Mutta hyvä että se tuli käytyä silloin nuorena. Ei minusta varmaan enää olisi ainakaan siihen P-kauden leikkimiseen mukaan lähtemään. Joku 19-vuotias juippi komentamassa asentoon... Ei saakeli kyllä ole helppoa niillä jotka menee vasta vanhemmalla iällä tuonne.
Tästä on monenlaisia mielipiteitä. Olin 25-vuotias mennessäni inttiin. Tuohon mennessä olin suorittanut yhdet maisterinpaperit, tehnyt siinä sivussa kokopäivätyötä monta vuotta, ja vakavissani harkitsemassa jatko-opintoja tohtorinskotsaa varten. Inttihän oli mitä parasta lepolomaa pääkopalle tuossa kohdassa, kun lähes kaiken älyllisen toiminnan saattoi ulkoistaa ainakin alokaskauden ajaksi. Myöhempänä palvelusaikana eteeni tuli muutamia tehtäviä, joissa sain hakea ällin varastosta ja pyyhkiä pölyt aivokudoksen päältä. Sekin tuntui niissä oloissa taas vaihtelulta.
Samassa varuskunnassa oli lisäkseni muutama vähäsen kypsemmällä iällä palvelukseen astunut mies. Tunsin näistä kolme tyyppiä erityisen hyvin, koska olimme koko P-kauden jälkeisen ajan kaikki samassa tuvassa. Luulen, että meitä "ikämiehiä" yhdisti tietynlainen leppoisa joskin asiallinen suhtautuminen palvelusasioihin. Ehkä myös aikomus ottaa intti normaalin elämänkulun keskeyttävänä kokemuksena, jonka laatuun voi jossakin määrin vaikuttaa omalla asennoitumisellaan. Meillä kaikilla oli enemmän tai vähemmän kouluja käytynä ja työkokemusta hankittuna, sekä ainakin karkea ajatus siitä, mitä elämässä tulee tapahtumaan lähivuosina. Olimme tulleet inttiin suorittamaan velvollisuutemme pois alta, palataksemme sen jälkeen jatkamaan omia hommiamme. Perspektiivi inttiasioihin sekä oma elämäntilanne olivat meillä varmasti kovin erilaisia kuin keskimääräisellä noin 19-vuotiaalla varusmiehellä. Toki on välttämättä lisättävä, että alokaskauden jälkeisen tehtävätkin olivat meillä jotakin aivan muuta kuin tavanomaisella jalkaväen miehistöllä tai ryhmänjohtajilla. Ikä ja siviilissä hankittu koulutus mahdollistavat intissä monelle sen, että P-kauden jälkeiset tehtävät voivat muodostua odotettua mielekkäämmiksi.
Aika usein olen huomannut puhuttavan esim. opintojen takia lykkäystä suunnitteleville varoittelevaan sävyyn, että "sua vituttaa 25-vuotiaana, kun 18-vuotias alikessu käskee sua tekemään käännöstä oikeaan päin". Kuinka niin? Jos 18-vuotias alikersantti on tavallinen perusjärkevä tyyppi ja oppinut aliupseerikoulussa sen mitä pitääkin, niin asiassa ei varmasti ole mitään ongelmaa. Sen sijaan oma asenne on yleensä suurin ongelma, jos ongelmia ylipäätään on. Näin riippumatta siitä, missä iässä käy intin, ja minkä ikäisiä ja mitä sukupuolta inttikaverit ja esimiehet ovat. Väitän, että ylivoimaisesti suurin osa varusmiehen henkilökohtaisesta vitutuksesta on lähtöisin varusmiehen omista asenteista ja tottumuksista, ei esimerkiksi epäoikeudenmukaisesta kohtelusta. Osa alokkaista (yhtä hyvin nykyään, minun aikoinani 90-luvulla, ja myös tätä ennen) ei vain ole kohdannut elämässään tilannetta, että joku muu käskee mitä milloinkin tehdään, ja käskyjä pitäisi vielä totella kitisemättä. Kouluja käyneitä ja töihin tottuneita tällaiset asiat tuntuvat vituttavan yleensä vähemmän kuin suoraan äidin puurolautasen äärestä inttiin kuskattuja tyyppejä.
Tästäpä tulikin mieleeni, että totista oli se seuraavan saapumiserän alokasporukka, joka jonotti pääsyä sosiaalikuraattorin puheille. Oma inttiaikainen toimistoni oli samassa aulassa melkein vastapäätä, joten siinä oli hyvä tilaisuus tutustua ihmisiin. Kävin välillä juttelemassa alokkaiden kanssa, ja muutamat tulivat minunkin toimistoni puolelle puhelemaan. Jotkut kävivät hakemassa sosiaalikuraattorilla apua ihan tavallisiin siviilijuttujen järkkäämisiin, mutta sitten oli näitä mentaalitapauksia ja inttisysteemistä järkyttyneitä. Eräskin alokas tuli kuraattorille jonottaessaan kertomaan myös minulle, että "joka yö olen itkenyt kun valot sammutetaan, enkä kestä sellaista että täällä käsketään koko ajan". Mitäpä tuohon voi paljon muuta sanoa, kuin lohduttaa että "sanot vaan tuon kuraattorille, niin kohta pääset takaisin kotiin". Parempi se on laittaa tuollainen kaveri kotiin kasvamaan tai antaa vaikka suoraan punaiset paperit, kuin pistää sille enempiä murehtimatta kovilla ladattu rynkky kainaloon.