Urheilun seuraajissa on kummallisen paljon ihmisiä, jotka tuntuvat toivovan "omien" epäonnistumista. Heille tuntuu suunnattomasti tuottavan tyydytystä se, että pääsevät sanomaan "mitäs minä sanoin". He ovat ensimmäisestä vastoinkäymisestä luovuttavia luusereita, jotka eivät oikeasti tajua urheilusta tai vaikka esimerkiksi jääkiekosta paljonkaan mitään. Heitä kokoontuu kuitenkin etenkin arvokisojen yhteydessä sankoin joukoin esimerkiksi tänne jatkoaikaan kirjoittelemaan. He ovat ottaneet sydämeensä elämänsä oppinuoriksi suomalaisia sukupolvesta toiseen lannistaneet sanonnat, kuten "se joka kuuseen kurkottaa, se katajaan kapsahtaa" ja "itku pitkästä ilosta". Kyseiset ihmiset ovat sosiaalisia ankeuttajia, joiden tiivistä läsnäoloa urheilukatsomoissa en 25 vuoden semi intohimoisesta urheilun seurannasta huolimatta ole vielä kyennyt ymmärtämään.
Toisaalta on ryhmä, joista useilla ei nuoresta iästä johtuen ole vielä syntynyt tarpeeksi isoa perspektiiviä ja riittävää kokemusta urheilusta ja sen seuraamisesta. He eivät ole vielä nähneet riittävästi niitä superlupauksina esimerkiksi NHL:ään nähneitä pelaajia, joista ei todellakaan kaikista tule monista erilaisista syistä johtuen ihan sitä, mitä piti. He ajattelevat vielä ehkä vähän turhan naiivisti asioista, eivätkä ymmärrä sitä, että dominointi liigassa tai edes KHL:ssä ei automaattisesti tarkoita sitä, että sama jatkuu NHL:ssä. He eivät myöskään aina tunnu ymmärtävän sitä, että yksikään NHL-organisaatio ei ole olemassa sitä varten, että heidän koko olemassaolonsa ja valmentajan duuni on pyhitetty puhtaasti jonkun suomalaislupauksen urapolun kehittämiseen, ja kaikki muu tapahtuu sitten sen jälkeen.
Heidän kanssaan on myöskin usein tuskallisen hankalaa yrittää käydä kriittistä keskustelua jonkun suomalaispelaajan pelissä olevista ongelmista, koska heillä on taipumus lyödä tälläinen asiallista kritiikkiä kirjoittava keskustelija automaattisesti suoraan tuonne yllä mainitsemaani ryhmään. He eivät tavallaan jostain faniudesta tai ehkä vielä nuoresta iästään johtuvasta kypsymättömyydestä johtuen kykene näkemään objektiivisesti puolueettomina tarkkailijoina asioita, vaan tunteet menevät liikaa edelle. Heille tuntuu olevan aivan mahdotonta myöntää sellaista tilannetta, että saattaisivatkin itse olla väärässä, ja toinen keskustelija sittenkin oikeassa. Se oma oikeassa oleminen kun on, niin tuskallisen tärkeää. Moni jänkkääminen ja vänkääminen jäisi väliin, kun myöntäisi vaan joskus sen, että ehkä tuossa sun sanomisessa oli sittenkin pointtia ja saattoi olla, että en itse ihan täysin oikeassa ollutkaan. Patrik Laine esimerkiksi 18-vuotiaana oli seuraava Mario Lemieux ja kun tästä yritti käydä keskustelua, että mietitääs nyt oikeasti hetki, että kehen tässä ollaan Tesoman poikaa vertaamassa ja etenkin, että minkä ikäisenä, niin se oli ihan toivotonta.
Olen itse kuulunut jossain määrin kumpaankin noista em. ryhmistä. Ensimmäiseen joskus nuorempana ja tähän jälkimmäiseen vielä ehkä tuossa joitakin vuosia sitten. Enkä nyt väitä ettenkö edelleen sortuisi ainakin ajoittain edelleen noihin molempiin ryhmittymiin. Kypsintä ja viisainta on kuitenkin se, että koittaa luovia jossain tuossa välissä. Hyväähän tässä ihan jokaikiselle suomalaiselle pelaajalle toivotaan, mutta asioita pitää pystyä tarkastelemaan totuudenmukaisesti.