Taas on noussut puheeksi pelaajien keskinäinen kunnioitus ja etenkin sen puute. Syitä etsitään kissojen ja koirien kanssa suunnilleen joka paikasta alkaen aina yhteiskunnan arvoista ja ammattilaisliigassa liikkuvista rahamääristä. Siinähän etsivät, sanon minä, sillä ei tule löytymään.
Todellinen kunnioitus on katoava luonnonvara, koska pelaajilta on muiden toimesta riistetty jääkiekkoon olennaisesti kuuluva välitön vastuu teoistaan nimenomaan toisilleen. Jääkiekon väkivallan, taidon, älyn ja vauhdin leikkauspisteellä varpaallaan tasapainottelevaa olemusta ymmärtämätön valtaväki on niin kauhistunut pelaajien oman käden oikeudesta lähinnä semanttisista syistä, että se on riistänyt sen pelaajilta. Samalla se on pakottanut jääkiekon itselleen sopivaan, mutta jääkiekolle luonnottomaan, muun yhteiskunnan muottiin jossa vastuu kannetaan kolmannelle osapuolelle: Tuomareille ja kurinpidolle. Näinhän asia on ja sen kuuluu olla oikeassa elämässä demokraattisessa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.
Demokratia on kuitenkin kaukalosta helvetin kaukana siksi, että demokratian perimmäiset arvot ja tavoitteet eivät millään muotoa ole osa jääkiekkoa. Aloitusympyrässä ei pelin aluksi neuvotella ja äänestetä maalintekojärjestyksestä jotta kaikki osapuolet voisivat hyväksyä sen mihin suuntaan yhteistä peliä kehitetään. Jääkiekossa ei ole yhteistä tavoitetta ja hyvinvointia ei tunneta. On vain peli jota on nimenomaan tultu pelaamaan. Ja siinä pelissä on kaksi puolta, joilla on määritelmän mukaisesti yhteensovittamattomat tavoitteet. 100% on jaossa ja pelin aikana sen jako vaihtelee. Lopulta kuitenkin toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään. Siinä ei ole mitään tasa-arvoista.
Kulttuurievoluutio ja sivistys ovat pyrkineet ja pyrkivät nimeomaan poistamaan jääkiekkopelin syvimmän olemuksen kaltaisen 1-0 jakamisen. Kaukaloon kuitenkin mennään nimenomaan suorittamaan se jako, tarkoituksella ja oman valinnan mukaan ja tieten, että vaikka tänään riistettäisiin toisilta, voi huomenna olla oma vuoro poistua nöyristettynä. Koska kiekkoa myös ryhdytään pelataan tarkoituksella ja harkitusti eivät olennaisia ole muun yhteiskunnan normit, vaan pelin henki. Kaukaloon astuessaan jokainen pelaaja tuntee pelin hengen ja hyväksyy jopa syleilee siitä syntyvän säkenöivän jännitteen tuoman tunteen muun elämän vastapainoksi.
Käytännöllisemmin ajatelleen kaukalossa tapahtuu erittäin tiiviissä tahdissa asioita. Jatkuvasti tapahtuu väkivaltaisia törmäyksiä, joissa vastakkain on kaksi ihmistä – jatkuvasti eri muotoja ottavia objekteja liikkeessä kaikkiin toisiinsa ja pelialuetta rajoittaviin koviin laitoihin nähden. On naivia ja viime aikaisten mailallalyöntien, taklausten ja muiden valossa edesvastuutonta ja vaarallista vaatia sivistyneen yhteiskunnan malleja noihin olosuhteisiin. Vakavan loukkaantumisen vaara annetulla hetkellä on sivistyneessä yhteiskunnassa äärimmäisen pieni kaukaloon verrattuna. Sen vastapainoksi kaukalossa pelaajia suojaa aiemmin mainittu pelin henki. Toista pelaajaa ei tilaisuuden tullenkaan telota, koska pelaajat ovat toistensa veljiä ja vartijoita.
