä kuolemaakin pahimpi kohtalo. Joukonkin mieliala kohosi, kun he onnistuivat jallittamaan tätä peikkokuningasta.
Askel askeleelta he lähestyivät Tirkkosen linnoitusta ja hieman ennen auringonlaskua he huomasivat olevansa aivan linnan juurella. Heidän ja savonlinnalaisten välissä oli enää vain yksi pieni pelto. Pahaksi onnekseen heidän saapumisensa ei ollut tapahtunut huomaamatta, sillä Tirkkosen vakoojat olivat havainneet lähetyvän armeijan ja viestittäneet tästä johtajallensa. Nyt tämä rosvojoukko olikin aseistautuneena pellon toisessä päässä valmiina vastaanottamaan sankarimme miekoin ja kilvin. Kuitunen ja Tirkkonen molemmat tiesivät, että tämä taistelu ratkaisisi koko maan kohtalon. Enää ei ollut mahdollista neuvotella aselevosta tai antautumisesta. Kumpi keräisi mainetta ja mammonaa? Kumman vuoro olisi kohdata Styks-joen lautturi? Voittaisiko hyvä vai onnistuisiko paha puolustamaan mustaa linnoitustaan?
Taistelu Talvisalosta oli juuri alkamassa.