Runsas pari viikkoa sitten elämässäni alkoi varsin riemastuttava ajanjakso. Kävin nimittäin hammaslääkärillä poistattamassa viisaudenhampaani tuossa helmikuun alussa. Toimenpide oli lievästi sanoen vittumainen puudutuksesta huolimatta. Ja hauskempaa oli tulossa. Nimittäin kun puudutus haihtui, alkoi helvetillinen särky. Ja sitä särkyä minä kestin viisi vuorokautta, kunnes rupesin epäilemään, että jotakin on nyt vialla. Niinpä soitin lekurille vaivastani ja hän kutsui oitis vastaanotolle.
Noh, siellä sitten röntgenissä selvisi, että jokin juuren pätkä oli jäänyt poistamatta leukaluustani ja nyt se ilmeisesti painoi jotakin hermoa aiheuttaen säryn. Siinä röntgenkuvassa näkyi selvästi, että se juuren osa oli KOUKUN muotoinen! Lääkäri totesikin, että saan varautua vähintään yhtä hankalaan operaatioon kuin silloin ensimmäisellä poistoyrityksellä.
Tänään aamupäivällä operaatio sitten tehtiin. Minulla oli aika varattu klo 9.00 ja olin paikalla jo hyvissä ajoin... turhaan. Sain istua odotushuoneessa puoli tuntia, koska edellisen potilaan hoito venyi. Siinä oli oikein rattoisaa istua. Kämmenet hiestä märkinä selailin joitakin vanhoja aikakauslehtiä ja kuuntelin toimenpidehuoneesta kuuluvaa kamalaa kirkumista ja huutoa.
Mikähän siinäkin muuten on, että hammaslääkärin odotushuoneessa istuessa se särky katoaa? Ja sitten iskee hirveä himo luikkia sieltä äkkiä tiehensä.
Aika kului ja sitten tuli minun vuoroni päästä inkvisiition kidutuspenkkiin. Ei siitä sen enempää, nimittäin se varsinainen hupi alkoi vasta, kun lähdin lääkäriltä pois.
Olin nimittäin aamutuimaan kävellyt sinne lekurille, mutta nyt oli tarkoitus mennä kotiinpäin raitiovaunulla.
Ratikka tuli ja nousin tyytyväisenä pysäkiltä kyytiin. Sitten vasta tajusin, että eihän ratikassa myydä kertalippuja ollenkaan nyt helmikuun aikana, tämän euroon siirtymisvaiheen takia! Iski lievä paniikki. Päätin kuitenkin luottaa tuuriini - ei kai niitä HKL:n lipuntarkastajia nyt minun kohdalleni voi osua, minä kun kuljen ratikalla noin 4-5 kertaa vuodessa. Niinpä hivuttauduin rikolliset aikeet mielessäni ratikan käytävää pitkin takasillalle seisomaan.
Ja heti seuraavalta pysäkiltä astui sisään kolme siniasuista lipuntarkastajaa. Katselin kauhusta kankeana, kuinka tarkastaja lähestyi minua pitkin käytävää sukkahousut pirullisesti sihisten ja silmälasit aamuauringossa välähdellen. Nainen seisahtui sitten eteeni ja kysyi matkalippua.
En ollut lääkäriltälähdön jälkeen puhunut mitään, joten suuhuni oli ilmeisesti kertynyt melkoisesti limaa ja verta. Yritin vastata, mutta suustani kuului vain "snoorgl brooogl graaagl" tai jotakin tuon tapaista ja samalla tarkastajan naama ja silmälasit täplittyivät suustani lentävistä veriroiskeista. Puudutus kun vaikutti edelleen, niin eihän siitä puhumisesta mitään tullut. Kieli oli kuin kuollut banaani ja koko alaleuka oli täysin tunnoton.
Se siitä. Tai sanottakoon nyt vielä, että onneksi tarkastajatäti oli kovahermoinen ja ymmärtäväinen...
Noh, siellä sitten röntgenissä selvisi, että jokin juuren pätkä oli jäänyt poistamatta leukaluustani ja nyt se ilmeisesti painoi jotakin hermoa aiheuttaen säryn. Siinä röntgenkuvassa näkyi selvästi, että se juuren osa oli KOUKUN muotoinen! Lääkäri totesikin, että saan varautua vähintään yhtä hankalaan operaatioon kuin silloin ensimmäisellä poistoyrityksellä.
Tänään aamupäivällä operaatio sitten tehtiin. Minulla oli aika varattu klo 9.00 ja olin paikalla jo hyvissä ajoin... turhaan. Sain istua odotushuoneessa puoli tuntia, koska edellisen potilaan hoito venyi. Siinä oli oikein rattoisaa istua. Kämmenet hiestä märkinä selailin joitakin vanhoja aikakauslehtiä ja kuuntelin toimenpidehuoneesta kuuluvaa kamalaa kirkumista ja huutoa.
Mikähän siinäkin muuten on, että hammaslääkärin odotushuoneessa istuessa se särky katoaa? Ja sitten iskee hirveä himo luikkia sieltä äkkiä tiehensä.
Aika kului ja sitten tuli minun vuoroni päästä inkvisiition kidutuspenkkiin. Ei siitä sen enempää, nimittäin se varsinainen hupi alkoi vasta, kun lähdin lääkäriltä pois.
Olin nimittäin aamutuimaan kävellyt sinne lekurille, mutta nyt oli tarkoitus mennä kotiinpäin raitiovaunulla.
Ratikka tuli ja nousin tyytyväisenä pysäkiltä kyytiin. Sitten vasta tajusin, että eihän ratikassa myydä kertalippuja ollenkaan nyt helmikuun aikana, tämän euroon siirtymisvaiheen takia! Iski lievä paniikki. Päätin kuitenkin luottaa tuuriini - ei kai niitä HKL:n lipuntarkastajia nyt minun kohdalleni voi osua, minä kun kuljen ratikalla noin 4-5 kertaa vuodessa. Niinpä hivuttauduin rikolliset aikeet mielessäni ratikan käytävää pitkin takasillalle seisomaan.
Ja heti seuraavalta pysäkiltä astui sisään kolme siniasuista lipuntarkastajaa. Katselin kauhusta kankeana, kuinka tarkastaja lähestyi minua pitkin käytävää sukkahousut pirullisesti sihisten ja silmälasit aamuauringossa välähdellen. Nainen seisahtui sitten eteeni ja kysyi matkalippua.
En ollut lääkäriltälähdön jälkeen puhunut mitään, joten suuhuni oli ilmeisesti kertynyt melkoisesti limaa ja verta. Yritin vastata, mutta suustani kuului vain "snoorgl brooogl graaagl" tai jotakin tuon tapaista ja samalla tarkastajan naama ja silmälasit täplittyivät suustani lentävistä veriroiskeista. Puudutus kun vaikutti edelleen, niin eihän siitä puhumisesta mitään tullut. Kieli oli kuin kuollut banaani ja koko alaleuka oli täysin tunnoton.
Se siitä. Tai sanottakoon nyt vielä, että onneksi tarkastajatäti oli kovahermoinen ja ymmärtäväinen...