Musiikista yleisesti

  • 145 822
  • 1 066

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Musiikki, "pirunvingutus". Musiikki on kautta vuosisatojen ihastuttanut ihmisiä - varsinkin nuorta väkeä - ja kavahduttanut valtaapitäviä kapinallisella potentiaalillaan. Usein siihen on myös liitetty toismaailmallisia näkemyksiä. Jumalien kunniaksi on laulettu ja musisoitu, mutta toisaalta myös alakerran isännän on väitetty sotkeneen sormiaan soppaan.

Niccolo Paganinin sormet viuhuivat viulun kaulaa niin vikkelästi, että Saatanalla oli monien mielestä varmasti osuutensa asiaan. Bluesveijari Robert Johnsonin väitettiin myyneen sielunsa Paholaiselle tienristeyksessä kuuttomana yönä ylivertaisen soittotaidon saadakseen. Muissa asioissa diili ei tosin paljoakaan hyödyttänyt; väärää naista köyrinyt Johnson kuoli alle kolmekymppisenä juotuaan mustasukkaisen aviomiehen myrkyttämää viskiä.

Black Sabbathin liikkeelle sysäämä hevi onkin sitten flirttaillut Penteleen kanssa siihen malliin, että koko aihe on alkanut tuntua tylsältä. OIKEAN paholaismaisuuden kanssa pingviinimeikeissä kekkuloivilla norskeilla ei ole juurikaan tekemistä. Kun Howlin' Wolf laulaa, että Evil is going on, on siinä todellista paloa. Se ei ole naurettavaa.


Musiikki on aivan pikkunappulasta asti ollut yksi kolmesta suuresta intohimostani. Siis niistä, joista voi nauttia housut jalassa. (Muut ovat kirjallisuus ja urheilu, etenkin jääkiekko sekä jalkapallo.) Jatkoajassa on paljon musiikkiaiheisia ketjuja - eri bändeille ja artisteille omistettuja, radiokanavien nimikkoketjuja, tiettyihin genreihin keskittyviä. Kuuntelussa juuri nyt -ketjukin löytyy. Tässäpä kuitenkin yleisluontoisille musajorinoille omansa.


Vastikään luin jostakin siitä, kun Jimi Hendrix pamahti keskelle Lontoon musiikkiskeneä. Sen hetken kuumin kitarasankari Eric Clapton säikähti pahoin ja tunsi asemansa uhatuksi. Kilpailuasetelmia viriteltiin. Claptonin huolen ymmärtää. Ainakin minun vinkkelistäni Hendrix oli useammastakin syystä kovempi jätkä kuin Eric ikinä.

Ensinnäkin innovatiivisuus. Siinä missä Clapton pysytteli bluesissa ja sen raskaammissa variaatioissa, loi Jimi koko ajan uutta ja edistyksellistä kamaa. Clapton soitti kitaraansa, mutta Jimin instrumentteina toimivat kuusikielisen lisäksi studio ja jopa bändi. Clapton soitti paljon bluesstandardeja, kun Hendrix vastaavasti sävelsi materiaalinsa pääosin itse (tästä lisää kohta). Lisäksi Jimi oli vertaansa vailla oleva lavaesiintyjä; Clapton puolestaan kuului (ja kuuluu) suolapatsaiden koulukuntaan. Ei ihme että Erkin puntti tutisi.


Tuosta biisien tekemisestä. Suurin osa arvostamistani muusikoista ja artisteista tekee itse musiikkinsa, ainakin valtaosin. Tälle käytännölle avasivat ovia ennen kaikkea Beatles ja Rolling Stones. Beatlesin ajattomuuden salaisuus lepää pitkälti Johnin ja Paulin sävellystaidoissa. Stones olisi ehkä jäänyt lyhytaikaiseksi tähdenlennoksi, ellei Andrew Loog Oldham olisi teljennyt Mickiä ja Keithiä keittiöön rustaamaan The Last Timea. (Brian Jones menetti asemansa Stonesien johtajana siksi, ettei kyennyt sävellystyöhön.)

Poikkeuksiakin on (vaikkapa Elvis Presley), mutta yleisesti ottaen artisti tuntuisi saavan henkilökohtaisemman otteen nimenomaan itse tekemiinsä kappaleisiin. Juuri siksi tämä nykyinen laulaja"tähtiä" etsivä formaattikulttuuri tuntuu niin vieraalta minulle. Kuuluisuuteen pitäisi nousta hitaammin, työn ja uhrausten kautta. Se takaisi syvyyttä tuotantoon ja pitkäaikaisemman suosion. Nopeasti nostettu on äkkiä tiputettu.


Olisihan tuota naputettavaa, mutta jätetään myöhemmäksikin.
 
Viimeksi muokattu:

Jupe

Jäsen
Suosikkijoukkue
Helsingin IFK
Vastikään luin jostakin siitä, kun Jimi Hendrix pamahti keskelle Lontoon musiikkiskeneä. Sen hetken kuumin kitarasankari Eric Clapton säikähti pahoin ja tunsi asemansa uhatuksi. Kilpailuasetelmia viriteltiin. Claptonin huolen ymmärtää. Ainakin minun vinkkelistäni Hendrix oli useammastakin syystä kovempi jätkä kuin Eric ikinä.

Ensinnäkin innovatiivisuus. Siinä missä Clapton pysytteli bluesissa ja sen raskaammissa variaatioissa, loi Jimi koko ajan uutta ja edistyksellistä kamaa. Clapton soitti kitaraansa, mutta Jimin instrumentteina toimivat kuusikielisen lisäksi studio ja jopa bändi. Clapton soitti paljon bluesstandardeja, kun Hendrix vastaavasti sävelsi materiaalinsa pääosin itse (tästä lisää kohta). Lisäksi Jimi oli vertaansa vailla oleva lavaesiintyjä; Clapton puolestaan kuului (ja kuuluu) suolapatsaiden koulukuntaan. Ei ihme että Erkin puntti tutisi.

Jimistä on hyvä jatkaa.
Oma suosikkibändini The Isley Brothers on vahvasti mukana Jimin historiassa, taisi olla Ernie kun bongasi joskus 60-luvun alkupuoliskolla nuoren kitaralahjakkuuden ja otti bändiinsä mukaan. Hendrixin musiikissa kuuluu vahvasti nuo soul-vaikutteet.
Tässä legendaarinen Testify vuodelta 1964, kitaroinnista vastaa Hendrix
http://www.youtube.com/watch?v=usP3yLGru1Y

Eric Clapton on Jimiin verrattuna todella konservatiivinen, aito britti. Soitto ja habitus on liian kliinistä, ilman sitä soulin rosoisuutta ja mukaan heittäytymistä.
Olen nähnyt Claptonin livenä Royal Albert Hallissa 1993 Blues-keikalla(heitti toistakymmentä keikkaa putkeen eri teemoilla) ja se on yksi parhaista keikoista mitä olen todistanut, mutta sen keikan helmi oli alun reilun puolen tunnin akustinen setti jolloin lavalla oli pari henkeä. Silloin Claptonin luoma tunnelma pääsee parhaiten esille mun mielestä. Kun koko bändi täydellä teholla paahtaa se muuttuu samantien "liian suunnitelluksi" eli kliiniseksi.

Tässä tuon ajan E.C parhaimmillaan ja akustisena
Eric Clapton - Old Love
http://www.youtube.com/watch?v=X3O2QxjWHf4&feature=related

Hienoja artisteja molemmat mutta hyvin erilaisia.

Huomenna ostetaan aamulla klo 9.00 lippuja yhden "kansan kitaristin" keikalle, ehkä ei vedä näihin vertoja taidoilla mutta tunnelmalla kylläkin.


Linkit: youtube

_
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Jos Olavi Virta olisi syntynyt Amerikkaan, ei Frank Sinatrasta puhuttaisi tätä nykyä niin hyvänä laulajana kuin puhutaan. Olan ääni loistaa vertailussa Vanhaan Sinisilmään; siinä missä Frankin ääniala on lopultakin aika kapea ja fraseeraus väliin ohutta ja pinnistellyn oloista, soi Laulavan Lihapullan ääni komeasti laajalla skaalalla, pakottoman tuntuisesti.

Vituttaa se, kun tähän maahan on pakolla tehty näitä tangokuninkaallisia, ihan jostain Sillinpäästä lähtien. Kyllähän ne nuotilleen vetää, mutta tango on musiikinlajina vähän kuin blues: sen laulaminen pitäisi kriminalisoida alle 50-vuotiailta. Tai ainakin jos laulaja näyttää alle 50-vuotiaalta. Keski-ikäisen näköinen kolmekymppinen lienee elänyt sellaisen elämän, että tangokin saattaa sujua.

Suomessa on ollut yksi Tangokuningas - Olavi Virta.

Pari vetoa Olalta: Keinu kanssani ja Romanesca.
 

Pavlikovsky

Jäsen
Suosikkijoukkue
TPS, Calgary Flames sekä Manchester United.
Musiikista noin yleisesti puhuttaessa olen itse panostanut aina mahdollisimman hyvään äänentoistoon sekä muutenkin kiinnittänyt äänentoistolliseen seikkoihin huomioita.

Varsinkin omaa suosikkimusiikkiani (rock, blues, vanhempi hevi) on nautinnollista kuunnella kunnon kaiutinsarjalla sekä hyvällä kuuluvuudella. Kotona mulla on muutama kunnon kaiutinkaappi, joilla pystyn sekä cd:tä, että vinyyliä varsin hyvällä äänellä. Toki jos kuuntelen vaikka koneella, niin siihenkin tarkoitukseen olen hommannut kunnon pöytäkaiuttimet Logitechilta, vaikka usein koneella ollessani musiikin kuuntelu ei ole pääasia vaan aikaa kuluu mm. kirjoittamiseen ja muuhun työskentelyyn, joten musa voi olla silloin taustana vain.

Sen olen kuitenkin oppinut, että vanhoja The Allman Brothers Bandin tai Led Zeppelinin nauhoituksia ei voi oikein kuunnella samalla "subwoofferilla", millä amiksen rassaajamarkot kuuntelevat eurodanceaan, musiikin hienoja yksityiskohtia ei usein edes huomaa (joita kuuntelemassani musiikissa useinkin on), jos ne jäävät jonkun tasaisesti murisevan basson alle. Bassokin on hyvin tarkkaan yleensä säädettävä.

Sama asia myös kannettavassa MP3-soittimessa, jossa Ipodiin olen aina hommannut kunnon kuulokkeet, joilla voi musiikista nauttia, vaikka ne tilaa hieman vievätkin. Ärsyttävät korvanapit ovat aina solmussa, ovat pahaksi korvalle, kun ne tungetaan melkein tärykalvoon saakka ja raiskaavat musiikin. Tämä toki vain mielipiteeni.

Tarkoituksenani ei ollut suinkaan ylistää mitään hifi-laitteistoja vaan tuoda oma kantani siitä, miten hyvällä välineistöllä voi saada musiikista vieläkin enemmän irti. Itse olen tähän alueeseen panostanut tinkiessä sitten jostain muusta.

Musiikillisista asioista vielä mainitsisin, että Lenny Kravitzia olen viime aikoina paljon kuunnellut ja toivottavasti tämä funk rockin mestari tulisi vielä Suomeen, ihan vaikka Best Of-meiningeissä sillä tuo edellinen albumi ei mikään täysosuma ollut.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Ymmärrän tuon, vaikken ihan yhtä hifisti olekaan.

Sen sijaan en ymmärrä sitä Jorma-Petteriä, joka on tuhlannut kymppitonneja äänentoistolaitteistoon, hankkinut perkele kaiuttimien ja vahvistimen väliin kultaiset mulkunpaksuiset kaapelitkin, ja sitten se istuu kuuntelemassa testilevyjä! Kohinaa, suhinaa ja paukahduksia. Taajuuksia jotka vain tuntee, ja jotain ujellusta jota ei kuule edes koira.

Sitä en ymmärrä.
 
Suosikkijoukkue
Die Nationalmannschaft, Bayern München, HIFK
Musiikki on aivan pikkunappulasta asti ollut yksi kolmesta suuresta intohimostani. Siis niistä, joista voi nauttia housut jalassa. (Muut ovat kirjallisuus ja urheilu, etenkin jääkiekko sekä jalkapallo.)
Meillä on sitten ollut Evilin kanssa samat intohimot ja harrasteet penikkaiässä. Hehe, taitaa olla edelleenkin, myös uudemmat mukaan lukien.

Musiikkia olen tietysti kuunnellut ihan pienestä pitäen, vaikkei 70-lukuisessa kodissa niin kaksiset olosuhteet tähän olleetkaan. Vanhemmilla sisaruksilla oli omat kasettinauhurit ja jotakin omaa musiikkia. Tätä kautta sai jonkinlaisen käsityksen siitä minkälaista musiikkia on olemassa. Radion rinnakkaisohjelmasta ja kahdelta tv-kanavalta ei tuohon aikaan ihan valtaisaan musiikkikirjoon voinut tutustua. Siksi isonveljen vouvaavat kasettinauhat olivat ihan helvetin korvaamattomia. Niitä oli mielenkiintoista kuunnella kun isoveli ei ollut kotosalla. Olihan niissäkin kassuissa näin jälkeenpäin ajatellen paljon paskaa joukossa, mutta oli siellä sentään heeppiä, zeppeliiniä, monet juicet, stonesia jnpp. myös.

Levysoitinta meillä ei ollut ollenkaan kun olin pikkunöösi. Vanhempien vähät rahat eikä varsinkaan vanhempien mielenkiinto riittänyt musiikkivehkeiden, äänitteiden eikä oikein kirjojenkaan ostoon. Päätin jo alakouluikäisenä että sen verran hyviin hommiin pitää isompana päästä, ettei omasta kodista pidä puuttuman sen enempää kirjoja kuin musiikkiakaan. Näillä nuoteilla on menty jo kolmisen vuosikymmentä.

Levysoittimen ostin vähän toisella kymmenellä. Tai faija osti, siis sponsoroi kohtuullisella osuudella hankintaa. Oli pirun tyylikästä kun old school faija kyseli kodinkoneliikkeestä josko levarin kaupantekijäisiksi saisi mukaan varaneuloja...

Sellainen peto olin, että LP-levyjä olin optimistisesti ostanut jo varmaan +30 kipaletta ennen kuin ostin koko levaria. Ekaksi tein niin, että kopioin levyt toisaalla c-kaseteille. Sitten kuuntelin kassuilta musiikkia kotona ja katselin silmät kiiluen ihan oikeita LP-levyjen kansia. Voitte uskoa että oli huikea hetki kun korkkasin levarin pakkauksesta.

