Sinne se nyt jäi, minun NHL-neitsyyteni, Bell Centren tahmeille lauteille, ranskaa mokeltavien paikallisten ihmeteltäväksi.
Jännä kokemus. Peli itsessään ei eronnut millään tavalla marraskuisena tiistaina pelattavasta Jokerit-SaiPa-hegemoniataistosta, ei mitään näyttäviä yksilösuorituksia, yhtä Subbanin napakkaa pommia lukuunottamatta ei mainittavia taklauksia, ei ainoatakaan nenänhierontakisaa. Maalit tuli vasta kolmannessa erässä, Montreal teki pienen ohon saattelemana alivoimalla ensimmäisen. Sen jälkeen Ottawa rupesi pelaamaan jääkiekkoa, ja teki kaksi seuraavaa, ja viimeisellä minuutilla joku ranskankielinen nimihirviö vielä tekaisi tasoituksen. Rankkareilla sitten viimein ärsyttävä, ruma ruotsalainen teki vielä yhden maalin lisää. Mutta mitään sellaista ei nähty mitä joku Elmeri Kaksonen tai Mikko Pukka ei hyvänä päivänä ja suonenvedon sopivasti sattuessa kykenisi toistamaan. Maalivahdit pelasi kyllä hyvin, mutta niinhän ne pelaa Suomessakin.
Mutta mutta, sitten se kaikki oheistilpehööri siinä pelitapahtuman ympärillä.. Voi luoja sentään, kyllä vakuutti juntin, kaikista pikku yksityiskohdista lähtien. Halli itsessään oli upea ja hyvin suunniteltu. Kaikesta huokui suuri kunnioitus lajin ja seuran historiaa ja perinteitä kohtaan. Alahuuli väpättäen itsekin tavasin hallin pihalta Rocket Richardin ja kumppaneiden patsaiden keskellä sijainneesta kivipaasista nimiä Saku Koivu, Janne Niinimaa ja - tärkeimpänä kaikista - Marko Kiprusoff. Suomen pojat maailmalla.
Vaikka oma istumapaikkani oli kaarteessa ja ylimmässä katsomonosassa, sieltä näki esteettömästi ja oikein hyvin koko kentän. Ottelun alun nostalgiset ja pirun tyylikkäät esittelyvideot ja valoshowt mykisti. Montrealin joukkue huudatettiin joka erän alkaessa jäälle Hells Bellsin, salamoiden, jumputtavan sydänäänen ja yleisön toimesta, sen sijaan että sinne SM-liigan tyyliin oltaisiin luimisteltu puolihuolimattomasti. Toimi minun mielestäni erittäin hyvin tämä tällainen, yleisö herätettiin että tulkaa nyt vittu sieltä kaljajonosta pois, peli alkaa nyt. Ja ihmiset tuli, ja heti erän alusta lähtien oltiin messissä pelitapahtumissa. Koska Suomessa tätä, ei ois meinaan mitenkään mahdotonta toteuttaa?
Erätauoilla bändit soitti kivaa muzakkia olut- ja pizzakojujen yhteydessä, puuhkia vatkaavien Onnelan asukkien sijaan katsomoiden porraskäytävillä oli tyttöjä jotka ääni raivosta kähisten pistivät ihmiset huutamaan ja tekemään aaltoja vaikka väkisin, välillä heiteltiin ihmisille jotain paitoja ja lahjakortteja, tuli vittu Jumbotronilta ohjattuja aerobic- ja tanssisessioita mainoskatkoilla, ja kaiken keskellä Montreal- ja Ottawa-paitaiset ihmiset särpi suoraan penkille tuotua kaljaa ja näkkisämpylää hyvässä yhteishengessä, toistensa sukkeluuksilla naureskellen ja - eritoten Ottawan fanien keskuudessa - kollektiivisesti taputtaen jos kumman tahansa joukkueen pelaaja teki jotain taputtamisen arvoista. Kun tuli aerobic-kutsu niin ihmiset ei ruvennu tuijottamaan lattioita, vaan pokkana rupesivat niin vauvat kuin vaarit ja kaikki siltä väliltä vatkaamaan persettään ja lyömään yläfemmoja kun oli niin saatanan hauskaa kaikilla. Ihan mieletön fiilis siellä yleisössä paikoittain oli. Jopa sen verran epätodellista Disney-leffa meininkiä oli välillä ilmassa, että rupesi jo juroa suomalaista melkein vituttamaan. Mutta ei sit kuitenkaan vituttanut. Hymyilin vain kuin mikäkin Timo T.A. Mikkonen ja ihmettelin että mihin mä oon päässyt osalliseksi.
Kaiken kaikkiaan siis ihan helvetin hieno kokemus, pitää tällaista päästä kokemaan jatkossa uudelleenkin. Ympäristö ja oheistoiminta oli ihan priimaa, mutta eihän nekään auttaisi jos yleisö olisi sellaista perus itsetuhoista "en tee mitään" kirkkokansaa mitä Suomessa toisinaan jäähalleissa tapaa.
Toki siinä minun vieressä istui hahmo joka olisi sellaisenaan voitu roudata keskiviikkoiseen Kisapuistoon eikä kukaan huomaisi mitään, äijä pönötti koko matsin päällysvaatteet päällä, hanskat ja matsilippu käsissä tuolillaan, ei puhunut eikä pukahtanut, ei poistunut erätauoillakaan mihinkään, istui vaan siinä ja oli. Olikohan sekin suomalainen? Mitähän ne kaikki muut meistä kahdesta ajatteli, toinen istui talvitakkinsa ja myssynsä alla hiljaa, toinen hymyili ruma keltainen Nascar-paita päällä ja räpsi kuvia kuin heikkopäinen, mitä nyt välillä sätki paikallaan, taputti väärissä kohdissa ja ynisi ja mymisi jollain käsittämättömällä kielellä jotain. Kyllä nyt hävettää.
Kiitos muuten vielä Chucknorris, kävin vinkistäsi tsekkaamassa Peel Pubin ja vetäisin Poutinet kitusiin. Hyvä mesta, hyvä safka. Muistelin sinua lämmöllä kun horin perunoita ja särvin olutta seinällä roikkuvaa Gretzkyn paitaa ihmetellen.
