Musiikki, "pirunvingutus". Musiikki on kautta vuosisatojen ihastuttanut ihmisiä - varsinkin nuorta väkeä - ja kavahduttanut valtaapitäviä kapinallisella potentiaalillaan. Usein siihen on myös liitetty toismaailmallisia näkemyksiä. Jumalien kunniaksi on laulettu ja musisoitu, mutta toisaalta myös alakerran isännän on väitetty sotkeneen sormiaan soppaan.
Niccolo Paganinin sormet viuhuivat viulun kaulaa niin vikkelästi, että Saatanalla oli monien mielestä varmasti osuutensa asiaan. Bluesveijari Robert Johnsonin väitettiin myyneen sielunsa Paholaiselle tienristeyksessä kuuttomana yönä ylivertaisen soittotaidon saadakseen. Muissa asioissa diili ei tosin paljoakaan hyödyttänyt; väärää naista köyrinyt Johnson kuoli alle kolmekymppisenä juotuaan mustasukkaisen aviomiehen myrkyttämää viskiä.
Black Sabbathin liikkeelle sysäämä hevi onkin sitten flirttaillut Penteleen kanssa siihen malliin, että koko aihe on alkanut tuntua tylsältä. OIKEAN paholaismaisuuden kanssa pingviinimeikeissä kekkuloivilla norskeilla ei ole juurikaan tekemistä. Kun Howlin' Wolf laulaa, että Evil is going on, on siinä todellista paloa. Se ei ole naurettavaa.
Musiikki on aivan pikkunappulasta asti ollut yksi kolmesta suuresta intohimostani. Siis niistä, joista voi nauttia housut jalassa. (Muut ovat kirjallisuus ja urheilu, etenkin jääkiekko sekä jalkapallo.) Jatkoajassa on paljon musiikkiaiheisia ketjuja - eri bändeille ja artisteille omistettuja, radiokanavien nimikkoketjuja, tiettyihin genreihin keskittyviä. Kuuntelussa juuri nyt -ketjukin löytyy. Tässäpä kuitenkin yleisluontoisille musajorinoille omansa.
Vastikään luin jostakin siitä, kun Jimi Hendrix pamahti keskelle Lontoon musiikkiskeneä. Sen hetken kuumin kitarasankari Eric Clapton säikähti pahoin ja tunsi asemansa uhatuksi. Kilpailuasetelmia viriteltiin. Claptonin huolen ymmärtää. Ainakin minun vinkkelistäni Hendrix oli useammastakin syystä kovempi jätkä kuin Eric ikinä.
Ensinnäkin innovatiivisuus. Siinä missä Clapton pysytteli bluesissa ja sen raskaammissa variaatioissa, loi Jimi koko ajan uutta ja edistyksellistä kamaa. Clapton soitti kitaraansa, mutta Jimin instrumentteina toimivat kuusikielisen lisäksi studio ja jopa bändi. Clapton soitti paljon bluesstandardeja, kun Hendrix vastaavasti sävelsi materiaalinsa pääosin itse (tästä lisää kohta). Lisäksi Jimi oli vertaansa vailla oleva lavaesiintyjä; Clapton puolestaan kuului (ja kuuluu) suolapatsaiden koulukuntaan. Ei ihme että Erkin puntti tutisi.
Tuosta biisien tekemisestä. Suurin osa arvostamistani muusikoista ja artisteista tekee itse musiikkinsa, ainakin valtaosin. Tälle käytännölle avasivat ovia ennen kaikkea Beatles ja Rolling Stones. Beatlesin ajattomuuden salaisuus lepää pitkälti Johnin ja Paulin sävellystaidoissa. Stones olisi ehkä jäänyt lyhytaikaiseksi tähdenlennoksi, ellei Andrew Loog Oldham olisi teljennyt Mickiä ja Keithiä keittiöön rustaamaan The Last Timea. (Brian Jones menetti asemansa Stonesien johtajana siksi, ettei kyennyt sävellystyöhön.)
Poikkeuksiakin on (vaikkapa Elvis Presley), mutta yleisesti ottaen artisti tuntuisi saavan henkilökohtaisemman otteen nimenomaan itse tekemiinsä kappaleisiin. Juuri siksi tämä nykyinen laulaja"tähtiä" etsivä formaattikulttuuri tuntuu niin vieraalta minulle. Kuuluisuuteen pitäisi nousta hitaammin, työn ja uhrausten kautta. Se takaisi syvyyttä tuotantoon ja pitkäaikaisemman suosion. Nopeasti nostettu on äkkiä tiputettu.
Olisihan tuota naputettavaa, mutta jätetään myöhemmäksikin.
Niccolo Paganinin sormet viuhuivat viulun kaulaa niin vikkelästi, että Saatanalla oli monien mielestä varmasti osuutensa asiaan. Bluesveijari Robert Johnsonin väitettiin myyneen sielunsa Paholaiselle tienristeyksessä kuuttomana yönä ylivertaisen soittotaidon saadakseen. Muissa asioissa diili ei tosin paljoakaan hyödyttänyt; väärää naista köyrinyt Johnson kuoli alle kolmekymppisenä juotuaan mustasukkaisen aviomiehen myrkyttämää viskiä.
Black Sabbathin liikkeelle sysäämä hevi onkin sitten flirttaillut Penteleen kanssa siihen malliin, että koko aihe on alkanut tuntua tylsältä. OIKEAN paholaismaisuuden kanssa pingviinimeikeissä kekkuloivilla norskeilla ei ole juurikaan tekemistä. Kun Howlin' Wolf laulaa, että Evil is going on, on siinä todellista paloa. Se ei ole naurettavaa.
Musiikki on aivan pikkunappulasta asti ollut yksi kolmesta suuresta intohimostani. Siis niistä, joista voi nauttia housut jalassa. (Muut ovat kirjallisuus ja urheilu, etenkin jääkiekko sekä jalkapallo.) Jatkoajassa on paljon musiikkiaiheisia ketjuja - eri bändeille ja artisteille omistettuja, radiokanavien nimikkoketjuja, tiettyihin genreihin keskittyviä. Kuuntelussa juuri nyt -ketjukin löytyy. Tässäpä kuitenkin yleisluontoisille musajorinoille omansa.
Vastikään luin jostakin siitä, kun Jimi Hendrix pamahti keskelle Lontoon musiikkiskeneä. Sen hetken kuumin kitarasankari Eric Clapton säikähti pahoin ja tunsi asemansa uhatuksi. Kilpailuasetelmia viriteltiin. Claptonin huolen ymmärtää. Ainakin minun vinkkelistäni Hendrix oli useammastakin syystä kovempi jätkä kuin Eric ikinä.
Ensinnäkin innovatiivisuus. Siinä missä Clapton pysytteli bluesissa ja sen raskaammissa variaatioissa, loi Jimi koko ajan uutta ja edistyksellistä kamaa. Clapton soitti kitaraansa, mutta Jimin instrumentteina toimivat kuusikielisen lisäksi studio ja jopa bändi. Clapton soitti paljon bluesstandardeja, kun Hendrix vastaavasti sävelsi materiaalinsa pääosin itse (tästä lisää kohta). Lisäksi Jimi oli vertaansa vailla oleva lavaesiintyjä; Clapton puolestaan kuului (ja kuuluu) suolapatsaiden koulukuntaan. Ei ihme että Erkin puntti tutisi.
Tuosta biisien tekemisestä. Suurin osa arvostamistani muusikoista ja artisteista tekee itse musiikkinsa, ainakin valtaosin. Tälle käytännölle avasivat ovia ennen kaikkea Beatles ja Rolling Stones. Beatlesin ajattomuuden salaisuus lepää pitkälti Johnin ja Paulin sävellystaidoissa. Stones olisi ehkä jäänyt lyhytaikaiseksi tähdenlennoksi, ellei Andrew Loog Oldham olisi teljennyt Mickiä ja Keithiä keittiöön rustaamaan The Last Timea. (Brian Jones menetti asemansa Stonesien johtajana siksi, ettei kyennyt sävellystyöhön.)
Poikkeuksiakin on (vaikkapa Elvis Presley), mutta yleisesti ottaen artisti tuntuisi saavan henkilökohtaisemman otteen nimenomaan itse tekemiinsä kappaleisiin. Juuri siksi tämä nykyinen laulaja"tähtiä" etsivä formaattikulttuuri tuntuu niin vieraalta minulle. Kuuluisuuteen pitäisi nousta hitaammin, työn ja uhrausten kautta. Se takaisi syvyyttä tuotantoon ja pitkäaikaisemman suosion. Nopeasti nostettu on äkkiä tiputettu.
Olisihan tuota naputettavaa, mutta jätetään myöhemmäksikin.
Viimeksi muokattu: