Usein ihmisen suurin vihollinen on oma pää. Palolalle oli suunniteltu tänne tietty rooli ja odotukset olivat sen mukaiset. Eikä vähiten hänellä itsellään. Kun sitä roolia ei sitten pysty ottamaan tai pitämään siitä kiinni, päällisin tunne on usein pettymys. Se taas on tosi hankala tunne käsitellä, koska se on usein niin kokonaisvaltaisesti kaikkeen toimintaan vaikuttava. Siitä seuraa usein häpeää, vaikka järkikin sanoo, että silloin, kun on tehnyt kaikkensa ja yrittänyt parhaansa, ei oikeasti ole mitään hävettävää. Ja siitä seuraa kierre, kun ei pystykään vastoin odotuksiaan olemaan rento eikä onnistumisiakaan tule. Samaan aikaan valmennus katsoo isompaa kuvaa, ehkä yrittää antaa aikaa ja rauhaa pelaajalle, joka saattaa tarkoittaa sitä, että pelaaja on katsomossa kaukalon sijasta ja joku toinen pelaaja hänen paikallaan. Ja taas on pettynyt olo. Vaikea sitä on olla ottamatta henkilökohtaisestikaan, vaikka järki sanoisi, ettei se kannata eikä siitä ole kyse.
Ainoa asia, mikä mua Palolan kohdalla harmittaa on se, että mun mielestäni hänestä ei oikeasti edes yritetty saada revittyä kaikkea irti. ”Peli silloin, toinen tällöin”-taktiikka ei varsinaisesti helpottanut sitä rentouden löytymistä, kun se toistui monta kertaa. Jos olisi saanut edes viisi, mutta mieluummin jopa 10 peliä samassa ketjussa, pelirytmi olisi voinut jopa löytyä ja onnistumisiakin tulla. Nyt sitä ei kokeiltu ja se jäi harmittamaan. Palolan aiemmat meriitit kentällä olisivat mun mielestäni riittäneet sen näyttöpaikan antamiseksi. Uskon, että Palola olisi keväällä parempaan pelirytmiin päästyään ollut kova luu pleijareissa, mutta toki se olisi vaatinut myös itseluottamusta ja onnistumisia. Nyt sellaisten olosuhteiden luomiseen ei mun mielestäni edes pyritty, kun pelejä ei annettu.
Mutta ehkä taustalla on jotain, mistä emme tiedä mitään.