Sitten kiihtyi levyhyllyn kartuttaminen. Jonkin verran levyjä myös lainailtiin kavereilta, mutta kun oma musiikkimaku alkoi vähitellen eriytyä muun kaveriporukan mieltymyksistä omille teilleen, niin suurin osa levyistä tuli hommattua postimyynnistä. Legendaarinen Epe's oli tietysti ihan ykköspaikka tilata levyjä. Epeksen ilmoitukset luettiin aina pirun tarkasti Soundin takaosasta. Postimaksujen jakamiseksi levyjä tilattiin kimpassa kavereiden kanssa. Monta päivää funtsittiin pää kuumana mitä tilauskuponkiin lopulta laitettaisiin.

Kaikkein hienointa oli kun pääsi kaupunkireissulle. Itse asuin maaseudulla, eikä kirkonkylän osuuskauppa nyt varsinaisesti panostanut musiikitarjontaan. LP-levyjä koko paikkakunnalta ei saanut vielä 80-luvun alussa, ja osuuskaupastakin vain iskelmäkasetteja ja jotain humppakokoelmia. Huoltoasemalta sai tosin jotain huumorikassuja. Mutta Helsingissä ja Tampereella avautui ihan toisenlainen maailma. Siellähän oli levydivareitakin, ja niissä mitä mielikuvituksellisinta tavaraa kaukalot pullollaan. Jopa tuon ajan Anttiloissa ja Valintataloissa saattoi tehdä jänniä löytöjä.

Joskus 16-ikäisenä kesätöistä alkoi kertyä fyrkkaa niin, että ekat ns. keräilylevyt tuli ostettua. Keräilylevyn varmin tunnusmerkki on tietysti se, että levystä joutuu käytettynä maksamaan enemmän kuin uudesta. Sen myötä fyffeä alkoi kulua harrastukseen koko lailla vauhdikkaasti, mutta eipä noita rahareikiä siihen aikaan niin paljoa muita ollut.

Vasta ihan kypsemmällä iällä olen vasta ryhtynyt jollakin lailla panostamaan laitteisiin joilla musiikkia kuunnellaan. Pitkään riittävät Pioneerin perusvahvari, kohtuuhintaiset Kef-kaiuttimet, ja sama vanha penskana hankittu levari. Tosin CD-soittimen hommasin jo varhain koulupoikana, ja se maksoikin melkein yhtä paljon kuin muu setti yhteensä. Nykyinen laitteisto ei sekään edusta mitään raskasta hifiä, mutta on niihinkin vermeisiin jonkin verran rahaa uponnut. Olen panostanut "oikeaoppisesti" eniten kaiuttimiin, jotka sain käytettynä noin 2500 eurolla. Hifiä kannattaa ostaa mielestäni käytettynä, sillä noistakin kaiuttimista olisin joutunut maksamaan uutena melkein triplasti. Äänessä ei huomaa uuteen pariin verrattuna mitään eroa, ulkoisestikin näkyy vain aavistuksen verran jälkiä eletystä elämästä.

Näin aikuisella iällä kiinnostuksen kohteita ja rahareikiä on tietysti muitakin. Levyjen ostaminen ja kerääminen on hiipunut sitten aktiivipäivien huomattavasti, mutta jonkin verran teen edelleen hankintoja. Välillä ostan uusiakin levyjä, myös uusien artistien tuotantoa, mutta back-katalogeissa riittää äärettömästi tutustuttavaa. Maailmassa on tehty tähän mennessä niin paljon hyvää musiikkia, että jo sen kanssa voisi viettää lähes loputonta löytöretkeä loppuikänsä.

Omasta kokoelmastani löytyy ehkä 2500 LP-levyä, muutama pinomotti CD-levyjä ja iso pahvilaatikollinen vinyylisinkkuja. Joskus olen tuosta läjästä myynyt osan pois, ja hetken kaduttuani olen ostanut osasta korvaavia tilalle. Sitten on tietysti useiden artistien "koko tuotantoja", osasta täysi setti originaaleja ensipainoksia. Frank Zappaa olen kerännyt 25 vuotta ahkerasti, ja pelkästään Zappaa löytyy hyllystä rapiat pari sataa julkaisua. Bootlegeja en ole juuri ostanut, lähinnä muutama kuriositeetti löytyy.

En tiedä sitten mitä teen jos jonakin päivänä kypsyn täysin levyharrastukseeni. Olen hekumoinut ajatuksella että vuokraan pöydän levymessuilta ja myisin koko paskan pois. Parhaat päältä kunnon hinnalla ja loput jossakin huutonetissä sopivissa könttäerissä. Ei noistakaan mitään edustusmökkirahoja saisi, mutta varmasti perheelle maailmanympärimatkan kaikilla mausteilla ja lapsille mopot ynnä paljon muuta mukavaa päälle.

Toisaalta, tuollaisia triviajuttuja nyt voi ostaa kuka tahansa jolle on säästynyt sopivasti ylimääräistä rahaa. Nyt minulla sentään on hyllyssä vahva setti musiikin historiaa originaalipainoksina, jonka edessä kuka tahansa mistään ymmärtävä saa kivuliaan erektion. On suht nautinnollista kaivaa hyllystä soittimeen jokin levyharvinaisuus kovan työviikon päälle ja ottaa kuuntelusessiot. Ja huomata ohikiitävän hetken ajan olevansa se sama jamppa, joka 12-vuotiaana tutki silmät soikeina LP-levyjen kansia huoneensa hämärissä.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Hyvää muistelua yllä. Aika monet jutut on tullut koettua samalla tavalla, paitsi isompia sisaruksia mulla ei ole joten serkkujen ja kaverien sisarusten musiikkikokoelmat tulivat tutuiksi. Lisäksi kun kerran (vai oliko se kahdesti?) viikossa tuli radion rinnakkaisohjelman puolelta Rockradio, niin sieltä kyllä äänitettiin melkein kaikki. Vitutti jos puhuivat levyjen päälle. Muistan kun joskus 1981-2 nappasin radiosta AC/DC:n For Those About To Rockin narulle, mutta toimittaja (olikohan peräti Ripatti) puhui koko intron ja lopun tykinjyskeisen kliimaksin piloille. Grrrr.

Lisäksi olen aina keräillyt musiikkia oikeastaan vain kuunteluun, en keräilyarvon vuoksi. Jos haluan jonkun vaikkapa 70-luvun levyn, jonka saa alkuperäisenä vinyylinä neljällä kympillä ja remasteroidun cd:n hintaan 6,95, niin jälkimmäinen hyllyyn päätyy. En myöskään kerää määrää vaan laatua. Huonot levyt (joihin joskus on tullut niihinkin haksahdettua) myyn surutta pois. En viitsi tuhlata hyllytilaa musiikkiin (tai kirjoihin, tai elokuviin, tai...) jonka pariin tuskin ikinä palaisin.

Kaiken musiikkini kuuntelen stereoista; joko koti-, auto-, tai korvalappu-. Siis mikä tämä ipodi nyt on. Tietokoneeseen en koskaan ole ladannut netistä yhtäkään musiikkikappaletta. Juutuubista saatan biisejä kuunnella, ja käytän konetta myös tuon kannettavan soittimen lataamiseen, mutta sinnekin laitan biisejä levyhyllystäni. Sitten joskus, kun fyysinen levy lakkaa olemasta, lakkaa myös minun musiikin osteluni. Vetäydyn kellariin vanhojen levyjeni kanssa homehtumaan.

Yksittäisbiisien latailuinnon toisaalta ymmärtää. Kenellä nuorella nykyisin on aikaa tai halua (tai kykyä) istua alas kuuntelemaan musiikkia 30-60 minuutiksi? Siinä missä meillä Kääpiön kanssa musiikin perusyksikkö oli/on albumi, on se nykynuorilla biisi, tai pätkä siitä.


Musiikkivideo oli jännä keksintö. Melkeinpä ensimmäisiä mitä Suomen tv:ssä näytettiin olivat Duran Duranin videot sekä Michael Jacksonin Thriller-levyn kuvitetut pätkät. Jälkimmäiset eivät juurikaan kiinnostaneet, mutta Duranien maailma, jossa huvijahdit olivat ankkurissa jossain Intian valtameren rannikolla, ja Simon LeBon kumppaneineen patsasteli kannella valkoisissa puvuissa puolialastomien supermallien keskellä shamppanjaa lillitellen... Se vetosi heti. Tuonne minäkin haluan!

Vielä en ole päässyt, mutta aikaa on.

Musiikki siis, ja varsinkin kuvitettuna, myy unelmia. Toiset menevät ohi, mutta jotkut jäävät loppuiäksi.
 
Viimeksi muokattu:

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Lisäksi olen aina keräillyt musiikkia oikeastaan vain kuunteluun, en keräilyarvon vuoksi. Jos haluan jonkun vaikkapa 70-luvun levyn, jonka saa alkuperäisenä vinyylinä neljällä kympillä ja remasteroidun cd:n hintaan 6,95, niin jälkimmäinen hyllyyn päätyy.

Minulla nykyään vähän päin vastoin. Useinhan tuo uudelleenmasterointi tahtoo tarkoittaa lähinnä äänenvoimakkuuden lisäystä dynamiikan kustannuksella.

Tuo Loudness War. 70-lukulaisessa musassahan tuo ei toisaalta niin haittaa tee, onhan nuo aikanaan niin selkeäksi tuotettua, mutta nykyajan musiikissa kun tuota moniraidoitusta on senkin verran. Tähän liika kompressointi ja musiikin fiilis oli sitten siinä, vaikka musiikki itsessään hyvää olisikin. Tämän nykytilanteen kautta olen siis alkanut karsastaa termiä "digitaalinen remasterointi".

Mulla alkoi tämä nykyinen musaharrastus enemmän tuossa edellisen vuosikymmenen puolessa välissä. Nuorempana kuuntelin paljonkin kaiken näköistä, mutta sitten tuli väliin työkiirettä. ok-talon remppausta ym. tekosyytä ja harrastus vähän latistui tuossa vuosituhannen vaihteesta eteenpäin.

Soittolistojen kuuntelu oikeastaan teki minusta nykyisen musaharrastajan. Kun sitä työn puolesta joutuu jatkuvasti kuuntelemaan Novaa, alkaa vaihtoehto kiinnostaa.

Ja sitä alkoi taas kaivaa vanhoja levyjä esiin, tutustua uusiin artisteihin ja kaivella muutenkin ennestään jossain määrin tuttuja ja mutta kuitenkin vain pintaraapaisun tasolle jääneitä artisteja.

Musan puolesta olen aika kaikkiruokainen. Metallia, rockia, poppia, 70-luvulta tähän päivää. Levyt ostan, en lataa, mutta Youtubet ja muut näen erittäin hyvänä tiedon lähteenä, kun alkaa selvitellä jonkun uuden artistin tuotantoa. Eihän sitä sikaakaan säkissä halua ostaa.

Levyjä, lähinnä cd:tä on kertynyt joku 400. Livesälääkin alkaa olla jonkin verran ja ainahan sitä löytää jotain uutta ja mielenkiintoista. Lähiaikoina on alkaneet nuo vinyylilevyt taas kiehtoa. Ja kunnon vinyylisoittimen ostaminen. Josko se sitten seuraavaksi.
 

JypFabu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp
Vituttaa se, kun tähän maahan on pakolla tehty näitä tangokuninkaallisia, ihan jostain Sillinpäästä lähtien. Kyllähän ne nuotilleen vetää, mutta tango on musiikinlajina vähän kuin blues: sen laulaminen pitäisi kriminalisoida alle 50-vuotiailta. Tai ainakin jos laulaja näyttää alle 50-vuotiaalta. Keski-ikäisen näköinen kolmekymppinen lienee elänyt sellaisen elämän, että tangokin saattaa sujua.[/url]

Onneksi elämä on siitä ihanaa, että eteen tulee kaiken valmiiksi rakennetun, jonka luulee pysyvän muuttumattomana ikuisesti, muutos, joka tuulettaa raikkaasti mieltä ja sielua.

Sauli Lehtinen, ole hyvä:

http://www.youtube.com/watch?v=dtz3Hjf3LYU&feature=related

http://www.youtube.com/watch?v=11KIhobHHdA&feature=related

Sen verran pitää vielä editoida, että laitan tämän:

http://www.youtube.com/watch?v=6faKwdNvdJU&feature=related ja totean, että toki musiikkia on soitettu jumalille ja paholaisille, mutta kun tekijä saa itsensä kokonaan "auki" siinä on se jumala soitossa, sen jälkeen on sama, onko kyseessä Blues, Tango tai joku muu, se vaan pysäyttää.


Voi, minkä mestarin menetimmekään, vieläkin sydäntä vihloo, kun ajattelee, kuinka paljon hyvää musiikkia hän olisi tehnytkään.
 
Viimeksi muokattu:

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Onneksi elämä on siitä ihanaa, että eteen tulee kaiken valmiiksi rakennetun, jonka luulee pysyvän muuttumattomana ikuisesti, muutos, joka tuulettaa raikkaasti mieltä ja sielua.

Jep, Sauli oli kyllä karismaattinen esiintyjä. Ehkä karismaattisin noista.

Ja jos nyt sitten jättäisi myös rajoittumatta tiettyyn genreen, niin miksi se nuori ei voisi olla karismaattinen. Blues ja tango tosiaan perustuvat ehkä "tuskaan", mutta niinpä teki myös grunge aikoinaan. Taikka oikeastihan tuo grunge oli enemmänkin massailmiö, jonka alle laskettiin tietystä ilmansuunnasta tulleet bändit tyylisuunnasta riippumatta.

AIC - Love Hate Love

Siinä se jonkun vuoden päälle kaksikymppinen Staley laulaa sydämestään kuin blues-veteraani konsanaan. Toki hieman nuotin vierestäkin, mutta pääasia että sydämestään.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
miksi se nuori ei voisi olla karismaattinen.
Totta kai voi olla. Karismaa nyt kuitenkin pidän sellaisena ominaisuutena, joka kasvaa iän myötä. Tai sanotaan vaikka että syvenee. Joku Johnny Cash oli nuorena sellainen rotannaamainen, luihun näköinen hyypiö mutta vanhana vaikuttava ilmestys joka vieläpä lauloi paljon sielukkaammin. Toki nuorenakin hyvin.

AIC:n lasken Sabbathin jälkeläiseksi lähes suoraan alenevassa polvessa, ja tuon grungen yhdeksi keinotekoisimmista tavoista luokitella musiikkia. Hitto, siihenhän riitti ruutupaita ja mollimelodia, joten Kolmas Nainenkin oli grungea.
 

Rinksu

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK
Totta kai voi olla. Karismaa nyt kuitenkin pidän sellaisena ominaisuutena, joka kasvaa iän myötä. Tai sanotaan vaikka että syvenee.

No totta kai. Ilman muuta se ihmisen karisma syvenee kun elämänkokemus karttuu. Mutta eikös se alkuperäinen teesi ollut, ja ymmärrän kyllä kärjistämisesi, että pitäisi "kriminalisoida" tällaisilta nuoremmilta kokeilailta mahdollisuus edes kilpailla näiden vanhempien jalmareiden kanssa. Sillähän se elämänkokemus juuri karttuu kun pääsee elämään. Olkoon Cash se esimerkki tästä.

Evil kirjoitti:
AIC:n lasken Sabbathin jälkeläiseksi lähes suoraan alenevassa polvessa, ja tuon grungen yhdeksi keinotekoisimmista tavoista luokitella musiikkia.

Sama täällä, niin Sabbathin kuin grungeenkin. Ahdas bändien pakkolokerointihan tuo oli. Jotta saataisiin myytyä niitä flanellipaitoja. Mutta AiC:tä pidän kuitenkin itse huomattavasti tärkeämpänä ja koskettavampana bändinä kuin Sabbathia. Ja tunnistan kyllä Sabbathin roolin pioneerina, pidän erittäin hyvänä bändinä ja arvostan muusikkoina. Pidän Iommia yhtenä tärkeimmistä kitaristeista. Mutta AiC vain koskettaa enemmän sydäntäni.
 

Leon

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
En jaksa lukea teidän lätinöitänne, kirjailen vain omani. No kyllä mä hiukan vaklasin ja otankin vaikutteita tarinaani.

Musiikki on ollut tärkeä osa elämääni. Silmäni, tai siis korvani, avautuivat ollessani 11-vuotias. Siihen asti olin vingutellut kahta lahjaksi saamaani LP:tä, jotka olivat Iso mies ja keijukainen (aivan fantastinen levy muuten edelleenkin) sekä Status Quon kahdesta ensimmäisetä albumista koostettu tunnin setti. Mitä nyt satunnaisesti soittelin faijan etelä-amerikkalaisia kansantanhuja. Mutta sitten tuli jackpot synttärilahjaksi ja sain sen verran rahaa, että päätin ostaa Hurriganesin Roadrunnerin. Voi veljet. Seuraavat viisi vuotta kuluivatkin remu-orkesteria tiiviisti kuunnellessa. Kysyin kyllä faijalta, saanko tosiaankin kuluttaa rahat ihan mihin vaan, ja vastaus oli aina vaan kyllä. Viisi vuotta myöhemmin faija taatusti katui vastaustaan, päätellen verisistä (henkisesti ilmaistuna) riidoista, joita tuon rämpytyksen takia käytiin. Ei tuo ympyrä nyt ihan sulkeutunut ole, vaikka juuri ale-laarista Hurriganesin DVD:n ostinkin. Lepää rauhassa, isi. Löysin kyllä Status Quonkin uudelleen, vaikka menivätkin alkuaikojen psykedeliasta tuttuun kolmisointu-ränttä-tänttään.

Tuon ympyrän sisään tuli sitten vuosikymmenien varrella lähes kaikkea mahdollista, paitsi reggaeta ja RNB:tä, joka pitäsi kieltää lailla. Lukion alkaessa huomasinkin, että Hurriganes alkaa olla hiukan out ja siirryin kavereideni tavoin sujuvasti progeen. Kun vihdoin tajusin, että aikuinen ihminen saa kuunnella välillä kevyempääkin musiikkia, löysin popin ja paljon muuta hyvää muusiikkia. Muotivirtausten mukana en ole juuri seilaillut, vaan korva tekee aina päätökset. Musiikin tärkein tehtävä minulle on antaa fiiliksiä. Kun rahaa alkoi virrata ovista ja ikkunoista, rupesin satsaamaan hyvään äänentoistoon, järki kuitenkin mukana ostoksilla. Mikään ei nimittäin ole hienompaa, kuin saada kylmät väreet jostain yksityiskohdasta biisin sisällä. En silti ole mikään mokkakorva-hifisti, vaan musiikki ja varsinkin melodia on aina kokonaisuuten tärkeämpää kuin viimeisen päälle hiotut soundit. Ehkä tästä johtuen olen aina vierastanut Dream Theaterin kaltaisia pöhötauteja, jotka varmasti osaavat soittaa pirun hyvin, mutta musiikilla ei ole mitään sanottavaa.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Useinhan tuo uudelleenmasterointi tahtoo tarkoittaa lähinnä äänenvoimakkuuden lisäystä dynamiikan kustannuksella.
Näinhän se monesti on, kun juosten kustaan. Nykyisin tosin on aika paljon pieteetillä ja kunnioittaen remasteroituja klassikoitakin saatavilla, ja usein äänenlaatu onkin jotain mitä ei ennen ole osannut kuvitellakaan.

Tuossa vuosi sitten osapuilleen hankin Beatlesin koko tuotannon siinä isossa lootassa (stereoversion), ja vaikka musiikki oli luonnollisesti ennestään tuttua, niin yksityiskohtien kirjo suorastaan pomppasi korviin. Parhaana esimerkkinä McCartneyn basso, joka ennen oli harmittavan useasti hautautunut johonkin piiloon. Nyt se soi etenkin kuulokekuuntelussa hienon jäntevänä kirkkaasti, ja tuo biiseihin sellaista mitä niissä ei ennen ollut kuullut olevankaan.
 
Viimeksi muokattu:

Stevie

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tappara
Oma musiinkin kuuntelu alkoi todenteolla joskus siinä 90-luvun alussa. Alkuun tuli c-kaseteilta kuunneltua ja sittenhän vasta riemu syntyi kun velipojan kanssa saatiin stereot, jossa oli cd-soitin! Muistan joskus sitä ennen nauhoitelleeni radio-ohjelmista hyviä biisejä c-kaseteille. Vitutti välillä kun juontajat puhuivat alussa biisin päälle tai lopettivat soiton kesken kaiken...

Oli muuten kova vuosi 1991. Uudet albumit julkaisi ainakin Metallica, GN'R, U2, Queen, RCHP, Nirvana ja Michael Jackson. Noista varsinkin Metallican blackia GN'R:n use your illusions -levyjä tuli kuunneltua niin perhanasti.
 

ditrim

Jäsen
Minulle musiikissa tärkeintä on melodisuus. Pitää olla jänniä melodioita ja melodioita melodioiden seassa että jaksan kuunnella. Tai sitten sanoman pitää olla älyllisesti virkistävää. Parasta on kun näitä elementtejä sekoitetaan keskenään.

Sellainen naivi musiikin elämöitsijä kuoli sisälläni kun opin itse soittamaan. Nykyään kuuntelen musiikkia sellaisella muusikkomaisella tyylillä. Etsin vivahteita tai sävyjä, ja mietin miten ne on tehty. Analysoin ja arvostelen. Samalla kerään elementtejä omaan käyttööni. Musiikkia oppii parhaiten kopioimalla.

Soundit, lauluäänet yms. ns. efektit eivät hirveästi vaikuta musiikkielämykseeni. Jos jonkun lauluääni ei miellytä, niin en tuomitse häntä huonoksi laulajaksi. Hyvä laulaja laulaa nuotissa tai muuten hyvän kuuloisesti.

Suosikkibändini soittaa viimeisillä levyillään mm. jazzia, bluesia, countryä, rokkia, balladeja, discoa, mutta heitä sanotaan suomirokkareiksi. Jotenkin sellainen saman kappaleen monistaminen 11-biisin levyksi on mielestäni ankeaa ja genrevankeutta.
 

Schadowan

Jäsen
Samoilla linjoilla ditrimin kanssa. Melodisuus on kaiken A ja O. Vaikka biisissä olisi kuinka uskomaton teksti ja melodia on huono niin biisiä ei pelasta mikään. Mutta jos melodia on hieno niin biisissä voidaan laulaa vaikka albiinoista sekä libidosta ja homma toimii. Melodia=musiikki, runot ja tarinat sitten erikseen kiitos.

Itselleni laulajan ääni on yksi tärkeimmistä asioista. Pitää olla tunnistettava ja erottuva ääni, mielellään hyvällä tavalla. Nykypäivänä todellisia "ääniä" ei vaan kovinkaan paljon ole, ainakaan mieslaulajissa. Ehkä sen takia olenkin kuunnellut viimeisen vuoden aikana todella paljon naislaulajia. Viime vuosien parhaimmat uudet artistit ovat mielestäni nimenomaan olleet naispuolisia. Mistä lie johtuu...

Musiikin kuuntelijana pyrin olemaan avoin, enkä tuomitse mitään ennenkuin olen kyseistä artistia tarpeeksi kuunnellut. "Tarpeeksi" omassa tapauksessani tarkoittaa noin viikko per levy. Suurin osa uudesta musiikista nimittäin kuulostaa omiin korviini aivan skeidalta ensimmäisillä kuuntelukerroilla. Jotkut harvat sieltä kuitenkin alkavat lukuisten kuuntelukertojen jälkeen nousemaan esiin ja se on aina hieno tunne "tajuta" joku bändi.

Etsin aika paljon uutta musiikkia, mutta tietysti tulee ajanjaksoja, kun ei vaan jaksa ja silloin vanhat klassikkolevyt pauhaa. Tuosta ditrimin mainistsemasta naiviudesta pitää mainita sen verran, että olen snadisti kateellinen ihmisille, jotka saavat aivan älyttömiä kiksejä uusista bändeistä/artisteista, jotka ovat omiin silmiin täysin keskinkertaisia. Ehkä heillä on sitten Beatlesit, Zeppelinit ja Sabbathit kuuntelematta tai jotain.

On kuitenkin selvää, että hemmetisti musiikkia jää kuuntelematta, koska olen tosiaan aika hitaasti lämpeävää sorttia. Näin ollen esimerkiksi metallimusiikki, jota vaikka 10 vuotta sitten kuuntelin todella aktiivisesti on jäänyt taka-alalle viime vuosina. Pitää sen suhteen yrittää skarpata.
 

Evil

Jäsen
Suosikkijoukkue
Devils, HIFK, Arsenal, Athletic Club de Bilbao
Samoilla linjoilla ditrimin kanssa. Melodisuus on kaiken A ja O. Vaikka biisissä olisi kuinka uskomaton teksti ja melodia on huono niin biisiä ei pelasta mikään. Mutta jos melodia on hieno niin biisissä voidaan laulaa vaikka albiinoista sekä libidosta ja homma toimii. Melodia=musiikki, runot ja tarinat sitten erikseen kiitos.
Tämä pätee minun kohdallani lähinnä englanniksi lauletussa musiikissa. Toki silläkin puolella pidän enemmän hyvistä sanoituksista kuin huonoista. Esimerkiksi Bon Scottin maanläheisen kaksimielinen katuojarunous viehättää suuresti, samoin kuin toisen vainaan, Ronnie Van Zantin suoraselkäiset Syvän Etelän tarinat. Lemmy luo täydellistä rockrunoutta 300 sanaa pyörittelemällä. Tom Waitsista tykkään, sillä on mukavan viisto näkökulma moniin arkisiin juttuihin. Sitten taas toisaalta "daideellisemmatkin" jutut toimivat. Pink Floydilla on jotain helvetin hienoja juttuja, etenkin ennen Watersin egotripin puhkeamista.

Ulkomaaksi kyllä menee myös nämä "she loves you, yeah yeah yeah" -osaston jutut läpi ihan mukisematta, mutta omalla kielellään jos niitä kuulee niin tulee myötähäpeä. Jollain Yöllä ja Popedalla on niin surkeita sanoituksia kautta linjan että hyi helevetti. Sitten nämä Kelat ja Tähkät sun muut, ei niitä voi kuunnella ilman vitutuskäyrän jyrkkää nousua. Samoin nykyisin koko iskelmägenre kaikkineen on mennyt niin kalkyloiduksi täsmäpaskaksi että ei voi kuin nauraa. Tai itkeä. Pienintäkään omaperäisyyden hiventä ei löydy.

Kotimaassa sanoittajasuosikkejani ovat nämä vanhat, hyväksi havaitut. Nurmio, Röyhkä, Ismo Alanko. Yrjänä vähän uudemmista ja Radiopuhelimet-yhtyeen sanaveikot. Usein kehutut Hectorit, Juicet ja Heikki Salot ovat aina olleet mulle ihan nobodyja.

Ja sitten vielä yksi tunnustus: Hurriganes on aina ollut mielestäni ihan perseestä. Ei remuenglannin vuoksi, vaan kaikkineen, ihan bändinä. Tylsää tyhjän kelausta. Remun Viittä vaille kaks -soolo pesee koko Ganesin tuotannon ihan 6-0.
 

Leon

Jäsen
Suosikkijoukkue
HPK, Stars, Panthers
Jos vistot tarinat kiinnostavat, tutustukaa Eelsin tuotantoon. Mr. E on aika aliarvostettu nero. Eikä ole biiseissäkään moittimista.

TJEU: Ugly Love
 

costi

Jäsen
Suosikkijoukkue
Blues, #33 Timo Hirvonen
Kotimaassa sanoittajasuosikkejani ovat nämä vanhat, hyväksi havaitut. Nurmio, Röyhkä, Ismo Alanko. Yrjänä vähän uudemmista ja Radiopuhelimet-yhtyeen sanaveikot. Usein kehutut Hectorit, Juicet ja Heikki Salot ovat aina olleet mulle ihan nobodyja.
Olen hieman yllättynyt, kun Jarkko Martikaista ei Evilin listalta löytynyt. Omasta mielestäni mies on ehdottomasti yksi tämän maan parhaista sanoittajista.

Oma musiikkimakuni on latteasti sanottuna laajahko. Nautin niin pariminuuttisista thrash metal-kaahauksista kuin puolituntisista atmospheric/ambient-fiilistelyistä. Pääpaino on kuitenkin metallimusiikissa. Musiikkia kuuntelen aina sen hetkisen fiiliksen mukaan. Viime aikoina soittimessani ovat pyörineet paljon 70-luvun progea ja 2000-luvun atmospheric rockia.

Nautin musiikista myös todella paljon livenä ja pyrinkin näkemään kaikki lähialueella esiintyvät kiinnostavat artistit ja orkesterit. Kesäisin viihdyn myös erittäin hyvin festareilla, vaikka mielestäni livemusiikki on parhaimmillaan klubeilla muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta.

E. Ja lisäyksenä vielä, että mielestäni musiikkialan nykyinen yksittäisiä kappaleita esiin nostava suuntaus on aivan perseestä. Albumikokonaisuudet kunniaan!
 
Viimeksi muokattu:

Buddha

Jäsen
Suosikkijoukkue
Tyhjäntoimittajan sijaisnäyttelijä Nybondas.
..Bon Scottin maanläheisen kaksimielinen katuojarunous viehättää suuresti....Ronnie Van Zantin suoraselkäiset Syvän Etelän tarinat. Lemmy luo ...Tom Waitsista ...Pink Floydilla on jotain helvetin hienoja juttuja..

Kun aloitit ketjun,niin jäin kelailemaan tätä, niin mua alkoi vituttamaan.

Se, että moni nykymuusikko kertoo, että "the Beatles on vaikuttanut suuresti minuun ja musiikkiini" yms kliseet moneen kertaan kuulleena ja lukeneena olen lähinnä surullinen, että mitä helvetin paskaa tämä nykymusiikki suurelta osin on. Vittu mitä näille finninaamaisille räkänokille on annettu eteen ja tuota parempaa ei saada aikaan. Nykyään ei juurikaan tule levyä vastaan, joka pitäisi välittömästi julistaa suojeltavien asioiden listalle, kun taas jos lähtee vaikka vuodesta 1990 kelaamaan vuosi vuodelta alaspäin, niin vastaan tulee lähinnä priimaa.
 

Germanicus

Jäsen
Suosikkijoukkue
*HIFK* Germanicus Julius Caesar Claudianus
Nuoruudessa kuuntelin pelkästään 50s Rock n Rollia ja Rock a Billyä. Nyt vanhempana musiikkimakuni menee jo laidasta laitaan. Suurimpina idoleina ovat kotimaisista tietenkin kuningas Olavi Virta. Tuon tasoista laulajaa ei maahamme enää tule. Suomalaiset naislaulajat 50-60-luvuilta kiinnostavat myöskin kovasti. Erityisesti Laila Kinnunen, jolla oli todella upea ääni.

Onkohan tuo nuoruudessa alkanut Rock n Rollin ja Billyn kuuntelu aiheuttanut sen, että nykyään kuuntelen erittäin mielelläni myös muunlaista musiikkia tuolta ajalta. Erityisesti diggailen Frank Sinatraa, tuota sinisilmäistä mafian nuoleskelijaa. The Supremes, The Shirelles ja muut tuon ajan (nais)bändit ovat myöskin erittäin lähellä sydäntäni.

Nykyään olen jo vähän kyllästynyt tuohon 50s Rock n Rolliin ja billyyn, mutta yksi on ja pysyy. Gene Vincent, mies, jota olen kuunnellut jo yli 30 vuotta, eikä vieläkään kyllästytä yhtään. Äänessä ei ole mitään erikoista, mutta jotain tuossa on, koska edelleen menee kylmät väreet kun tuota klenkkaa kuuntelee.

Pink Thunderbird

http://www.youtube.com/watch?v=1PFSZGTHefQ

Linkki Vinskin biisiin
 

JypFabu

Jäsen
Suosikkijoukkue
Jyp
Se, että moni nykymuusikko kertoo, että "the Beatles on vaikuttanut suuresti minuun ja musiikkiini" yms kliseet moneen kertaan kuulleena ja lukeneena olen lähinnä surullinen, että mitä helvetin paskaa tämä nykymusiikki suurelta osin on. Vittu mitä näille finninaamaisille räkänokille on annettu eteen ja tuota parempaa ei saada aikaan. Nykyään ei juurikaan tule levyä vastaan, joka pitäisi välittömästi julistaa suojeltavien asioiden listalle, kun taas jos lähtee vaikka vuodesta 1990 kelaamaan vuosi vuodelta alaspäin, niin vastaan tulee lähinnä priimaa.

Mä löytäisin ainakin muutaman selityksen murheeseesi.

Nykyään julkaistaan valtava määrä enemmän musiikkia, kuin entisinä aikoina. Väkisinkin seula on harvempi ja ns. sonnan määrä kasvaa prosenttuaalisesti julkaisuiden kokonaismäärässä, näin myös niiden muutaman harvan helmen löytäminen on vaikeampaa.

Nykypäivänä tekijät on myös prässätty ahtaisiin muotteihinsa tuotteistettuina ja kaikenlainen luovuus on kirosana bulkkiteollisuusbisneksessä, tästä syystä aika iso osa kuuntelukelpoisesta musiikista siivilöityy kuultavaksi muita, kuin ns. virallisia kanavia pitkin. Lisäksi tämmöistä segmentoitua poppoota kohderyhmälleen käsitellään lähinnä muutaman hetken projektina, se imetään nopeasti kuiviin ja heitetään tunkiolle uuden projektin tieltä.

Kun nykypäivänä lähes kuka tahansa pääsee ja voi tuottaa luovuutensa hedelmät laajoille kuulujakunnille, on myös tultu tilanteeseen, jossa täysin raakileet aloittelijat sohlaavat markkinoilla omine osaamattomuuksineen, ennen aikaan (varsinkin silloin 50-60 lukujen laulajien aikaan, josta mainitsitkin) ammattitaito oli jo vuosien työn tulos, ennenkuin mahdollisuudesta päästä levyttämään ja ammatikseen laulamaan saattoi edes haaveilla. Niinkuin vaikkapa tuon ajan laulajakaartia tarkastelemalla väkisinkin kuulee, että järkiään jokainen oli joko koulutettu äänenkäyttäjä tai ainakin valtava luonnollinen lahjakkuus. Autotune ei vielä tappanut tuotannon jälkeä ja luonnollinen seula jo tässä vaiheessa oli karsinut kaikki turhat yrittelijät markkinoilta pois.

Nykyään ja vielä enemmän tulevaisuudessa, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tarjonnan laatu senkun heikkenee entisestään. Kun sukupolvi, joka katsoo musiikin olevan ilmainen käyttöhyödyke ja tekijänsä elää "jollain", karsiutuu suurin osa lahjakkaasta tekijäkaartista johonkin, josta saa toimeentulonsa. Sekin osa, jotka vielä sielunpalostaan jatkavat harrastelijoina, tuottavat, luonnollisesti, harrastelijoiden tuotoksia, koska edellytykset laatuun on viety pois.

Sitten kannattaa myös muistaa, että aika kultaa muistot ja unohduksiin jää se paska, mitä tuupattiin markkinoille samoihin aikoihin niiden klassikoiksi tulleiden kanssa, sillä sitäkin julkaistiin hirvittävät määrät, ellei senilixin muisti vallan petä. Kanattaa myös muistaa sekin, että toisen maailman sodan jälkeisessä musiikkimurroksessa, tärkeä elementti oli ilmaista jotain merkityksellistä joko todellisuudesta tai sisäisistä maailmoista, nykyaikana tuntuu olevan pääsääntöisesti merkityarvoa viihdyttämisellä eli pyrkimyksellä sanoa monisanaisesti, että paina vaikka kakkoseen, kunhan ostat ja siinä koko luovuuden sisältö. Jotta sitten olisi "viihdyttävä", on poliittisesti korrektia olla kantaaottamatta oikein mihinkään henkilökohtaista tilitystä ja itkua lukuunottamatta. Sanotaan, että musiikki heijastelee aikaansa ja tässä on kyllä varsin pätevä analogia poliitikoiden, tuon erään viihdeteollisuudeksi halvennetun haaran suuntaan ja muuhun yhteiskunnalliseen ja omaa elinympäristöään kommentoivaan ilmaisun vapauteen (vittuile facebookissa pomollesi tai naura firmallesi ja saat potkut), niin että luoppa näillä spekseillä sitä kestävää musiikillista taidetta, vaikka siitä kukaan ei halua edes palkkaa maksaa, ehkä tässä kohtasellaan taannutaan taas nälkävuosien muusikon elämään, että kierretään kotibileistä toisiin, jos jossain sais ruokaa, tömpsyt kirkasta ja yöpaikan eteisen matolle.

Kommenttina voisin vielä lisätä, että toivoin hieman tämän topikin tuovan laaja-alaisempaa ajatuksenvaihtoa, musiikista ja musiikkielämästä yleensä, en niinkään tämmöisten genreihin kangistunutta (jotka suurimmalti on vain markkinoinnin kohderyhmien löytymisen helpottamiseksi luotuja ulkomusiikillisa määreitä) oman suosikkialaryhmän tekeleiden esittelyä.

Mulle itselle ei ole olemassa kuin kolmenlaista musiikkia: hyvää, parempaa ja tapettia, joista jälkimmistä saatan kutsua musiikiksi, jos olen armollisella tuulella. Kuitenkin, katsoisin, että eri suuntausten ja ns. tyylilajien (esim. se hevi), vaikutehistoria ja kehityskaaret on hyvä musiikista oikeasti kiinnostuneen kairata esiin. Monikaan ei varmaan oivalla, että suomalainen "nykyhevi" on itseasiassa enimmin sukua suomi-iskelmälle, kuin vaikkapa sille musiikille, joka aikoinaan eriytyi proge alaviitteen alta omaksi genrekseen. Sama pätee isoin osin myös siihen "rokkiin", jäljelle on jäänyt ulkoiset tunnusmerkit ja sisältö sitten ehtaa silkkoa, entisaikojen oikeaa rock bändiä ei mikään levy-yhtiö nykyään edes harkitsisi kiinnittävänsä, muutama reliikki rokin jurakaudelta (hengestään pääsemättömät luonnonoikut) menee pikantteina sirkushevosina, kun myyvät vielä nimellään sen verran, että erilaiset aineettoman teollisuuden mogulit saavat niillä tuohensa käärittyä.
 

Maglor

Jäsen
Suosikkijoukkue
EDM
JypFabu avasikin tuossa hyvin keskustelua. Voisin nyt jatkaa omalla "tajunnan virrallani", anteeksi jo etukäteen mahdollinen sekava tekstirakenne. Yritän seuraavassa pohtia lyriikoiden merkitystä musiikinkuuntelussani, sekä yleisemminkin.

Musiikin sanoituksilla on omassa musiikinkuuntelussani ollut aina erityinen merkitys. Kaikki alkoi oikeastaan vuonna 2004, kun sain käsiini Green Dayn American Idiot -levyn. Levyn kakkosraitaa (Jesus of suburbia) kuunnellessani ajattelin, että "helkkari. Tämä biisi on tehty just mulle." Vanhemman polven musiikkidiggarit saattavat ehkä hymähtää moiselle teiniangstismin tuulahdukselle, mutta yhtä kaikki. Tuo levy antoi minulle uuden näkökulman musiikkiin. Muistelen nyt kaiholla noita vuosia, kun kuuntelin Green Dayta, Led Zeppeliniä, Beatlesia, Pink Floydia ja muita klassisia rockpumppuja sanoituksia koneen näytöltä lukien. Rakastan toki Bob Dylania, Springsteeniä, The Kinksiä, Whota ja luoja ties ketä. Kuitenkin vuosien jälkeen noitten edellämainittujen ryhmien tuotanto on tullut opeteltua ehkä parhaiten ulkoa.

Moneen vuoteen en kuunnellut ns. "uutta musiikkia" samalla palolla, kuin noita vanhoja fabuja. Jotenkin tuntui siltä, että uudet listasuosikit eivät kerta kaikkiaan puhutelleet minua. Kaikki tämä muuttui kuitenkin Provinssirokissa vuonna 2008. Olimme menossa YleX:n teltalle frendien kanssa katsomaan Asaa. Artistia, johon en ollut tutustunut, koska suomiräp oli Elastisten ja Pikku G:n myötä kadottanut kunnioitukseni. Parituntisen keikan jälkeen elämäni oli jälleen kääntynyt päälaelleen. Löysin jälleen suomiräpin. Avain, Fintelligens, Flegmaatikot ja Tulenkantajat olivat toki tuttuja vuosituhannen vaihteen buumista, mutta Asan sanoitukset olivat niin erilaisia verrattuna mihinkään muuhun aikaisempaan kuuntelemaani musiikkiin.

Tämän pienen artistilistauksen jälkeen on yleismaailmallisesti todettava, että mielestäni JypFabu on väärässä sanoessaan, että "Nykyään ja vielä enemmän tulevaisuudessa, jos mitään mullistavaa ei tapahdu, tarjonnan laatu senkun heikkenee entisestään." Tarjonta aivan varmasti kasvaa, mutta ennustan roska/laatu -suhteen pysyvän samana. Jakelukanavien lisääntyessä valistunut kuluttaja joutuu tekemään enemmän töitä löytääkseen itseään miellyttävää musiikkia. Kuitenkin aina löytyy niitä ihmisiä, jotka haluavat rikkoa kaavoja ja kehittää itseään yhä pidemmälle. Kyse on myös siitä, että kuluttajan on uskallettava etsiä musiikillista nautintoa muualtakin kuin suosikkigenrestään.

Kärjistetysti: poliittisesti kantaaottavaa musiikkia ei Suomessa nykyään tee muut kuin räppärit Asan ja Palefacen johdolla. Muita ehdotuksia otetaan toki vastaan. Olisiko ollut Suomen Kuvalehden haastattelu, jossa Paleface kommentoi Leijonakypärät -kappalettaan. Herra Ylppö ei suoralta kädeltä voinut suostua kappaleen tekoon, koska ei tiennyt, miten fanit ottaisivat sen vastaan. Jotenkin uskomatonta, että suosion menettämisen pelko saa taiteilijan pohtimaan, voiko hän olla jotain mieltä jostain asiasta. Siinä mielessä pystyn allekirjoittamaan JypFabun teesin siitä, että nykypäivänä mainstream -musiikin tulee olla mahdollisimman mautonta, hajutonta ja väritöntä, jottei se ärsytä ketään.

"joudut maksaa valtavan hinnan/
jos meet mukana aina valtavan virran
 
Suosikkijoukkue
Ilves, Sahtiankat
Moneen vuoteen en kuunnellut ns. "uutta musiikkia" samalla palolla, kuin noita vanhoja fabuja. Jotenkin tuntui siltä, että uudet listasuosikit eivät kerta kaikkiaan puhutelleet minua.
Tämä ei ole suoraan sulle suunnattu, sait vaan ajatukset liikkeelle. Mä olen usein ihmetellyt uuden musiikin paskaksi mollaamista mutta onko tosiaan niin että monien mielessä "Listoilla on nykyään kuonaa" on sama kuin "Uusi musiikki on kuonaa"?
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös