Tässähän se nyt olisi kaikkien aikojen sauma kääntää synkältä näyttävä tilanne satutarinaksi. Jokin ihmeellinen magia siinä vaan on tuntunut olevan, että juuri tällaisissa tilanteissa Suomen joukkue pelaa lähes poikkeuksetta parhaimmillaan. Pelaajat ammentaa siitä, kun sankokaupalla kaadetaan paskaa niskaan.
Suurin osa Suomen arvokisamitaleista on tullut juuri vastaavanlaisista asetelmista. Torinon kisojen alla itku oli ihan megalomaaninen. Se jengi pelasi niissä kisoissa parasta lätkää. Naganosta kukaan ei odottanut mitään. Ja niin vain siellä pudotettiin Ruotsin unelmajoukkue ja pestiin Kanada pronssiottelussa, jossa oli mukana muuan Wayne Gretzky. World Cup 04' viimeistään puolivälierässä ei Suomella olisi kuulunut olla mitään palaa USA:ta vastaan ja niin vain pudotettiin nekin heidän omalla mantereella ja pienessä kaukalossa. Viimeisen esimerkki on Ruotsista, kun mestispelaajilla höystetty Suomen juniorijoukkue veti dunkkuun Ruotsia, jolla oli NHL:ssä vakiokokoonpanossa pelaavia ukkoja mukana. Ei pitänyt olla mitään mahdollisuutta.
Jos yksikään urheilija lähtisi mihinkään kisoihin tuolla asenteella, että mitalit on hävitty jo ennen, kun turnaus alkaa, niin Suomi ei olisi koskaan voittanut ainuttakaan arvokisamitalia. Ei ensimmäistäkään. Ja jokaikinen niistä mitaleista, joita vuosien varrella on tullut, on voitettu sillä, että siihen hommaan on uskottu. Niin siellä on aina ennenkin ollut niitä supertähtiä ja ilkeitä, isoja kanadalaisia vastassa. Turha niitä on erikseen minnekään listailla ja vertailla meiän mikkihiiriä niihin.
Itkekää, jos huvittaa ja se oloa helpottaa. Minä ainakin aion nauttia näiden kisojen seuraamisesta ihan yhtä paljon, tuli sitten mitalia tai ei. Itse asiassa tämä tuo vielä lisää mielenkiintoa. Jos jotain urheilu on minulle näinä vuosina opettanut, niin se on se että ikinä ei mitään otteluja, mestaruuksia tai turnauksia ratkaista paperilla.