Tämä tapahtuma sattui minulle pari viikkoa sitten, ja täytyy sanoa että opin uutta sekä itsestäni, että muista ihmisistä.
Firma missä työskentelen, on paininut taloudellisten ongelmien kanssa, ja yt-neuvottelut olivat alkaneet jo useita viikkoja sitten. Neuvottelujen aikana ilmapiiri työyhteisössämme vaihteli kiukkuisesta pelkäävään, ja ymmärrettävästi juorut ja villit huhut olivat liikkeellä, ja joka päivä sai kuulla uusia "varmoja tietoja" kuka on lähdössä ja kenellä työpaikka säilyy.
Itse olin lähinnä odottavissa tunnelmissa. Mielenkiinnolla kuuntelin juoruja, mutta en viitsinyt lähteä siihen spekulointiin mukaan. En jaksanut ottaa stressiä mahdollisen irtisanomiseni vuoksi, vaikka omat mahdollisuudet tulla irtisanotuksi olivat kohdallani aikalailla 50-50. Yritin tehdä vain hommani mahdollisimman entiseen malliin. Vaikka täytyy kyllä myöntää että viimeistään pari päivää ennen määräpäivää, jolloin irtisanomiset lopulta toteutettiin, alkoi levottomuus tuntua vatsan pohjassa.
Kun tuo määräpäivä sitten koitti, oli työpaikallamme aivan uskomatn tunnelma. Eikä mitenkään hyvä sellainen. Kukaan ei aloittanut aamulla töiden tekoa, vaan kaikki kokoontuivat ruokalaan odottamaan tuomioita. Itse työnkuvastani johtuen en voinut liittyä joukkoon, vaan joudui pakosta tekemään muutamia pikkuhommia aamupäivän aikana.
Sittten alkoi puhelimia soida, kun johto alkoi pyytää irtisanottavia ihmisiä luokseen. Yksikerrallaan sai nähdä miten hyvät työkaverit joutuivat lähtemaan allekirjoittamaan irtisanomislappuja. Oli kyllä todella outoa toisaalta odotella sitä, soiko oma puhelin ja kutsu käy, ja toisaalta katsella miten tuo puhelinsoitto vaikutti niihin ihmisiin kelle se tuli.
No, minulle tuota soittoa ei tullut, ja saan jatkaa edelleen työssäni, ja nyt jo osaan olla asiasta kiitollinen, mutta tuona päivänä sain huomata ihan uusia puolia itsessäni. Olin etukäteen ajatellut että täytyy olla vain onnellinen jos oma paikka säilyy, mutta kyllä onnellisuus oli kaukana kun seurasi miten muutamakymmentä työkaveria lähtivät eropaperit kourassa ovesta ulos. Varsinkin kun näki niiden vanhempien ihmisten naamat, joilla ei enää ole kovin hyviä mahdollisuuksia saada töitä mistään. Kyllähän nuorille töitä riittää.
Olen suunnitellut tämän kirjoittamista tuosta päivästä asti, ja nyt vihdoin sain sen toteutettua. Ehkä tämä vähän selvensi ajatuksia.
Olisi mukavaa kuulla muiden saman kokeneiden tuntoja ja mielipiteitä asiasta. Olit sitten joko pois potkittu, tai työpaikan säilyttänyt vastaavassa tilanteessa. Eihän irtisanominen mikään maailmanloppu ole, mutta onhan työpaikka nykypäivänä jonkinlainen perusarvo, joten uskoisin ainakin että jokaista tälläinen tapahtuma jollainlailla heilauttaa.
Firma missä työskentelen, on paininut taloudellisten ongelmien kanssa, ja yt-neuvottelut olivat alkaneet jo useita viikkoja sitten. Neuvottelujen aikana ilmapiiri työyhteisössämme vaihteli kiukkuisesta pelkäävään, ja ymmärrettävästi juorut ja villit huhut olivat liikkeellä, ja joka päivä sai kuulla uusia "varmoja tietoja" kuka on lähdössä ja kenellä työpaikka säilyy.
Itse olin lähinnä odottavissa tunnelmissa. Mielenkiinnolla kuuntelin juoruja, mutta en viitsinyt lähteä siihen spekulointiin mukaan. En jaksanut ottaa stressiä mahdollisen irtisanomiseni vuoksi, vaikka omat mahdollisuudet tulla irtisanotuksi olivat kohdallani aikalailla 50-50. Yritin tehdä vain hommani mahdollisimman entiseen malliin. Vaikka täytyy kyllä myöntää että viimeistään pari päivää ennen määräpäivää, jolloin irtisanomiset lopulta toteutettiin, alkoi levottomuus tuntua vatsan pohjassa.
Kun tuo määräpäivä sitten koitti, oli työpaikallamme aivan uskomatn tunnelma. Eikä mitenkään hyvä sellainen. Kukaan ei aloittanut aamulla töiden tekoa, vaan kaikki kokoontuivat ruokalaan odottamaan tuomioita. Itse työnkuvastani johtuen en voinut liittyä joukkoon, vaan joudui pakosta tekemään muutamia pikkuhommia aamupäivän aikana.
Sittten alkoi puhelimia soida, kun johto alkoi pyytää irtisanottavia ihmisiä luokseen. Yksikerrallaan sai nähdä miten hyvät työkaverit joutuivat lähtemaan allekirjoittamaan irtisanomislappuja. Oli kyllä todella outoa toisaalta odotella sitä, soiko oma puhelin ja kutsu käy, ja toisaalta katsella miten tuo puhelinsoitto vaikutti niihin ihmisiin kelle se tuli.
No, minulle tuota soittoa ei tullut, ja saan jatkaa edelleen työssäni, ja nyt jo osaan olla asiasta kiitollinen, mutta tuona päivänä sain huomata ihan uusia puolia itsessäni. Olin etukäteen ajatellut että täytyy olla vain onnellinen jos oma paikka säilyy, mutta kyllä onnellisuus oli kaukana kun seurasi miten muutamakymmentä työkaveria lähtivät eropaperit kourassa ovesta ulos. Varsinkin kun näki niiden vanhempien ihmisten naamat, joilla ei enää ole kovin hyviä mahdollisuuksia saada töitä mistään. Kyllähän nuorille töitä riittää.
Olen suunnitellut tämän kirjoittamista tuosta päivästä asti, ja nyt vihdoin sain sen toteutettua. Ehkä tämä vähän selvensi ajatuksia.
Olisi mukavaa kuulla muiden saman kokeneiden tuntoja ja mielipiteitä asiasta. Olit sitten joko pois potkittu, tai työpaikan säilyttänyt vastaavassa tilanteessa. Eihän irtisanominen mikään maailmanloppu ole, mutta onhan työpaikka nykypäivänä jonkinlainen perusarvo, joten uskoisin ainakin että jokaista tälläinen tapahtuma jollainlailla heilauttaa.