Pelaajien kunnioitus toisiaan kohtaan on laskenut, koska pelaajat eivät enää ole vastuussa toisilleen, vaan vain jollekin kaukalon ulkopuoliselle taholle. Samalla on poistunut se kaikkein tärkein. Pelaaja ei ole enää vastuussa tekemisistään vaan vain siitä mistä jää kiinni - ja on todisteitakin.
Murtuneet ranteet ja Tuomo Ruudun polvet ovat Hyvien Ihmisten omalla tunnolla, vaikka nämä eivät todennäköisesti loputtomassa omahyväisyydessään sitä tajuaisi, vaikka joku heille sen kertoisi, ja heitä sattuisi kuunteleminen kiinnostamaan. Toimittajat jotka taannoin kiinnostuivat ”kaukaloväkivallasta” ja painostivat jääkiekkoväen hyväksymään omat kaukaloon sopimattomat toimintamallinsa ovat ainakin yhtä syyllisiä kuin jääkiekkovaikuttajat, jotka nöyränä painoivat päänsä yleensä politiikkaa käsittelevien toimittajien edessä.
Olennaista ei ole se, että kaukalossa ei tapella, vaikka se onkin yksi selvimmin näkyvä konkreettinen osa pelin henkeä. Olennaista on se, että pelaajien vastuu toisistaan toisilleen on poistettu ja on siirrytty oikeusvaltion kaltaiseen olotilaan – joskin lähinnä sen irvokkaaseen pilakuvaan, sillä puolueettomuudesta tai ainakaan riippumattomuudesta ei ole viitteitäkään.
Yhteiskunnalla ei ole mitään velvoitetta suojella kaukaloon vapaaehtoisesti meneviä miltään ”pelin henkeen” kuuluvalta. Pelaajien vastuu toisistaan kuului pelin henkeen ja yhteiskunnan toimijat loputtomassa omahyväisyydessään puuttuivat asioihin, jotka heitä eivät edes kiinnosta saati sitten, että olisivat perehtyneet sen yksityiskohtaiseen olemukseen siinä määrin, että olisivat edes ymmärtäneet mihin puuttuvat ja mihin muuhun se vaikuttaa. Vasemmalla kädellä pari soppaa hämmennettyään, pari irtopistettä tai hyvän asian puolesta toimimisen tuoma ilo taskussaan nämä tunarit sitten käänsivät katseensa kaukalosta muihin asioihin. Seuraan mielenkiinnolla miten he reagoivat omien virheidensä nyt paljon julkisuutta saaneisiin seurauksiin. Pahoin pelkään, että he tulevat alahuuli väristen vaatimaan lisää virheitä.
Oma lukunsa ovat sitten urheilutoimittajat, joiden ammattitaitoon pitäisi kuulua kirjoittamiensa asioiden ymmärtäminen, sikäli kun ne koskevat vaikka jääkiekkoa. Jääkiekko on kuitenkin luonteeltaan täysin erilainen asia kuin vaikka murtomaahiihto, ja samat mekaniikat eivät päde toimijoiden kesken. Nähtävästi tämä on täysin ylivoimainen asia ymmärrettäväksi. Yhdessä muutama vuosi sitten, ennen ensi erää julkista keskustelua pakoon luikkineiden kiekkojohtajien kanssa jääkiekon ”siistimistä” vaatineet urheilutoimittajat kantavat raskaimman syyllisyyden taakan, vaikka epäilemättä kummatkaan eivät sitä tule hyväksymään. Tyhmyys ei ole synti, mutta kun ammattitaidottomuudesta kärsivät viattomat, voidaan vastuun perään kysyä. Kaikki muut toimittajat, poliitikot ja marttakerholaiset, jotka aikanaan asiaan ottivat kantaa tarkoittivat sentään toimiessaan vilpittömästi hyvää. Heiltä vain puuttui se tieto, jolla he olisivat voineet ajaa oikeasti hyvää asiaa, sen sijaan, että he joutuivat tiedonpuutteessa soveltamaan tuntemiaan yleisiä yhteiskunnan lainalaisuuksia täysin tavallisesta arjesta poikkeaviin olosuhteisiin, joita he eivät tunteneet. Urheilutoimittajilta sitä tietoa voisi odottaa, ja kiekkojohtajilla se varmaan olikin. Sitä ei vain tohdittu sanoa ääneen, peläten jääkiekon ikiaikaisen luurangon paljastumista komerosta: Jääkiekko on myös henkinen urheilulaji. Pelolla on pieni, mutta tärkeä paikkansa kaukalossa ja lajin luonteesta johtuen pelaajat eivät lopulta voi olla vastuussa kellekään muulle kuin toisilleen, vaikka miten joku kolmas osapuoli siihen väliin yrittäisi tunkea.
