Miten vanhempien ero vaikuttaa lapseen?

  • 3 771
  • 15

hörkkö

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Nykyaikana puhutaan paljon lapsien voivan pahoin. Mistä se johtuu? Yksi vaihtoehto on mielestäni juuri avioliittojen kariutuminen. Joillekin lapsille, varsinkin murrosikäisille vanhempien ero on todella kova isku. Tästä esimerkkinä: kaverini vanhemmat erosivat 3 vuotta sitten. Heti eron jälkeen Kaverini lintasi viikon verran koulusta . Ennen hän oli ollut kovinkin urheilullinen, muuta eron jälkeen jääkiekko-harrastus loppui hänen kohdaltaan. Hän alkoi tupakoimaan ja ryyppäämään. Eron jälkeen hänellä oli kahden kuukauden putki jolloin hän ryyppäsi joka perjantai ja lauantia. Melko huolestuttavaa käytöstä 14-vuotiaalta pojalta! Koulu alkoi häneltä mennä päin persettä, ennen hän oli ollut ihan keskitason oppilas, mutta eron jälkeen keskiarvo tippui lukukaudessa yli 2 numeroa! Eli ennen hänellä oli ollut 8.1 keskiarvo, mutta eron jälkeen se tippui 5.9!!! Aikamoisen hälyyttävää! Olin silloin todella huolestunut hänestä, varsinkin sen jälkeen, kun hänen tyttöystävänsä jätti hänet ja hän alkoi viiltelemään itseään käsivarsiin.

Yläasteella varsinkin huomasi todella helposti, että kenen vanhemmat ovat eronneet ja kenen eivät. Sen huomasi lähinnä jos kävi tupakkanurkalla, niin siellä oli 90% nuoria joiden vanhemmat olivat eronneet. Usein koulussa juuri huonojen ja häiritsevien oppilaiden vanhemmat olivat eronneet, ei tietenkään aina, muuta useimmiten.
Kaveriporukassa niillä oli lepsuimmat kotiintuloajat joilla vanhemmat olivat eronneet tai aikoja ei ollut lainkaan.

Onko teillä muilla omakohtaisia kokemuksia eroista ja niiden vaikutuksista? Laittakaapa niitä tänne!

Sen verran todettakoon, että omat vanhempani eivät ole eronneet.
 

MokkaSiili

Jäsen
Suosikkijoukkue
tappara
Yleensä yleistäminen ei ole mitenkään järkevää , ainoastaan helppoa .
Onhan niitä huonostikäyttäytyviä tapauksia kummaltakin puolelta , ei pelkästään avioerolapsia ja myös tietenkin päinvastoin .
Usein vanhempien ero voi myös olla paremman ajan lähtölaukaus eli lapset kärsivät paljon myös riitelystä ja kyräilemisestä ja huomaavathan he myös kulissien ylläpidon jolloin seuraukset voivat olla todella pahatkin .
Vaikka lapset olisivat kuinka pieniä eivät he tyhmiä ole . Usein jopa viisaampia kuin vanhempansa .
Kunhan eroavat vanhemmat ymmärtäisivät että lapset ovat syyttömiä vanhempien vaikeuksiin eikä heitä siitä saisi rankaista eikä ennenkaikkea käyttää koston välikappaleina .
Toki eroavat vanhemmat joutuvat nielemään monta kertaa ajatuksiaan ennenkuin päästävät ne ilmoille mutta yleensä erovaiheessa ja paljon sen jälkeenkin kannattaa ajatella lasten etuja ennemmin kuin omiaan ja omia pahanolon tuntemuksien siirtämistä eteenpäin .
Millä pystyt tarjoamaan lapselle hyvän ja kehittävän ympäristön eron jälkeen kun he eivät pääsääntöisesti pysty jatkuvasti tapaamaan kumpaakin vanhempaa vaikka kummatkin ovat ne tärkeimmät henkilöt lapsen elämässä ?
Siinä joutuu helposti kummatkin vanhemmat koville mutta jos asiat pystyy ratkaisemaan vaikka kompromisseilla niin tulos on varmasti erittäin palkitseva.
 

Tj

Jäsen
Suosikkijoukkue
Melchester Rovers
Omalta kohdaltani voin sanoa ettei vanhempien ero vaikuttanut ainakaan kauhean negatiivisesti. Kaikkien kannaltahan se on parempi että erotaan, jos yhteiselo ei enää suju kuten 30 vuotta sitten. Asiat ovat siinäkin mielessä hyvin että vanhempani tulevat oikein nykyään oikein hyvin toimeen keskenään ja äitikin muutti vaan omaan asuntoon samalla paikkakunnalla, joten häntäkin näkee aina kun haluaa. Nuoremmat sisaruksetkaan eivät olleet erityisen järkyttyneitä, kun kaikki tiesivät ongelmista ja ymmärsivät miksi ratkaisuun päädyttiin.
 

V-man

Jäsen
Suosikkijoukkue
Oulun Kärpät
Viestin lähetti gammonthis

Kunhan eroavat vanhemmat ymmärtäisivät että lapset ovat syyttömiä vanhempien vaikeuksiin eikä heitä siitä saisi rankaista eikä ennenkaikkea käyttää koston välikappaleina.

Tuo on varmaankin yksi tärkeimmistä ja vaikeimmista asioista muistaa (sanon minä: 23v ihminen joka ei tiedä eroista mitään). Sääliksi käy lapsia joiden vanhemmat yrittävät mustamaalata ex-puolisoaan ja estävät jopa lasta tapaamasta äitiään/isäänsä. Toinen ääripää on se, että kumpikin vanhemmista lellii lastaan. Siitäkään ei hyvä seuraa. On varmasti hyvin vaikeaa löytää lellimisen ja koston välikappaleena käytön kultainen keskitie. Tärkeintä lienee, että lapsi tietää, että häntä rakastetaan yhtä paljon kuin ennenkin.
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Ajankohtainen aihe, (itseasiassa lapsia käsittelevät tai sivuavat aiheet taitavat tavalla tai toisella olla aina ajankohtaisia).

Tyydyn nyt alkuun käsittelemään tätä yhden pienen ihmisen kannalta työntäen syrjään laajamittaiset analysoinnit joissa yksilö unohdetaan ja käsitellään vain kokonaisuutta, eli tarkastelen asiaa omasta perspektiivistäni.

Ensinnä, olen avioerolapsi ja sinä iltana kun isäni ilmoitti minulle & veljelleni ottavansa eron äidistäni huokaisin helpotuksesta, todella huokaisin sillä se merkitsi erään painajaismaisen jakson päättymistä elämässäni mutta ymmärtääkseen tämän on tehtävä lyhyt yhteenveto menneisyydestä eli ymmärtääkseen nykyisyyden on katsottava menneeseen - tämä "totuus" pätee hyvin useissa tapauksissa.

Niin kauan kuin muistan lapsuuteen sävytti vanhempieni liittoa erinäiset jopa hyvinkin rajuiksi yltyneet riidat. Elämä oli kuin vuoristorataa, rauhanomainen jakso saattoi kestää joskus kuukauden joskus huomattavasti vähemmän aikaa mutta hyvin harvoin pääsin nauttimaan veljeni kanssa pitkistä seesteisistä kausista jolloin kaikki olisi ollut ns. hyvin. Kasvaessaan tällaisessa myrskyisässä ilmapiirissä jossa tulevaisuuden suhteen ei todellakaan voinut olla luottavainen, lapsi vielä aikuista vähemmän, ahdistus oli hyvin usein käsin kosketeltava ja paineet lapsen (varsinkin minun) harteilla purkautuivat hyvin usein epämieluisalla tavalla ensin päiväkerhossa ja myöhemmin koulussa.

Jäädessään lähes tyystin paitsi "onnellisesta lapsuudesta" on lapsen hyvin hankala luoda luottamuksellista suhdetta muihinkaan aikuisiin ja tämä kohdallani tuli ilmi koulussa jossa minun oli jopa hyvin hankala luoda luottamuksellista suhdetta opettajiin. Kuinka luottaa opettajaan kun ei omiin vanheempiinsakaan voinut luottaa? Siinäpä pulma johon lapsena en löytänyt vastausta. Kuten ketjussa "Oletko lyönyt ketään..." tjsp mainitsin, olin lapsena elävä huutomerkki ongelmaisesta lapsesta mutta kaikki aikuiset tuntuivat sulkevan silmänsä ongelmiltani joten sen ohella, että jouduin setvimään vanhempieni ongelmia jouduin selviytymään omistani siinä ohella.

Nyt varmaan moni ihmettelee "Miksi setvimään venhempieni ongelmia" mutta moni vastaavan kokenut varmaan tietää mitä tarkoitan tai ainakin ymmärtää tilanteen toivottomuuden lapsen kannalta. Minä todella hyvin nuorena jouduin jo kantamaan vastuuta vanhempieni väleistä, minä yritin välittää ja samalla toimin välittäjänä ja siinä sivussa pääsin osalliseksi monista ikävistä episodeista ja tätä vastuuta kannettuani vuosia ja vuosia tunsin viimein taakan poistuneen harteiltani isäni ilmoittaessa erosta minulle ja veljelleni. Monet kerrat noiden vuosien aikana ajattelin "En jaksa enää"... jaksoin kuitenkin tarpeeksi kauan - vielä tuolloin.

Joten oman kokemukseni perusteella voin sanoa, että ero on huomattavasti parempi kuin väkisin kasassa pidetty avioliitto lasten kannalta. Siinä vaiheessa kun lapsi joutuu osallistumaan vanhempien riitoihin mennään metsään ja rankasti. Oman kokemukseni perusteella lapsuus päättyi varsin aikaisin johtuen juuri vanhempien kehnoista väleistä ja minun kohdalla vanhempien välit eivät voineet olla vaikuttamatta koulumenestykseen - olin keskitason oppilas mutta mahdollisuudet parempaan olivat olemassa.

Tässäpä oma kokemukseni asian tiimoilta hyvin ylimalkaisesti käsiteltynä.

vlad#16.
 

Jindebyne

Jäsen
No mun omat vanhukset erosi n.7 vuotta sitten (olin silloin 9v). Muistan vieläkin sen tilanteen kuin eilisen. Me asuttiin kerrostalossa ja meillä oli saunavuoro perjantaina klo.19. Sinä perjantaina äiti ei tullutkaan saunaan ja siellä isä sanoi, että ne aikoo erota. Mä en oikeen tiedä mikä mulle tuli koska otin sen tosi iisisti ja sanojn vaan et "aijaa, no erotkaa sitten." Se voi johtua myös siitä, että isä kertoi ettei se ollut todellakaan mun vikani.
Eli mulla ei vanhempien ero ottanut todellakaan koville, koska vaikka isä muutti pois nään sitä aina kun haluan.

Ja tuolla kun aikaisemmin sanottiin, ett koulun tupakkanurkalla on yleensä eronneiden lapsia, niin voisin sanoa, että on siellä niitäkin, mutta ylivoimaisesti eniten siellä on lapsia joilla on alkoholisoituneet vanhemmat tai perheessä esiityy perheväkivaltaa, ainakin mitä täälläpäin on.

Ja vielä tähän päihdekeskusteluun voisi lisätä, että kyllä itse käytän biittiä ja juopottelen silloin tällöin, mutten vedä mitään övereitä ja huuda kadulla, ei kuulu tapoihini, mutta kyllä voisin melkein väittää, että ne nuoret, joille isukki ja äippä ostaa kaiken mitä ne haluaa ja koko perhe elää ruususenunta niin he tekevät enemmän rikkomuksia kuin eronneiden lapset, en tietenkään taas yleistä, mutta kerron vain omista kokemuksistani joita olen nähnyt.
 

Poison

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Minun vanhempani erosivat virallisesti ollessani 9-10v. vanha. Sitä ennen he olivat tapelleet puoli vuotta, olleet vuoden asumuserossa, ja asuneet jälleen vuoden yhdessä. Ja voin kyllä sanoa, että ero oli kaikista paras ratkaisu meille kaikille. Äitini petti isääni, kaikki alkoi niin, että hän oli ensin viikonloppuja poissa, ja lopulta sattoi vierähtää parikin viikkoa niin, ettei hän ollut kotona. Sitten hän palasi, ja aina uusien yritysten jälkeen isäni kanssa, lähti uudestaan. Paha vain, että useasti hän lupaili minulle, miten "äiti on nyt tämän viikonlopun kotona" jne. eikä sitten ollutkaan. Muistan kysyneeni isältäni, että "miten monta kertaa voi antaa anteeksi lupauksen rikkomisen?". Vanhempani myös riitelivät kaikesta, minusta, tavaroista, tapaamisista...

Sitä, miten ero vaikutti minuun, on vaikea alkaa erittelemään. Olin niin pieni, etten onneksi muista kaikkia niitä ajatuksia ja tunteita, joita silloin päässäni liikkui. Sen kuitenkin muistan, että alku itkujen jälkeen kaikki alkoi kuitenkin tuntumaan "helpolta", muistan jopa ajatelleeni jossain vaiheessa, että "tämähän ei olekaan niin kauheaa." Totuus oli kuitenkin toinen, olin silloin vain vielä niin lapsi, joka oli tempaistu keskelle aikuisten maailmaa, etten osannut käsitellä asioita. Niinpä aika tarkalleen vasta pari vuotta sitten koko ero alkoi iskostumaan päähäni, ja silloin alkoi olemaan todella pahasti niitä "minusta ei välitetä"- tunteita. Olin täysin masiksessa, koitin puhua ihmisille, mutta kukaan ei tietenkään vain osannut sanoa oikeaa asiaa: "Sinusta välitetään, sinua rakastetaan." Tuota kautta kesti noin puoli vuotta, kunnes alkoi pikkuhiljalleen helpottamaan, vaikka tosin taistelen edelleen säännöllisesti samojen asioiden kanssa.

Jotain jälkiä erosta jäi, ainakin luottamus äitiin meni todella pahasti, eikä ole vieläkään täysin palautunut. Ja tuskin ikinä palautuukaan. Silloin näin myös äitini todella useasti humalassa, joskus isäni soitti poliisit hakemaan hänet jne. Tuosta on sitten varmaankin aiheutunut se, että nykyään kun asun äitini luona, ja hän käyttää edelleenkin hieman turhan paljon alkoholia, ahdistun todella pahasti aina kun näen hänen koskevan pulloon. Viime keväänä jonkun asteinen paniikki alkoi jo perjantaisin koulussa, kun mietti sitä, millainen vastaanotto kotona taas olisi, ja useimmiten sitten kävinkin vain kääntymässä kotona. Muuten viikonloput myös lähes poikkeuksetta pois ollessa, en yksinkertaisesti pystynyt olemaan kotona. Nyt kesällä tilanne on onneksi toinen, äitini pitää ryyppyjuhliaan nimittäin mökillämme, ja siellähän minä en ole. Myös koulumenestykseni kärsi hieman eron aikana, tosin se oli pientä.

Vaikka vanhempieni ero ei ollut mikään helppo, ja minun lapsuuteni periaatteessa katkaistiin kesken, en ole mitenkään katkera. Ero kasvatti minua todella paljon ihmisenä, ja luonnollisesti myös vahvisti. Ehkä juuri senkin takia olen selvinnyt kohtalaisesti myöhemmistä vastoinkäymisistä. Nykyisin olen siis kohtuu hyvin sinut asian kanssa, paljon vahvempi henkisesti ja myös kypsempi tietyissä asioissa. Eli ehkä eron lopullinen vaikutus minuun ei kuitenkaan ollut huono, vaikka välillä se sitä on ollutkin.

vlad: Tekstisi kaksi viimeistä kappaletta: Täyttä asiaa! :)
 

Annuli

Jäsen
Suosikkijoukkue
Ässät, Latvija
Itse en ole joutunut kokemaan avioeroa, joten en voi siitä sanoa kovinkaan paljon. Tosin oli aikoja, jolloin toivoin vanhempieni eroavan, jotta jatkuva tappelu olisi loppunut. Vanhempani ovat yhä yhdessä ja nykyään heillä tuntuu menevän paremmin. Itse muutin kauas heistä ja nyt tulen myös molempien kanssa aivan suhteellisen hyvin juttuun silloin harvoin, kun näen.

Vastuun ottamista jouduin kokemaan jostain kymmenvuotiaasta lähtien. Isäni otti liikaa ja jouduin kantamaan hänet ulkoa pakkasesta sisälle, kun oli väsy tullut kesken kaiken. Jouduin murtamaan vessan oven, kun väsy oli yllättänyt. Isäni alkoholin käytöstä johtuen vanhempani tappelivat päivittäin ja olo oli kotona aika ankea. Jouduin aina tarkkaan miettimään, voinko vielä kavereita kotiin vai onko isä jälleen humalassa.

Ehkä rasittavin episodi sattui muutama vuosi sitten, kun äitini sai tarpeeksi ja lähti isän sammuttua tänne Poriin meidän luokse. Jouduin välikädeksi ja se oli tosi kovaa psyykelle, koska oma elämäkin oli aika solmussa.

Olen selvinnyt elämästäni ihan hyvin, vaikka jouduin kuulemaan lapsena isän suusta, että tämä juo siksi, kun minä olen niin kauhea. Lisäksi olen aina ollut isän tyttö ja olen vieläkin. Nykyään välit on ihan ok. Se kuitenkin päätin, että en ota lasteni nähden alkoholia, enkä katsele kännistä äijää kotona. Tähän päivään asti kaikki on sujunut hyvin.

Olen siis todellakin sitä mieltä, että joskus on lapselle jopa hyväksi, jos vanhemmat eroavat, sillä jatkuva riitely on lapselle todella rankkaa. Toisaalta jokainen avioero on yksilöllinen tapaus. Toiset vanhemmat osaavat hoitaa asian aikuismaisesti ja toiset sortuvat todella kamalaan syyttelyyn ja toisten haukkumiseen. Tämä voi todellakin sotkea lapsen psyyken. Säälin tällaisia lapsia suunnattomasti.

Parempaa huomista jokaiselle.
 

leivoja

Jäsen
Suosikkijoukkue
St Pauli - Non established since 1910
Se vaikuttaa aika vahvasti. Tulos on ruudun tällä puolella. 9vee kemut ja siihen loppu. Pikkunöösi syyllistää itseään aika herkästi...
 

Spencer

Jäsen
Suosikkijoukkue
Auschwitz Motorsport
Pari juttua.
Viestin lähetti hörkkö
....hän alkoi tupakoimaan ja ryyppäämään. Eron jälkeen hänellä oli kahden kuukauden putki jolloin hän ryyppäsi joka perjantai ja lauantia.
....hän alkoi viiltelemään itseään käsivarsiin.

...huomasi lähinnä jos kävi tupakkanurkalla, niin siellä oli 90% nuoria joiden vanhemmat olivat eronneet. Usein koulussa juuri huonojen ja häiritsevien oppilaiden vanhemmat olivat eronneet, ei tietenkään aina, muuta useimmiten.

Näiden kriteerien valossa minunkin vanhempieni pitäisi kai erota. Tuskin ne enää viitsivät, ikäihmiset.
Tupakoitsijana olen siis myös huono ja häiritsevä oppilas? Ei kannata yleistää.
Tuota ei kai varsinaiseksi "putkeksi" voi kutsua, korkeintaan orastavaa dokaamista.
Tuo viiltely, oliko se tarkoitushakuista (nirri pois) vai muuten vaan pikku hönössä pakerreltua?
Tunnen itse monta eronneen perheen vekaraa, eikä yksikään ole osoittautunut mielestä sen heikommaksi koulussa tai ylipäätänsäkään elämässään. Kaikki kyllä dokaa huomattavasti mutta se onkin kroonista mun kaveripiirissä.
 

hörkkö

Jäsen
Suosikkijoukkue
Porin Ässät
Re: Re: Miten vanhempien ero vaikuttaa lapseen?

Viestin lähetti Spencer
Pari juttua.


Näiden kriteerien valossa minunkin vanhempieni pitäisi kai erota. Tuskin ne enää viitsivät, ikäihmiset.
Tupakoitsijana olen siis myös huono ja häiritsevä oppilas? Ei kannata yleistää.
Tuota ei kai varsinaiseksi "putkeksi" voi kutsua, korkeintaan orastavaa dokaamista.
Tuo viiltely, oliko se tarkoitushakuista (nirri pois) vai muuten vaan pikku hönössä pakerreltua?
Tunnen itse monta eronneen perheen vekaraa, eikä yksikään ole osoittautunut mielestä sen heikommaksi koulussa tai ylipäätänsäkään elämässään. Kaikki kyllä dokaa huomattavasti mutta se onkin kroonista mun kaveripiirissä.

En ruvennutkaan yleistämään vaan sanoin, että useimmiten. Esim. meidän entisen koulun ns. pommiryhmässä eli erityisryhmässä oli n.10 nuorta ja jokaisen vanhemmat olivat eronneet!
Toi kaverini viiltely oli lähinnä sellaista lapsellista huomionhakua ja samaten ryyppääminen.
 

helko-vaara

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK, Ajax ja Vänämöisen Pallo
Re: Re: Re: Miten vanhempien ero vaikuttaa lapseen?

Viestin lähetti hörkkö


En ruvennutkaan yleistämään vaan sanoin, että useimmiten. Esim. meidän entisen koulun ns. pommiryhmässä eli erityisryhmässä oli n.10 nuorta ja jokaisen vanhemmat olivat eronneet!
Toi kaverini viiltely oli lähinnä sellaista lapsellista huomionhakua ja samaten ryyppääminen.

Ei se viiltely, hyvä mies, mitään lapsellista huomionhakua ole, välttämättä. Kaveri tarvitsee apua, mutta hyvin usein juuri avun sijasta käänämme selkämme. Hänhän on häirikkö, emme halua olla hänen kanssa tekemisissä. Tämä taas ei auta kaveria tippaakaan vaan hän huomaa olevansa edelleenkin yksin vailla huomiota..... jne, jne. Nää jutut ei vaan ole aina sitä miltä näyttävät. Ajattelepa vielä sitä, että miltä kaverista tuntuu kun esim. koulun jälkeen muut menevät "turvalliseen kotiin" missä on äiti ja isä, tai miten kaveria kohdellaan koulussa? Yleensä hänen tapaiset tuomitaan ja alistetaan. Missä on apu? Avulla en tarkoita, etteikö häiriköitä pitäisi rangaista koulun rankaisusäännöillä. Kaveria pitää auttaa. Olkaa hänen kaveri edelleenkin niin kuin olitte ennen vaikeuksien syntyä. Näin autatte kaveria. Jutelkaa sen kanssa ja ottakaa mukaan kun teette jotakin, esim. menette lätkää katselemaan. Antakaa sille tunne, että se kuuluu joukkoon. Teilläkin on vastuu.
 

Taito-Ojanen

Jäsen
Suosikkijoukkue
Anaheim Ducks, Kärpät
Aihe koskettaa minuakin, koska erolapsi olen myös minä. Siinä mielessä kai kuitenkin poikkeuksellinen, että vanhempani erosivat vasta, kun olin jo 17 vuotta. Minulla on vanhempieni avioliitosta oikeastaan kahtiajakoiset kokemukset.

Varhaislapsuudesta tuonne 10 ikävuoteen asti minulla on varsin mukavia muistoja perheestämme. En muista, että isä ja äiti olisivat kovinkaan paljoa tuona aikana riidelleet, mutta merkkejä tulevasta oli aivan selkeästi havaittavissa. Muistan eräksin yö heränneeni siihen, kun vanhemmat kinasivat isän alkoholinkäytöstä. Silloin en isää kuitenkaan kovin usein humalassa nähnyt, enkä oikeastaan osannut sellaisia asioita oikean ajatellakaan.

Sitten parin vuoden aikana tilanne muuttui yhä pahemmaksi. Isä kännäsi käytännössä joka ainoan viikonlopun, ja tuli änkyrässä kotiin riehumaan. Äitiäni tai meitä (minua ja pikkuveljeäni) hän ei koskaan lyönyt, mutta kerran oli viemässä äitiä ulos pakkaseen, eli käsiksi kuitenkin kävi. Ei ole hauskaa mennä juuri murrosiän saavuttaneena väliin ja alkaa painia isänsä kanssa. Painiotteluista ei kuitenkaan onneksi koskaan seurannut mitään pahempaa, sillä jossain kännisen mielensä sopukoissa isällä näytti kuitenkin sytyttävän, ja hän ikään kuin tajusi, mitä oli tekemässä. Hän siis lopetti aina, kun minä tulin väliin.

Monesti isä raahasi kännikavereitaan meille ryyppäämään. Se oli niitä tilanteita, jotka alkoivat vituttaa aivan tosissaan. Ymmärrän täysin niitä ihmisiä, jotka ovat tässä ketjussa kertoneet, että piti tarkkaan miettiä, viitsiikö kutsua kavereitaan käymään. Häpeä on voimakas tunne. Loppuvaiheessa siitäkään en oikeastaan välittänyt, vaan otin avoimesti sanallisesti yhteen isäni kanssa kotimme pihalla. Ei siinä enää välittänyt, mitä naapurit ajattelevat. Tärkeämpia ja vakavampiakin asioita pyöri mielessä juuri sillä hetkellä. Loppujen lopuksi tilanne tulehtui niin, että arkipäivät olivat joko riitelyä tai painostavaa hiljaisuutta. Kaikki kärsivät.

Sitten tuli asumusero ja sen myötä avioero. Kaikki oikeastaan huokaisivat helpotuksesta. Voisikin sanoa, että isän ja äidin täytyi erota, jotta meistä tuli taas perhe. Isä ja äiti pystyvät nykyään puhumaan toisilleen ilmaan pahaa verta, kun ei ole enää pakko olla samoissa tiloissa päivästä toiseen. Äiti teki kuitenkin isälle selväksi, että humalassa ei ole meille tulemista. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta isä on pitänyt tuosta kiinni.

Kaikesta huolimatta en koe, että elämäni olisi ollut mitään helvettiä. Koulumenestykseen tilanne ei oikeastaan vaikuttanut, mutta ajoittaiseen synkkyyteen minulla oli taipumusta. Löysin kuitenkin keinot manata sisäiset demonini, ja olen oppinut selviytymään omillani elämän pienistä ja vähän suuremmistakin vastoinkäymisistä. Minua ja veljeäni yhdistää lisäksi yhdessä läpikäyty koettelemus, josta me molemmat selvisimme kunnialla. Se on varmaan omalta osaltaan pitänyt minun ja veljeni suhteet hyvinä, niin hullulta kuin se saattaakin kuulostaa.

Jäljethän tuollainen kokemus jättää. Minulta ette varmaan koskaan tule mitään viinan ylistyslauluja kuulemaan, vaikka absolutistikaan en ole. En halua juoda itseäni hallitsemattomaan humalaan, koska haluan olla tilanteen herra. Naissuhteiden suhteen olen ollut myös varovainen, mutta en ole myöskään sulkenut itseäni niiden ulkopuolelle. Ehkä tämä on seurausta siitä, että nuorempana tuntui siltä, että narunpäät karkaavat käsistä. Silloin sitä mieluummin hallitsee tilanteen, jos siihen on mahdollisuus. Kokemuksistani johtuen menen yleensä varsin hanakasti sovittelemaan riitatilanteitakin.

En muista, että olisin itseäni koskaan tilanteesta hirveästi syyllistänyt. Muistan lähinnä sen, että toivoin kovasti, että isä ja äiti saisivat suhteensa kuntoon. Lapsena sitä todellakin aistii hyvinkin herkästi vanhempien jännittyneisyyden. Samalla sitä toivoo ja rukoilee koko lapsen uskollaan, että kaikki kääntyisi parhain päin ja että vanhemmat pitäisivät toisistaan. Se ristiriita mikä todellisuuden ja toiveiden välille syntyy on raskas taakka lapselle kannettavaksi.

Kertokaapa muuten ihmiset (jos haluatte), että millaisia selviytymiskeinoja te kehititte?
 

Senior

Jäsen
Suosikkijoukkue
HIFK
Aihe, josta voisin valitettavasti kirjoittaa vaikka kuinka paljon. Omat kokemukset sekä 6 vuotiaana, että eronneena vanhempana. Ei mennä kuitenkaan omaan tarinaani, vaan pyrin antamaan vinkin siemenen niille lukijoille, joilla se ei takana ole.

Lapsia ajatellen avioerossa pätee kovin hyvin sanonta: 'Sitä saa mitä tilaa'. Lapselle (esim 5-10 vuotiaalle) ei pysty vanhempien eroa loogisesti/ymmärrettävästi selittämään. Siksi se tulee, mielestäni, selittää mahdollisimman ''kuulijan ehdoilla'' ja antaa lapselle aikaa asian käsittelyyn. Ei lapsi voi ymmärtää, että hänen kasvattajat, elämänsä ainoat tukipilarit, eivät rakastakaan toisiaan kuten lastaan. Jos koti on riitaisa, viinalla höyrystetty ja/tai väkivaltainen, ei eroamaton tilannekaan kovin kannustava tai toivottava lapsen tasapainolelle kehitykselle ole.

Välittömässä eron jälkeisessä tilanteessa on joitain avainasioita lapseen päin, joilla on valtava merkitys eron ''onnistumiselle''. Vanhempien on pakko sopia, ettei toista kohtaan olevia vastenmielisiä tunteita sekoteta lapseen. En ole keksinyt muuta tapaa siinä kohtaa, kuin vetää jonkin aikaa lapseen päin ''linjaa''. Myös aika parantaa haavoja.

Asiaa ei helpota se, että kun toiselle/molemmille tulee uusi kumppani. Hänen tulee noudattaa samaa tekniikkaa. Äitin uusi ''setä'' pitäköön turpansa visusti tukossa liittyen äitin ja isän asioihin. Sama koskee tietysti isän uutta ''tätiä''. Kokemuksesta: toimii hienosti, kunhan pelisäännöt sopii kerran kunnolla. Lapsi on ennenkaikkea ne ajat ''Kukkulan Kuningas'' ja hänen ehdoilla mennään. Repi sitten aikuisten mieltä kuinka paljon hyvänsä. Äitin uuden miehen ja isän uuden naisystävän suhde lapsiin tulee olla luonteva kaverisuhde. Jos niin ei ole, on kumppani lapsen kannalta väärä / ei toivottu. Taas pohja lapsen tasapainoiselle kehitykselle järkkyy. Aika huono pohja omalle uudelle suhteelle, jos kumppanisi ei tule hyvin toimeen lastesi kanssa...

Näinä aikoina, kun vanhempien lapsiinsa uhraama AIKA tuntuu rahan antamisen lisääntyessä ja videopelihärveleiden yleistyessä vähenevän, on syytä muistaa AINA vastuu lapsistaan, myös ja ennenkaikkea eron sattuessa. Itse tein aikanaan töitä itku kurkussa omien lasteni eteen ja voin vakuuttaa kymmenin huutomerkein, että on kannattanut. Lapset ovat täyspäisiä, vanhempiaan kaikesta huolimatta rakastavia, vastuullisia ja korrekteja nuoria, joista olen käsinkosketeltavan ylpeä.

Nuorten parien olisi lapsia suunnitellessaan, siinä Kaks Plus lehtien selaamisen lomassa, hyvä kaskustella tällaisistakin asioista. Eihän kukaan eroa tavoittele, mutta ei ole pahasta, jos asiasta pystytään aina silloin tällöin asiallisesti keskustelemaan. Ikäänkuin edes yrittäisi sopia/keskustella niistä pelisäännöistä lapsiin päin, jos sattuisi ero tulemaan. Meiniki tulisi olla samantapainen, että jos Jortsu hokee 'jalat jalat jalat', niin tässä toimii 'lapset lapset lapset'. Asiat tärkeysjärjestykseen eronkin hetkellä, sillä aikuiset pärjää aina.

Aikuisilla on elämänkokemuksen ja aikuisuuden tuoma kyky käsitellä ja ymmärtää eroja, lapsella ei sellaista ole. Lapsi on tärkeintä, mitä me aikuiset teemme, kohdeltakoon heitä sen mukaisesti. Painakaa se lanttuihinne! (luetaan: kolmen sanan loppukevennyksenä).
 

ms.qvist

Jäsen
Suosikkijoukkue
Red Wings, Хокейний Клуб Донбас
Pienenä lisäyksenä tuohon viestiin jossa kerroin taustastani: historiastani. Mainittakoot nyt vielä, vaikka sen voinee lukea rivienvälistä, etteivät vanhempani suinkaan eronneet ollessani lapsi, olin jo kuudentoista ikäinen heidän viimein erotessa joten tuolloin eroon ehkäpä kykenee suhtautumaan hivenen toisella tapaa kuin jos se olisi tapahtunut minun ollessa huomattavasti nuorempi. Tosin muistan toivoneeni itse jo siinä kymmenen iässä vanhempien eroa, jo tuolloin huomasin (ymmärsin) sen ettei toivoa paremmasta ollut, olinhan elänyt koko lapsuuteni riitojen keskellä. (Ensimmäiset kunnolliset muistikuvat lapsuudesta koskevat pääasiassa vanhempien riitoja).

Taito-Ojanen: "Kertokaapa muuten ihmiset (jos haluatte), että millaisia selviytymiskeinoja te kehititte?"

Aivan lapsuudesta minun on hyvin hankala mainita ainoatakaan selkeää selviytymiskeinoa, ehkäpä eräällä tavalla merkityksellinen oli mielikuvitukseni. Todella uuvuttavina ja vaikeina aikoina saatoin "paeta" sinne jottei olisi tarvinnut katsoa ja kokea arjen todellisuutta illasta toiseen. Mielikuvitukseni soi minulle edes pienen hengähdyspaikan.

Myöhemmin opittuani kunnolla lukemaan ja kirjoittamaan sekä piirtämään pakenin kirjojen, kirjoitusten ja piirrustusten maailmaan, eli yhä edelleen pakopaikkani oli vahvasti sidoksissa mielikuvusmaailmoihin. Muistan lukeneeni hyvin paljon erilaista kirjallisuutta ja tutustuneeni mitä erilaisimpiin kirjailijoihin iässä jossa monet tyytyvät lukemaan kevyempiä seikkailuromaaneja - toki en katsonut niitäkään ylen.

Mitä enemmän urheilu astui mukaan elämääni sitä enemmän turvauduin myös siihen, harjoittelin tunnollisesti ja ahkerasti. Samalla kirjat pysyivät mukanani hyvin voimakkaasti, ne olivat sovelias pakopaikka minulle joka olin kaikesta huolimatta suhteellisen herkkä nuorukainen - herkkä ja impulsiivinen.

Vaikka kuinka koetin paeta todellisuutta se seurasi minua kaikkialle, nämä luettelemani muutamat pakopaikat soivat vain hetkittäistä rauhaa ja turvaa. Minulla ei ollut oikeastaan ainoatakaan aikuista ihmistä joka olisi kyennyt ymmärtämään minua ja tukemaan minua. Ehkäpä juuri tämän tähden lapsuuteni ja nuoruuteni oli niin raskasta kun ei ollut ketään kehen turvautua.

Noiden aikojen peruja on kohtalainen sulkeutuneisuuteni ynnä varautuneisuuteni ja eräällä tavalla "kylmä" suhtautumiseni moniin asioihin. Minun on myös hankala luoda kontaktia ihmisiin koska en kykene luottamaan heihin.

Tällaista,

vlad#16.
 

Poison

Jäsen
Suosikkijoukkue
SaiPa
Viestin lähetti Taito-Ojanen
Kertokaapa muuten ihmiset (jos haluatte), että millaisia selviytymiskeinoja te kehititte?

Itselläni taisi silloin pienenä olla asian kieltäminen jossain vaiheessa selviytymiskeinona. Tai pahan olon vain työnsi taka-alalle. Myöhemmin sitten, kun alkoi olla todella vaikeaa, tuli mm. musiikki auttavaksi tekijäksi. Musiikkimakuni vaihtui lähes kokonaan, ja usein volyymit olivat melkoisen kovalla.

Aloin myös kirjoittamaan. "Päiväkirjastani" löytyykin sellaisia kuuden sivun mittaisia tilityksiä pahasta olostani ja tunteistani. Usein se olikin sitä, että HIM huuti täysillä stereoista, ja kynä sauhusi.

Sitten löytyi valitettavasti myös uusi selviytymiskeino. Nimittäin viiltely. Ensimmäisten viiltojeni jälkeen olin aivan shokissa, ja itkinkin lähes hysteerisenä kaverilleni puhelimessa. Fakta oli kuitenkin se, että nuo viillot auttoivat. Kipu muuttui henkisestä fyysiseksi, ja sitä oli täten helpompi kestää. Aluksi asiasta oli todella vaikea puhua, ja kotonakin peittelin revittyjä ranteitani. Nyt olen kuitenkin jo niin "sinut" koko asian kanssa, että en jaksa enää välittää. Ainoastaan töissä ollessani peitän ranteeni, jos ne ovat pahassa kunnossa.

Paras selviytysmiskeino kohdallani on kuitenkin ollut se, että olen pystynyt aina vähintäänkin välttävästi puhumaan asioista. Ja ihanat ystävät ovat myös olleet aina tukenani. Etenkin parhaan ystäväni kanssa olemme kasvaneet totaalisesti yhteen, ja voisin melkein sanoa, että hän on minulle yhtä tärkeä, kuin äitini.
 
Kirjaudu sisään, jos haluat vastata ketjuun. Jos sinulla ei ole vielä käyttäjätunnusta, rekisteröidy nyt! Kirjaudu / Rekisteröidy
Ylös