Oletteko koskaan joutuneet ammattimaisen huiputuksen kohteeksi?
Näin käy helposti ainakin lomamatkalla, kun sinisilmäinen rehellisyyteen tottunut suomalainen kohtaa vilunkipeliä työkseen pelaavan etelämaalaisen.
Seuraavassa oma nöyryyttävä kertomukseni:
Vuosi oli 1996 ja tapahtumapaikka Lontoo. Olin hiljattain muuttunut taas poikamieheksi ja päätin lähteä irtiottoreissulle Lontooseen. Mukaan houkuttelin vanhan tuttuni, joka piti siihen aikaan videopelikauppaa ja pystyi irrottautumaan viikoksi.
Steppailimme muina miehinä Oxford Streetiä, kun näimme edessämme pari nuorta neitosta jakamassa lappuja, joissa mainostettiin jonkinlaista viihde-elektroniikan alennusmyyntiä. Otimme laput ja jatkoimme muutaman askeleen eteenpäin, kunnes kaverini huomasi, että lapussa mainostettiin Game Boy-pelilaitteita muutamalla punnalla. Kapitalisti kaverissani heräsi ja käännyimme takaisin. Kun kysyimme tytöiltä, missä tällainen liike on, nämä veivätkin meidät sinne henkilökohtaisesti.
Kävelimme sivukadulla sijaitsevaan liikehuoneistoon, jossa oli jo runsaasti väkeä. Liikkeen takaseinällä oli koroke ja pöytä, joka toi mieleen vanhan luokkahuoneen opettajanpöydän. Pöydän takana heilui headsetmikki päässä ja jonkinmoinen puukapula kädessä etelämaalaisen näköinen kaveri, joka puhui hieman murtaen englantia. Pian ovi liikkeeseen lukittiin ja pari karbaasia asettui oven eteen vahdeiksi. Show alkoi.
Meklari selitti homman säännöt: hän nosti esille tavaran, kertoi hinnan ja asiakkaat nostivat käden ylös. Meklari valitsi mieleisensä ostajan, karbaasit hakivat rahat ja toivat tuotteen. Homma selvä. Aluksi kuitenkin hieman lämmiteltiin. "Anybody say thank you?" kysyi meklari. Käsiä nousi ylös ja meklari valitsi yhden. "Where are you from?" "I´m from Zimbabwe" Ja kaveri sai ilmaiset korvalappustereot. Tätä jatkui muutaman kerran. Sitten heitettiin muutamia stereokuulokkeita ilmaiseksi yleisön sekaan ja itsekin onnistuin nappaamaan sellaiset (paskat, sivumennen sanoen).
Sitten meklari kasasi eteensä huikean kasan erilaisia elektroniikkavempeleitä: kannettavia cd-soittimia, Game Boy-laitteita, nestekidetelevisioita ym. ja kysyi sitten onko kellään viittä puntaa (alle 50 mk silloin). Käsiä nousi ja joku onnellinen tyyppi jostain Uudesta Seelannista antoi rahat ja painijat toivat tiukasti mustaan jätesäkkiin käärityt tavarat ostajalle.
Tätä jatkettiin jonkin aikaa ja aina välillä meklari kysyi onko homma kaikkien mielestä OK? Kaikkien piti nostella käsiä ylös kuin Nürnbergin puoluekokouksessa ikään ja taas jatkettiin. Minkäänlaista keskustelua vierustovereiden kanssa ei suvaittu. Jos yritit kysyä jotain kaverilta, meklari puuttui peliin kovilla sanoilla: "Hey you dickhead! Shut up. If you want to talk, go outside. I have a coffee shop next door, go there!"
Kun näitä viiden punnan paketteja oli jaettu kymmenkunta kappaletta, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Meklari kasasi eteen setin, joka oli vieläkin mahtavampi. Oli laptop tietokonetta, tätä samaa pienempää kamaa, ym ym. Kasalle arvuuteltiin hintaa ja erilaisten puolitusten ja prosenttilaskujen jälkeen hinnaksi saatiin muistaakseni 70 puntaa. Nyt eroteltiin tosiostajat marjanpoimijoista. Kuka tällaisen "tai vastaavan" paketin haluaa, maksaa nyt 70 puntaa. Muut saavat poistua. Olin jo tekemässä lähtöä, mutta kaverini halusi ehdottomasti katsoa homman loppuun asti. Niinpä jäimme ja maksoimme goljateille 70 puntaa. Vastineeksi saimme halvat näppiskamerat, jotka meklarin mukaan olivat vain symboli siitä, että olimme maksaneet.
Rahastuksen jälkeen tehtiin hetken aikaa taas kädennostoharjoituksia, kamerat kerättiin pois ja vaihdettiin muovikortteihin joissa luki 70 puntaa.
Tällä välin houkutteleva elektroniikkapino oli häipynyt ja tilalle oli tuotu halvan näköinen stereomankkari, HobbyHallin hylsyavainsarja muovilaukussa, mauttomat korukellot samettiaskissa sekä järjestelmäkamera. Nyt kaikki paikallaolijat käytiin henkilö kerrallaan läpi ja kysyttiin, minkä näistä sinä haluat. Suurin osa valitsi kameran, koska se edes näytti hyvältä. Muutamalta varakkaammalta lypsettiin vielä hieman lisää rahaa ja kun kaikki olivat tavaransa saaneet, show loppui kuin seinään. "Thank you all, now get out!" Karbaasit ohjasivat "asiakkaat" määrätietoisesti ulos.
Hölmistyneinä seisoimme kaverin kanssa liikkeen ulkopuolella 70 puntaa köyhempinä, kädessä musta jätesäkki, jossa oletettavasti oli järjestelmäkamera. Lähdimme oudoissa fiiliksissä kohti hotellia, mutta päätimme pistäytyä matkalla Virgin Mega Storessa. Pääsimme juuri yhden askeleen liikkeen sisäpuolelle, kun varashälyttimet alkoivat ulvoa. Jalat alle ja vähän helvetin lujaa maanalaisen käytävästä sisään.
Perillä hotellissa avasimme kääröt ja mitä kummaa, löytyihän sieltä kamera. Järjestelmäkameran näköinen, mutta silti surkea fix focus näppiskamera. Eli molempien kameramallien huonot puolet yhdistettynä. Painava rotjake, jolla saa huonoja kuvia. Vitutti kuin pientä oravaa. Lähdimme kuitenkin illalla vielä baanalle ja silloin huomasimme, että vastaavanlaisia turistinpuhdistuspaikkoja oli useita muitakin. Tuntui hieman paremmalta. Muitakin hölmöjä kuin me, oli liikkeellä. Katselimme ikkunan takaa huvittuneina, kun toiset uunotettavat nostelivat innoissaan käsiään tietämättä, että erkanisivat kohta rahoistaan.
Joukkopsykoosi on valtava ase rikollisissa käsissä. Vaikka koko ajan oli epäilyttävä olo, ahneus vei aina voiton. "Jumankauta, nyt toi kaveri sai halvalla huippuvehkeet. Mun on pakko saada kans´"
Tästä tuli muuten pari kuukautta sitten dokkari telkkarista, näkikö kukaan?
Ja onko teitä koskaan huijattu?
Viisisataa markkaa oli muuten halpa hinta siitä huvista, että olen saanut kertoa tätä stooria kymmeniä kertoja huvittuneille yleisöille. Ja kameran myin muuten eräälle kamerakerhon opettajalle, joka käyttää sitä opetuksessaan varoittavana esimerkkinä.
Bast
Näin käy helposti ainakin lomamatkalla, kun sinisilmäinen rehellisyyteen tottunut suomalainen kohtaa vilunkipeliä työkseen pelaavan etelämaalaisen.
Seuraavassa oma nöyryyttävä kertomukseni:
Vuosi oli 1996 ja tapahtumapaikka Lontoo. Olin hiljattain muuttunut taas poikamieheksi ja päätin lähteä irtiottoreissulle Lontooseen. Mukaan houkuttelin vanhan tuttuni, joka piti siihen aikaan videopelikauppaa ja pystyi irrottautumaan viikoksi.
Steppailimme muina miehinä Oxford Streetiä, kun näimme edessämme pari nuorta neitosta jakamassa lappuja, joissa mainostettiin jonkinlaista viihde-elektroniikan alennusmyyntiä. Otimme laput ja jatkoimme muutaman askeleen eteenpäin, kunnes kaverini huomasi, että lapussa mainostettiin Game Boy-pelilaitteita muutamalla punnalla. Kapitalisti kaverissani heräsi ja käännyimme takaisin. Kun kysyimme tytöiltä, missä tällainen liike on, nämä veivätkin meidät sinne henkilökohtaisesti.
Kävelimme sivukadulla sijaitsevaan liikehuoneistoon, jossa oli jo runsaasti väkeä. Liikkeen takaseinällä oli koroke ja pöytä, joka toi mieleen vanhan luokkahuoneen opettajanpöydän. Pöydän takana heilui headsetmikki päässä ja jonkinmoinen puukapula kädessä etelämaalaisen näköinen kaveri, joka puhui hieman murtaen englantia. Pian ovi liikkeeseen lukittiin ja pari karbaasia asettui oven eteen vahdeiksi. Show alkoi.
Meklari selitti homman säännöt: hän nosti esille tavaran, kertoi hinnan ja asiakkaat nostivat käden ylös. Meklari valitsi mieleisensä ostajan, karbaasit hakivat rahat ja toivat tuotteen. Homma selvä. Aluksi kuitenkin hieman lämmiteltiin. "Anybody say thank you?" kysyi meklari. Käsiä nousi ylös ja meklari valitsi yhden. "Where are you from?" "I´m from Zimbabwe" Ja kaveri sai ilmaiset korvalappustereot. Tätä jatkui muutaman kerran. Sitten heitettiin muutamia stereokuulokkeita ilmaiseksi yleisön sekaan ja itsekin onnistuin nappaamaan sellaiset (paskat, sivumennen sanoen).