Antakaa poikien jo pelata taas. Sattuu paljon vähemmän, ja kerran se vain kirpaisee, kun suuri yleisö joudutaan sivistämään. Epäilemättä puhetta tulee riittämään ja osa katsojista lähtee. Ehkä jopa yhteistyökumppaneistakin. Nyt on vain tultu sellaiseen pisteeseen, josta on pakko kääntyä tältä valheiden tieltä. Jollei pelaajille pian anneta taas lupaa pelata keskenään, ilman keinotekoisia välikäsiä, katoaa loppukin kunnioitus kaukalosta ja on turha uskotella itselleen, että eri kunnioitus voidaan luoda ulkopuolisten toimesta sen sijalle. Jo nyt on nähtävissä miten taklaustilanteiden kontrolloiminen jälkikäteen johtaa pelin näivettymisen lisäksi loukkaantumisiin. Ilmiselvästi tämä ulkopuolisen kontrollin tie ei toimi. Ja kaikki häviävät, kun sääntöjä kiristetään ja rangaistuksia kovennetaan siinä toivossa, että voidaan luoda keinotekoinen illuusio pelin hengestä.
Olennaista ei ole se että tapellaan vaan se, että pelaajat ovat suoraan vastuussa toisilleen siinä elävässä tilanteessa kun asiat tapahtuvat. Ei jälkikäteen jollekin melkein kasvottomalle kurinpitolautakunnalle, jos sattuvat edes jäämään kiinni. Se ei tarkoita sitä, että kampituksen jälkeen pitää hanskojen tippua vaan sitä, että rikkoja tietää, että moista mahdollisuutta punnitaan ja nimenomaan siltä pohjalta, että olisiko se pelin hengen mukaista. Luonnollisesti ne hanskat eivät lopulta montaa kertaa vuodessa käytännössä tippuisi. Se ei ole olennaista. Kaukalossa tapahtuu jatkuvasti niitä konnuuksia, joista murto-osa johtaa ranteiden katkeamisiin, aivotärähdyksiin ja polvien rikkoutumisiin. Niiden tapahtumien vähentäminen on olennaista. Ei niistä satunnaisesti seuraavien onnettomuuksien jeesustelu, paheksunta ja rankaiseminen. Sanotaan, että kahden tuomarin järjestelmä olisi parempi. Ei olisi. Se olisi sama asia, lievästi parantuneella tarkkuudella, mutta edelleen pelaajat olisivat vastuussa vain siitä mistä jäävät kiinni ja on todisteita.
6 silmäparia kentällä ja monta lisää vaihtoaitiossa näkee kaiken. Silloin ei ole enää kyse kiinnijäämisestä ja todisteista vaan siitä, että ollako vaiko eikö olla? Tehdäkö vaiko eikö? Ei. Sillä pohjalla lepäsi se riistetty kunnioitus. Kun kaikesta jäi kiinni, ei olennaista ollut kiinnijäämisen välttely, vaan valinta tekemisestä: Kunnioittaako vaiko eikö? Hyvin, hyvin yksinkertaista, esteettistä, kaunista ja toimivaa. Pelin henki.
Onnea muuten voittajille.
Todellinen kunnioitus on katoava luonnonvara, koska pelaajilta on muiden toimesta riistetty jääkiekkoon olennaisesti kuuluva välitön vastuu teoistaan nimenomaan toisilleen. Jääkiekon väkivallan, taidon, älyn ja vauhdin leikkauspisteellä varpaallaan tasapainottelevaa olemusta ymmärtämätön valtaväki on niin kauhistunut pelaajien oman käden oikeudesta lähinnä semanttisista syistä, että se on riistänyt sen pelaajilta. Samalla se on pakottanut jääkiekon itselleen sopivaan, mutta jääkiekolle luonnottomaan, muun yhteiskunnan muottiin jossa vastuu kannetaan kolmannelle osapuolelle: Tuomareille ja kurinpidolle. Näinhän asia on ja sen kuuluu olla oikeassa elämässä demokraattisessa ja oikeudenmukaisessa yhteiskunnassa.
Demokratia on kuitenkin kaukalosta helvetin kaukana siksi, että demokratian perimmäiset arvot ja tavoitteet eivät millään muotoa ole osa jääkiekkoa. Aloitusympyrässä ei pelin aluksi neuvotella ja äänestetä maalintekojärjestyksestä jotta kaikki osapuolet voisivat hyväksyä sen mihin suuntaan yhteistä peliä kehitetään. Jääkiekossa ei ole yhteistä tavoitetta ja hyvinvointia ei tunneta. On vain peli jota on nimenomaan tultu pelaamaan. Ja siinä pelissä on kaksi puolta, joilla on määritelmän mukaisesti yhteensovittamattomat tavoitteet. 100% on jaossa ja pelin aikana sen jako vaihtelee. Lopulta kuitenkin toisilla on kaikki ja toisilla ei mitään. Siinä ei ole mitään tasa-arvoista.
Kulttuurievoluutio ja sivistys ovat pyrkineet ja pyrkivät nimeomaan poistamaan jääkiekkopelin syvimmän olemuksen kaltaisen 1-0 jakamisen. Kaukaloon kuitenkin mennään nimenomaan suorittamaan se jako, tarkoituksella ja oman valinnan mukaan ja tieten, että vaikka tänään riistettäisiin toisilta, voi huomenna olla oma vuoro poistua nöyristettynä. Koska kiekkoa myös ryhdytään pelataan tarkoituksella ja harkitusti eivät olennaisia ole muun yhteiskunnan normit, vaan pelin henki. Kaukaloon astuessaan jokainen pelaaja tuntee pelin hengen ja hyväksyy jopa syleilee siitä syntyvän säkenöivän jännitteen tuoman tunteen muun elämän vastapainoksi.
Käytännöllisemmin ajatelleen kaukalossa tapahtuu erittäin tiiviissä tahdissa asioita. Jatkuvasti tapahtuu väkivaltaisia törmäyksiä, joissa vastakkain on kaksi ihmistä – jatkuvasti eri muotoja ottavia objekteja liikkeessä kaikkiin toisiinsa ja pelialuetta rajoittaviin koviin laitoihin nähden. On naivia ja viime aikaisten mailallalyöntien, taklausten ja muiden valossa edesvastuutonta ja vaarallista vaatia sivistyneen yhteiskunnan malleja noihin olosuhteisiin. Vakavan loukkaantumisen vaara annetulla hetkellä on sivistyneessä yhteiskunnassa äärimmäisen pieni kaukaloon verrattuna. Sen vastapainoksi kaukalossa pelaajia suojaa aiemmin mainittu pelin henki. Toista pelaajaa ei tilaisuuden tullenkaan telota, koska pelaajat ovat toistensa veljiä ja vartijoita.
Pelaajien kunnioitus toisiaan kohtaan on laskenut, koska pelaajat eivät enää ole vastuussa toisilleen, vaan vain jollekin kaukalon ulkopuoliselle taholle. Samalla on poistunut se kaikkein tärkein. Pelaaja ei ole enää vastuussa tekemisistään vaan vain siitä mistä jää kiinni - ja on todisteitakin.
Murtuneet ranteet ja Tuomo Ruudun polvet ovat Hyvien Ihmisten omalla tunnolla, vaikka nämä eivät todennäköisesti loputtomassa omahyväisyydessään sitä tajuaisi, vaikka joku heille sen kertoisi, ja heitä sattuisi kuunteleminen kiinnostamaan. Toimittajat jotka taannoin kiinnostuivat ”kaukaloväkivallasta” ja painostivat jääkiekkoväen hyväksymään omat kaukaloon sopimattomat toimintamallinsa ovat ainakin yhtä syyllisiä kuin jääkiekkovaikuttajat, jotka nöyränä painoivat päänsä yleensä politiikkaa käsittelevien toimittajien edessä.
Olennaista ei ole se, että kaukalossa ei tapella, vaikka se onkin yksi selvimmin näkyvä konkreettinen osa pelin henkeä. Olennaista on se, että pelaajien vastuu toisistaan toisilleen on poistettu ja on siirrytty oikeusvaltion kaltaiseen olotilaan – joskin lähinnä sen irvokkaaseen pilakuvaan, sillä puolueettomuudesta tai ainakaan riippumattomuudesta ei ole viitteitäkään.
Yhteiskunnalla ei ole mitään velvoitetta suojella kaukaloon vapaaehtoisesti meneviä miltään ”pelin henkeen” kuuluvalta. Pelaajien vastuu toisistaan kuului pelin henkeen ja yhteiskunnan toimijat loputtomassa omahyväisyydessään puuttuivat asioihin, jotka heitä eivät edes kiinnosta saati sitten, että olisivat perehtyneet sen yksityiskohtaiseen olemukseen siinä määrin, että olisivat edes ymmärtäneet mihin puuttuvat ja mihin muuhun se vaikuttaa. Vasemmalla kädellä pari soppaa hämmennettyään, pari irtopistettä tai hyvän asian puolesta toimimisen tuoma ilo taskussaan nämä tunarit sitten käänsivät katseensa kaukalosta muihin asioihin. Seuraan mielenkiinnolla miten he reagoivat omien virheidensä nyt paljon julkisuutta saaneisiin seurauksiin. Pahoin pelkään, että he tulevat alahuuli väristen vaatimaan lisää virheitä.
Oma lukunsa ovat sitten urheilutoimittajat, joiden ammattitaitoon pitäisi kuulua kirjoittamiensa asioiden ymmärtäminen, sikäli kun ne koskevat vaikka jääkiekkoa. Jääkiekko on kuitenkin luonteeltaan täysin erilainen asia kuin vaikka murtomaahiihto, ja samat mekaniikat eivät päde toimijoiden kesken. Nähtävästi tämä on täysin ylivoimainen asia ymmärrettäväksi. Yhdessä muutama vuosi sitten, ennen ensi erää julkista keskustelua pakoon luikkineiden kiekkojohtajien kanssa jääkiekon ”siistimistä” vaatineet urheilutoimittajat kantavat raskaimman syyllisyyden taakan, vaikka epäilemättä kummatkaan eivät sitä tule hyväksymään. Tyhmyys ei ole synti, mutta kun ammattitaidottomuudesta kärsivät viattomat, voidaan vastuun perään kysyä. Kaikki muut toimittajat, poliitikot ja marttakerholaiset, jotka aikanaan asiaan ottivat kantaa tarkoittivat sentään toimiessaan vilpittömästi hyvää. Heiltä vain puuttui se tieto, jolla he olisivat voineet ajaa oikeasti hyvää asiaa, sen sijaan, että he joutuivat tiedonpuutteessa soveltamaan tuntemiaan yleisiä yhteiskunnan lainalaisuuksia täysin tavallisesta arjesta poikkeaviin olosuhteisiin, joita he eivät tunteneet. Urheilutoimittajilta sitä tietoa voisi odottaa, ja kiekkojohtajilla se varmaan olikin. Sitä ei vain tohdittu sanoa ääneen, peläten jääkiekon ikiaikaisen luurangon paljastumista komerosta: Jääkiekko on myös henkinen urheilulaji. Pelolla on pieni, mutta tärkeä paikkansa kaukalossa ja lajin luonteesta johtuen pelaajat eivät lopulta voi olla vastuussa kellekään muulle kuin toisilleen, vaikka miten joku kolmas osapuoli siihen väliin yrittäisi tunkea.
Antakaa poikien jo pelata taas. Sattuu paljon vähemmän, ja kerran se vain kirpaisee, kun suuri yleisö joudutaan sivistämään. Epäilemättä puhetta tulee riittämään ja osa katsojista lähtee. Ehkä jopa yhteistyökumppaneistakin. Nyt on vain tultu sellaiseen pisteeseen, josta on pakko kääntyä tältä valheiden tieltä. Jollei pelaajille pian anneta taas lupaa pelata keskenään, ilman keinotekoisia välikäsiä, katoaa loppukin kunnioitus kaukalosta ja on turha uskotella itselleen, että eri kunnioitus voidaan luoda ulkopuolisten toimesta sen sijalle. Jo nyt on nähtävissä miten taklaustilanteiden kontrolloiminen jälkikäteen johtaa pelin näivettymisen lisäksi loukkaantumisiin. Ilmiselvästi tämä ulkopuolisen kontrollin tie ei toimi. Ja kaikki häviävät, kun sääntöjä kiristetään ja rangaistuksia kovennetaan siinä toivossa, että voidaan luoda keinotekoinen illuusio pelin hengestä.
Olennaista ei ole se että tapellaan vaan se, että pelaajat ovat suoraan vastuussa toisilleen siinä elävässä tilanteessa kun asiat tapahtuvat. Ei jälkikäteen jollekin melkein kasvottomalle kurinpitolautakunnalle, jos sattuvat edes jäämään kiinni. Se ei tarkoita sitä, että kampituksen jälkeen pitää hanskojen tippua vaan sitä, että rikkoja tietää, että moista mahdollisuutta punnitaan ja nimenomaan siltä pohjalta, että olisiko se pelin hengen mukaista. Luonnollisesti ne hanskat eivät lopulta montaa kertaa vuodessa käytännössä tippuisi. Se ei ole olennaista. Kaukalossa tapahtuu jatkuvasti niitä konnuuksia, joista murto-osa johtaa ranteiden katkeamisiin, aivotärähdyksiin ja polvien rikkoutumisiin. Niiden tapahtumien vähentäminen on olennaista. Ei niistä satunnaisesti seuraavien onnettomuuksien jeesustelu, paheksunta ja rankaiseminen. Sanotaan, että kahden tuomarin järjestelmä olisi parempi. Ei olisi. Se olisi sama asia, lievästi parantuneella tarkkuudella, mutta edelleen pelaajat olisivat vastuussa vain siitä mistä jäävät kiinni ja on todisteita.
6 silmäparia kentällä ja monta lisää vaihtoaitiossa näkee kaiken. Silloin ei ole enää kyse kiinnijäämisestä ja todisteista vaan siitä, että ollako vaiko eikö olla? Tehdäkö vaiko eikö? Ei. Sillä pohjalla lepäsi se riistetty kunnioitus. Kun kaikesta jäi kiinni, ei olennaista ollut kiinnijäämisen välttely, vaan valinta tekemisestä: Kunnioittaako vaiko eikö? Hyvin, hyvin yksinkertaista, esteettistä, kaunista ja toimivaa. Pelin henki.
Onnea muuten voittajille.
Viimeksi muokattu: