On ollut mukavaa seurata EM-kilpailuissa urheilijoiden haastatteluita, jotka epäonnistumisten hetkilläkin ovat olleet usein perusmyönteisiä. Esimerkiksi Eveliina Määttänen ja Wilma Murto suhtautuivat tulevaisuuteen positiivisesti, vaikka odotukset eivät täyttyneetkään.
Paljon on tultu eteenpäin setämieskulttuurista, jossa ihmisen mitta oli onnistuminen urheilusuorituksessa. Nykyurheilijat ovat kasvaneet avoimempaan maailmaan ja usein käyneet myös kouluja. Se auttaa suhteuttamaan asiat kokonaisuuteen.
Nuoremmat urheilijat ymmärtävät urheilun viihteeksi, jonka ei tule antaa määrittää koko elämää, mutta urheilutoimittajista merkittävä osa elää edelleen patriarkaalisessa setämiesmaailmassa. He ovat lapsia, joiden maailma jäsentyy kaksijakoisesti onnistumiseksi ja epäonnistumiseksi. Onnistumisten hetkillä ylistäviä sanoja ei säästellä, mutta yhtä lailla epäonnistumiset yritetään kääntää häpeäksi ja syyttelyksi.
En tiedä, onko maailmassa niljakkaampaa ammattikuntaa kuin urheilutoimittajat. He ovat henkisesti jälkeen jääneitä ikiteinejä, joiden maailmaan ei mahdu analyyttinen ajattelu, joka perustuisi tiedollisuuteen eikä tunteisiin.
Kaupallisten motiivien lisäksi ilmiöön vaikuttaa tietysti sekin, että penkkiurheilijat itse haluavat rypeä kielteisyydessä. Heidän maailmansa on perussynkkä. Siinä synnit voi saada vain hetkellisesti anteeksi riittävän hyvin suorittamalla.
journalisti.fi