Sitten meklari kasasi eteensä huikean kasan erilaisia elektroniikkavempeleitä: kannettavia cd-soittimia, Game Boy-laitteita, nestekidetelevisioita ym. ja kysyi sitten onko kellään viittä puntaa (alle 50 mk silloin). Käsiä nousi ja joku onnellinen tyyppi jostain Uudesta Seelannista antoi rahat ja painijat toivat tiukasti mustaan jätesäkkiin käärityt tavarat ostajalle.
Tätä jatkettiin jonkin aikaa ja aina välillä meklari kysyi onko homma kaikkien mielestä OK? Kaikkien piti nostella käsiä ylös kuin Nürnbergin puoluekokouksessa ikään ja taas jatkettiin. Minkäänlaista keskustelua vierustovereiden kanssa ei suvaittu. Jos yritit kysyä jotain kaverilta, meklari puuttui peliin kovilla sanoilla: "Hey you dickhead! Shut up. If you want to talk, go outside. I have a coffee shop next door, go there!"
Kun näitä viiden punnan paketteja oli jaettu kymmenkunta kappaletta, siirryttiin seuraavaan vaiheeseen. Meklari kasasi eteen setin, joka oli vieläkin mahtavampi. Oli laptop tietokonetta, tätä samaa pienempää kamaa, ym ym. Kasalle arvuuteltiin hintaa ja erilaisten puolitusten ja prosenttilaskujen jälkeen hinnaksi saatiin muistaakseni 70 puntaa. Nyt eroteltiin tosiostajat marjanpoimijoista. Kuka tällaisen "tai vastaavan" paketin haluaa, maksaa nyt 70 puntaa. Muut saavat poistua. Olin jo tekemässä lähtöä, mutta kaverini halusi ehdottomasti katsoa homman loppuun asti. Niinpä jäimme ja maksoimme goljateille 70 puntaa. Vastineeksi saimme halvat näppiskamerat, jotka meklarin mukaan olivat vain symboli siitä, että olimme maksaneet.
Rahastuksen jälkeen tehtiin hetken aikaa taas kädennostoharjoituksia, kamerat kerättiin pois ja vaihdettiin muovikortteihin joissa luki 70 puntaa.
Tällä välin houkutteleva elektroniikkapino oli häipynyt ja tilalle oli tuotu halvan näköinen stereomankkari, HobbyHallin hylsyavainsarja muovilaukussa, mauttomat korukellot samettiaskissa sekä järjestelmäkamera. Nyt kaikki paikallaolijat käytiin henkilö kerrallaan läpi ja kysyttiin, minkä näistä sinä haluat. Suurin osa valitsi kameran, koska se edes näytti hyvältä. Muutamalta varakkaammalta lypsettiin vielä hieman lisää rahaa ja kun kaikki olivat tavaransa saaneet, show loppui kuin seinään. "Thank you all, now get out!" Karbaasit ohjasivat "asiakkaat" määrätietoisesti ulos.
Hölmistyneinä seisoimme kaverin kanssa liikkeen ulkopuolella 70 puntaa köyhempinä, kädessä musta jätesäkki, jossa oletettavasti oli järjestelmäkamera. Lähdimme oudoissa fiiliksissä kohti hotellia, mutta päätimme pistäytyä matkalla Virgin Mega Storessa. Pääsimme juuri yhden askeleen liikkeen sisäpuolelle, kun varashälyttimet alkoivat ulvoa. Jalat alle ja vähän helvetin lujaa maanalaisen käytävästä sisään.
Perillä hotellissa avasimme kääröt ja mitä kummaa, löytyihän sieltä kamera. Järjestelmäkameran näköinen, mutta silti surkea fix focus näppiskamera. Eli molempien kameramallien huonot puolet yhdistettynä. Painava rotjake, jolla saa huonoja kuvia. Vitutti kuin pientä oravaa. Lähdimme kuitenkin illalla vielä baanalle ja silloin huomasimme, että vastaavanlaisia turistinpuhdistuspaikkoja oli useita muitakin. Tuntui hieman paremmalta. Muitakin hölmöjä kuin me, oli liikkeellä. Katselimme ikkunan takaa huvittuneina, kun toiset uunotettavat nostelivat innoissaan käsiään tietämättä, että erkanisivat kohta rahoistaan.
Joukkopsykoosi on valtava ase rikollisissa käsissä. Vaikka koko ajan oli epäilyttävä olo, ahneus vei aina voiton. "Jumankauta, nyt toi kaveri sai halvalla huippuvehkeet. Mun on pakko saada kans´"
Tästä tuli muuten pari kuukautta sitten dokkari telkkarista, näkikö kukaan?
Ja onko teitä koskaan huijattu?
Viisisataa markkaa oli muuten halpa hinta siitä huvista, että olen saanut kertoa tätä stooria kymmeniä kertoja huvittuneille yleisöille. Ja kameran myin muuten eräälle kamerakerhon opettajalle, joka käyttää sitä opetuksessaan varoittavana esimerkkinä.
Bast
Viimeksi muokattu: