Miekan ja magian ketju – Conanin, gladiaattorien, puolijumalten ja barbaarien ystäville

[Musta Nuoli]

Paras Schwarzeneggerin elokuva -ketjussa on virinnyt viime aikoina hyvää keskustelua Conan Barbaari -elokuvasta (1982) ja muistakin Conan-elokuvista, joten kenties on aika tullut vetää miekka tupesta ja katsoa kovien aikojen kuvastimeen oman ketjun myötä.

Tämä ketju ei ole rajattu suinkaan vain Conaniin eikä Robert E. Howardin tarinoihin eikä elokuviin. Kaikki käy: romaanit, novellit, keskustelut sarjakuvista (mustavalkoisia Conan-sarjakuvia on julkaistu Egmontin kovakantisina kokoomateoksina), elokuvat, tv-sarjat tai mitkä tahansa, jotka sisältävät edes jollain tavalla miekkaa ja magiaa tai niin sanottua herooista fantasiaa:

Barbaareja, miekkasankareita, muskelimiehiä, antisankareita ratkaisemassa ongelmia teräaseiden ja väkivallan avulla. Jos tarinassa on velho, niin velho ei ole sisäoppilaitosta käyvä teinipoika eikä harmaapartainen lempeä vanhus vaan perkeleellisen ikävä mulkero, jonka todennäköisin kohtalo on saada päänsä irroitetuksi tai tulla poltetuksi helvetin tulessa.

Koska katto on korkealla ja seinät leveällä, niin tänne kelpuutetaan myös mytologiset sankarit Akilleesta alkaen ja myös puolijumalat kuten Herkules. Sword and Sandal -lajityyppi kelpaa mainiosti, Italiassahan tehtiin aikoinaan kosolti karskeja seikkailuelokuvia joissa karskit körmyt kurmottivat vastustajiaan. Gladiaattoritkin mahtuvat joukkoon tummaan.

Mikä tahansa aihepiiriin liittyvä keskustelu käy Conan-syväanalyyseistä leffatriviaan ja tietoihin tulevista alan filmatisoinneista, tai vaikkapa muistelmat Conan-sarjiksista tai pohdinnat He-Manin syvimmästä olemuksesta. Saa hehkuttaa estoitta myös Basil Poledouriksen klassisia sävellyksiä tai miettiä, mikä Teräase & Turpaanmättö -soundtrack ansaitsee suositukset tai kehut.

Lähtökohta luonnollisesti on, että jokainen ketjun osallistuja tietää tai tulee tietämään, mikä on parasta elämässä. Vastauksia on tähän vain yksi.

 

[Ted Raikas]

"To crush your enemies, to see them driven before you, and to hear the lamentations of their women."

Kyllä, hyvä ketju. Conan Barbaarin näin ala-aste iässä ensimmäisen kerran oliskohan mahdollisesti 1987 tai 1988. Itse asiassa sen toisen Conan elokuvan, eli Destroyerin näin vieläpä ennen tuota. Silloin naperona Destroyer jotenkin perinteisemmällä seikkailullaan putosi kovempaa, vielä kun oli Masters of the Universe -kausi päällä ja leffassa oli vähän samaa henkeä kuin He-Manissa. Sittemmin toki Barbarian on iskenyt vahvemmin tajuntaan, se nyt on kuitenkin huomattavasti syvällisempi teos ja sisällöltään rankempaa tavaraa. Pidän silti Destroyeristakin, vaikka siinä puutteensa on. Samaan kaanoniin se kuitenkin kuuluu ja muutama viittaus Barbarianiinkin löytyy.

Noin muuten en ole sword & sorcery -tyylisiin elokuviin juuri koskaan törmännyt. Jonkun verran niitä on varmasti kyllä tehty menneinä vuosikymmeninä, mutta ei ole tullut bongattua. Suosituksia kyllä otan vastaan jos joku noita tietää, jotka olisi katsomisen arvoisia. Niin, no Red Sonja on katsottu kyllä. Jo lapsena se tuntui vähän sellaiselta vesitetyltä versiolta Conaneista, eikä pahemmin iskenyt. Jokunen vuosi sitten katselin sen uusiksi ja ei se nyt ihan totaalista paskaa ollut, viihdyttäväkin paikoin, mutta sisällöltään turhan ohkainen silti. Paljon paskempia fantasiaelokuvia silti tehdään nykypäivänä kuin tuo.

Olen usein toivonut, että Elricistä tehtäisiin joskus elokuva. Siinä olisi oikein kunnon antisankari. Kaiketi Elric Melnibonelainen lasketaan tähän genreen? Stormbringer roolipeliäkin piti aikoinaan pelailla, jollain kaverilla se olikin, mutta ei saatu koskaan käynnistettyä mitään.

Edit. Korjattu termit oikein!

 

[Musta Nuoli]

Oma lähtökohtani on se, että vaikka erityisesti 1920- ja 1930-luvuilla vaikutti monta ansiokasta Sword and Sorcery -kirjailijaa, niin on kuitenkin yksi ylitse muiden eli Robert E. Howard. Ei vain Conan-tarinoidensa vuoksi vaan muunkin laajan tuotantonsa ja useiden legendaaristen hahmojensa takia. Howard itse oli elämää suurempi henkilö, joka kirjoitti kaikki Conan-tarinansa kymmenessä vuodessa ja teki sitten itsemurhan kolmekymppisenä. Kaikki tekstit olivat täynnä luomisen vimmaa ja voimaa, eikä mies jäänyt räätälöimään tarinoitaan vuosiksi tai vuosikymmeniksi saatika paisuttamaan juttujaan monisatasivuisiksi järkäleiksi. Conan-tarinathan ovat kaikki yhtä lukuun ottamatta novelleja, ja silti niissä on enemmän sisältöä ja tunnetta kuin monissa pitkissä teossarjoissa. Brutaalien, lyhyiden sivallusten erikoismies Howard on hyvää vastapainoa niin sanotulle tolkienistiselle perinteelle eli lavealle, perinteisemmälle fantasialle jossa kääpiöt ja haltiat kirmaavat.

Howardin hahmoista erityisesti puritaani Solomon Kane on ollut minusta aina hyvin kiehtova, erittäin ristiriitainen hahmo, jonka näennäisen jäyhä ja ahdasmielisen kiihkoileva kuori on vain pintaa, joka kätkee syvästi tuntevan, traagisen ja romanttis-dramaattisiin puuskiin taipuvaisen persoonan. Kanen seikkailut mustassa Afrikassa ovat ensiluokkaista miekkaa ja magiaa, vaikka Kane ei seikkailekaan missään myyttisessä muinaishistoriassa vaan 1600-luvulla Afrikan ytimessä.

Solomon Kanen seikkailuista tehtiin muutama vuosi sitten elokuva, jonka pääosassa oli James Purefoy:
http://www.imdb.com/title/tt0970452/

Elokuva jätti hieman kaksijakoiset tunnelmat. Tai oikeastaan se jätti varsin kylmäksi, sillä kiehtovasta hahmosta oli tavoitettu vain osa ja Purefoyn sinänsä hyvä roolityö jäi ylenpalttisen CGI-vyörytyksen alle. Lopputulos oli kahden tähden elokuva, jonka katsoi kerran läpi mutta jonka olisi toivonut yltävän parempaankin. Elokuva olisi saanut olla selvästi okkultistisempi ja mystisempi ilman mitään efektipajan ylijäämädemoneita.

Solomon Kanen tarinat mahtuvat yhteen kokoelmateokseen The Savage Tales of Solomon Kane, sitä suosittelen. Kanen seikkailuja on suomennettukin Jalavan toimesta 1990-luvulla Fan-sarjan novellikokoelmissa ja vastaavissa.

 

[godspeed]

Italian filmiteollisuus perustui tuolloin lähinnä amerikanserkkujen peittelemättömään rippaukseen. Näissä huomattavasti halvemmissa tekeleissä lihaskimppujengi tosin oli Arskasta poiketen usein verbaalisesti täysin kyvytöntä ja karismaakin oli vähemmän kuin heinäseipäällä. Patsastelu voidaan lukea tässä yhteydessä kuitenkin positiiviseksi asiaksi, sillä ns. hyviä elokuvia ei ollut tarkoituksenakaan tehdä. Henki oli Conan-kopioinnista huolimatta kuitenkin vahva, sillä miehet olivat miehiä ja naiset usein ilman vaatteita. Jos fallosmaista symbolia ei survaistu vastustajan sisuksiin, niin sitten harrastettiin haureutta jokaisen vastaantulevan naispuoleisen kanssa. Väkivalta ja seksi olivat tekijöiden valttikortit, sillä se on aina jossain määrin takuuvarma keino saattaa "teos" markkinoille, jos ei possuilun lisäksi kauheasti muuta ollut tarjota. Deathstalker (oma suosikki), Ator (karhunpentu sidekickinä), Hundra (naisbarbaari keskiössä), Barbarians (vammaiset kaksoisveljet pääosassa) ja Barbarian Queen (lähinnä kevyttä tissiviihdettä) joinain esimerkkeinä elokuvista, jotka toimivat hyvin omillaankin riippuen kuinka mielisairaista jutuista pitää. Paljon hillittömiä yksityiskohtia ja miehisyyden ylivertaisuuden alleviivaamista huuruisiin kaljotteluiltoihin. Ei tosikoille eikä feministiliittojen edustajille.

 

[Musta Nuoli]

"To crush your enemies, to see them driven before you, and to hear the lamentations of their women."

Good!

Olen usein toivonut, että Elricistä tehtäisiin joskus elokuva. Siinä olisi oikein kunnon antisankari. Kaiketi Elric Melnibonelainen lasketaan tähän genreen? Stormbringer roolipeliäkin piti aikoinaan pelailla, jollain kaverilla se olikin, mutta ei saatu koskaan käynnistettyä mitään.

Kyllä, ehdottomasti Elric lasketaan, kuten moni muukin Michael Moorcockin hahmo. Elric-tarinoita ei ole valitettavasti koskaan suomennettu kuin osaksi. Minulla on suomennettu avausteos, mutta muita osia onkin sitten alkukielellä. Tuon tasoisen klassikon soisi ilmestyvän suomeksi kun kerran kaiken maailman perusbulkkifantasiaskeidaakin tulee markkinoille.

Ator-elokuvat yrittivät hakea samaa henkeä kuin Conan, mutta epäonnistuivat melkoisen surkeasti ja niillä on lähinnä camp-arvoa, vaikka ensimmäinen Ator vielä menetteleekin. Sen sijaan Ator nelonen alkaa olla jo tuskaista katsottavaa. Atorien ohjaaja Joe D'Amato on ohjannut lukemattoman määrän enemmän tai vähemmän kehnoja genreleffoja pornosta kauhuleffoihin ja hittielokuvien pastisseihin, Atorit kuuluvat pastissien sarjaan.

Todella kökköjä teoksia, mutta D'Amato-kultin jäsenet saattavat saada niistä jotain irti ja luultavasti niitä ei kannata selvin päin katsellakaan. D'Amato on kuitenkin mies, joka on ohjannut maailman huonoimman porno- ja kauhuelokuvan eli Porno Holocaustin, joten tuo toimikoon sekä varoituksena että kiihokkeena riippuen persoonasta ja makutottumuksista.

 

[Ted Raikas]

Tosiaan kuten tuolla Arska-ketjussa totesin, niin Conanista on suunnitteilla uusi elokuva, jolla tuskin on tähän viimeisimpään mitään yhtymäkohtaa. Pääroolissa on itse Arnold vanhana (mahdollisesti kuningas) Conanina. Tarkempaa ei tuosta elokuvasta ole tiedossa, ei ohjaajaa, ei julkaisuvuotta. Vain nimi The Legend of Conan tässä vaiheessa.

Saa nähdä mitä tuosta tulee.

 

[Musta Nuoli]

Tosiaan kuten tuolla Arska-ketjussa totesin, niin Conanista on suunnitteilla uusi elokuva, jolla tuskin on tähän viimeisimpään mitään yhtymäkohtaa. Pääroolissa on itse Arnold vanhana (mahdollisesti kuningas) Conanina. Tarkempaa ei tuosta elokuvasta ole tiedossa, ei ohjaajaa, ei julkaisuvuotta. Vain nimi The Legend of Conan tässä vaiheessa.

Saa nähdä mitä tuosta tulee.

Tämä projekti on ollut kehityshelvetissä niin kauan, että suhtaudun siihen varsin skeptisesti. Tämä olisi ollut aikoinaan erittäin kova juttu ja varsinkin vielä silloin kun John Miliuksen huhuttiin tulevan elokuvan ohjaajaksi niin tilanne olisi ollut erinomainen. Mutta mitä enemmän tämä muhii tuottajien padassa ja mitä enemmän siihen pääsevät kaiken maailman komeljanttarit väliin, niin sitä hankalampaa on saada aikaan Conan-elokuva, joka tekisi kunniaa sekä Arnoldin parhaimmalle roolisuoritukselle että itse Robert E. Howardin hahmolle, Miliuksen lanseeraamasta maailmasta ja sen tyylistä puhumattakaan.

Se ei olisi hyvä testamentti Conan-elokuville, jos tästä syntyisi joku vasemmalla kädellä huitaistu koko perheen roskaleffa, jossa olennaista olisi lykätä tuutin täydeltä tietokone-efektejä, pitää kirosanat, veri ja paljaat tissit poissa PG13-ikärajan saavuttamiseksi ja jossa Arnold kävisi vähän kääntymässä ja mumisemassa siksi aikaa, että joku Kellan Lutz -wannabe (no offence, Kellan Lutz) eli siistin ja siloitellun näköinen Conan junior pääsisi pyörähtelemään vihreän kankaan edessä koreografiaa vaijerien varassa.

Leffa pitäisi saatana kuvata Espanjassa hiekkadyyneillä ilman yhtään tietokone-efektiä, ohjaajana pitäisi olla fasistikenraali Francon ajoilta joka käskyttäisi valtavia avustajajoukkoja armotta ja jossa Arska murahtelisi viimeistä taistoaan sydänkohtauksen partaalla ja kourisi rumaa naikkosta paljaista tisseistä. Päälle Poledouriksen soundtrack. Dialogi minimiin, yksittäisen leikkauksen minimikestoksi vähintään puoli minuuttia.

 

[godspeed]

Atorien ohjaaja Joe D'Amato on ohjannut lukemattoman määrän enemmän tai vähemmän kehnoja genreleffoja pornosta kauhuleffoihin ja hittielokuvien pastisseihin, Atorit kuuluvat pastissien sarjaan.

D'Amato on kuitenkin eksploitaatio-ohjaaja enemmän kuin mitään, joten olisi täysin turhaa katsoa suurinta osaa elokuvistaan minään muuna. No joo ensimmäinen Ator voidaan vielä käsittää vähän totisemmin tehdyksi, kun on koitettu Conanin vanavedessä rahastaa. Barbaarielokuvat alagenrenä ovat kuitenkin pääsääntöisesti vain roska-arvoja sisältävää kamaa. On tavallaan hämmentävää, ettei luolamiesten seikkailuista ole tehty isomman budjetin elokuvia enempää, mutta ehkä juuri siitä syystä, ettei aihe ole kovinkaan myyvä amerikkalaisten näkökulmasta. Kun olen vieläpä sitä mieltä yleisesti ottaen, että hyvän ja huonon raja on häilyvä, niin en siinäkään mielessä ymmärrä aihepiirin torppaamista.

 

[Ted Raikas]

Sen lisäksi, että Conan the Barbarian on yksi parhaista elokuvista mitä tiedän, niin siinä on myös todennäköisesti paras soundtrack mitä on koskaan elokuviin tehty. Täydellisyyttä hipovaa mahtipontista ja vimmaista musiikkia, ei mitään geneeristä höttöä mitä nykyfantasiaelokuvissa tuppaa olemaan. Tuossa kappaleet oikeasti erottuivat ja niissä oli voimakkaat melodiat ja tyylikkyyttä, aivan täydellistä yhdessä elokuvan kuvaston kanssa. Ei tuollaista musiikkia enää elokuviin tunnu kukaan osaavan tehdä, kaikki vedetään saman eeppisyysfiltterin läpi ja lopputulos on sen mukainen.

Basil Poledouris - Riddle of Steel / Riders of Doom

Kuunnelkaa nyt perhana, vaikka olisitte jo kuulleet aiemmin, ei tuosta elokuvamusiikki enää parane!

 

[MustatKortit]

Se Spartacus tv-sarja oli mielestäni mainio aihepiiriin liittyvä sarja - ekan kauden osalta. Vikojen kausien kohdalla mentiinkin sitten syvälle jonnekin, näyttelijä vaihtui ja juonittelu&veriset gladiaattoritaistelut muuttuivat päättömäksi mylvimiseksi tietokoneella luodun maiseman keskellä.

 

[Ted Raikas]

Kieltämättä Spartacus ei ensimmäisen kauden (ja prequel kauden) tasolle ihan yltänyt jälkimmäisissä, mutta pidin kuitenkin sarjasta loppuun saakka. Viimeinen kausi paransi paljon Vengeancesta.

Sarjan visuaalisuus ja sisältö (paljon verta, tissejä ja lihaksia) toki nyt on miekka ja magia -perinnön jatkajaa, mutta noin muuten sarja ei ehkä ihan ole tätä genreä kuitenkaan.

Edit. Sarjan pääosan esittäjän vaihtuminen toki vaikutti vähän latistavasti, mutta siihen oli pakottava syy kun näyttelijä sairastui syöpään ja sittemmin menehtyi siihen. Harmi, Andy Whitfieldissä oli sopivaa karua karismaa ja mahdollisesti olisi voinut saada vielä paljonkin aikaan toimintagenren puolella.

 

[Musta Nuoli]

Tuorein Renny Harlinin elokuva on tavallaan Harlinin panos tälle saralle, joten kai sen voi mainita, vaikka elokuva onkin tuhottoman huono, muovinen ja kliseisen kliininen. Eli Harlinin uusi Herkules-leffa sisältää niin gladiaattoritaisteluita, myyttisen lihasmasa-puolijumalan teutarointia kuin isompia taisteluitakin muinaisessa Kreikassa, mutta elokuva on oikeastaan kaikkea mitä miekka ja & magia -elokuvan ei pitäisi olla. Jatkuva, loputon hidastuskuvien käyttö, tietokonetaustat ja -efektit, geneerinen paisutusmusiikki ja ilmeisesti näädän perseestä reväisty käsikirjoitus eivät olisi menneet läpi edes rautalankabudjetilla Italiassa 1980-luvulla, varsinkin kun tissejä ei nykyisin enää näytetä.

En suosittele, mutta mainitsen kuitenkin koska onhan Renny Suomen oma poika, ja harva suomalainen on päässyt myyttistä sankareeposta ohjaamaan.

Masters of The Universe -elokuvan vuodelta 1987 sen sijaan mainitsen ihan sen omien ansioiden takia. Dolph Lundgren pullistelee mitä parhaimmalla tavalla, ja vaikka mukana onkin tieteiselementtejä, niin lähtökohta ja loppuhuipennus on tämän ketjun kamaa: puolialaston miekkamies mätkii pahan velhon alas syvyyksiin. He-Manillä on sikäli kiintoisa yhtymäkohta Conaniin, että Mattel suunnitteli jo ennen Conan-elokuvaa lelusarjaansa mutta päätyi siihen lopputulokseen, että Conan ei sovi lapsille ja on liian väkivaltainen, jolloin he lanseerasivat sitten Hän-Miehen. Käräjilläkin tästä käytiin, mutta Mattel voitti, koska Hän-Mies ei ollut suora kopio mistään, vaikutteitahan nyt ei voi välttää mitenkään koska Conanin hahmo on kuitenkin luotu jo 1932 ja vaikuttanut sen jälkeen ratkaisevasti lähes kaikkiin suoran toiminnan fantasiasankareihin.

 

[Musta Nuoli]

Sarjan visuaalisuus ja sisältö (paljon verta, tissejä ja lihaksia) toki nyt on miekka ja magia -perinnön jatkajaa, mutta noin muuten sarja ei ehkä ihan ole tätä genreä kuitenkaan.

Ei ehkä miekkaa ja magiaa, mutta jotta ei keskustelu liikaa lukkiutuisi, niin kelpuutettakoon gladiaattorit ja sword&sandal -genre mukaan kuten avausviestissäni totesin, joten Spartacuksellekin on sijansa veren, tissien ja lihaksien kolminaisuuden ansiosta.

Italiassa tehtiin tosiaan aikoinaan paljon näitä sandaalit ja hiekka -henkisiä teoksia. Nostalgiahengessä on hyvä muistella vaikkapa Steve Reevesin maineikasta uraa Italiassa 1950- ja 1960-luvuilla, vaikkapa vuoden 1958 teosta Hercules:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hercules_(1958_film)

Myyttejä, miekkoja ja vahvoja miehiä tarjosi myös John McTiernanin hieman unohdettu ja aikanaan syyttä suotta lippuluukuilla kovia kokenut vuoden 1999 näennäishistoriallinen uusiotulkinta Beowulfin tarusta eli 13th Warrior. Tätä on paljon moitittu, mutta minä olen aina pitänyt elokuvasta ja sen tunnelmasta, jossa Beowulfin myytti paljastuu primitiiviseksi alkuasukasheimoksi, jota vastaan raavaat viikinkisoturit taistelevat. Jylhä tunnelma, väkivaltaiset taistelukohtaukset ja perimiehinen ilmapiiri toimii edelleen.

Antonio Banderas ei toki ole pääosissa erityisen miekka ja magia -henkinen sankarihahmo, mutta sen sijaan karskin miehekäs viikinkiporukan johtaja Buliwyf eli Vladimir Kulich sitä on. Elokuvahan perustuu Michael Crichtonin kirjaan The Eaters Of The Dead, joka puolestaan näennäisesti perustuu todelliseen arabi Ahmad ibn Fadlanin matkakertomukseen hänen matkastaan viikinkien mailla. Semi-historia, yksi tärkeimmistä länsimaisista myyttikertomuksista taustalla ja Vladimir Kulichin jykevä olemus - niillä meriiteillä pääsee tähän ketjuun mukaan.

 

[Ted Raikas]

Masters of the Universe.

Lapsena petyin tuohon aika pahasti, koska odotin sellaista fantasiaelokuvaa, jossa ollaan koko ajan Eterniassa (leffassa siellä oltiin lähinnä alussa ja lopussa) ja mukana on lelu- ja piirrosarjasta tuttuja mielikuvituksellisia hahmoja ja olentoja vaikka millä mitalla. Loppujen lopuksi elokuvassa on vain muutamia hahmoja jotka esiintyy figuurisarjassa/piirretyissä/sarjakuvissa ja sen lisäksi elokuvaan keksittiin ihan uusia hahmoja, joista toki elokuvan myötä tehtiin myös figuureja. Oikeastaan Conan the Destroyer edusti niitä aikoja enemmän Masters of the Universe -henkeä minulle ja tietty olisin toivonut, että juuri Arnold Schwarzenegger esittäisi He-Mania, koska muistutti Conanin roolissaan mielestäni tuota hahmoa paljon, eritoten juuri siinä Destroyerissa. Harmitti siis vietävästi, että He-Man ja co. saapuivatkin maapallolle nykypäivään ja mukana oli tavallisia ihmisiä (He-Man toki itse on puoliksi ihminen, kuten alkuperäissarjan taustatarinat tietää kertoa!)

Myöhemmällä iällä olen katsellut tuon elokuvan muutamaan otteeseen, edelliskerta joskus tällä vuosikymmenellä ja kummasti se viihdyttää nyt paremmin kuin naperona. Ei varmaankaan ole ollut enää mitään odotuksiakaan. On jopa yllättävänkin toimiva lajissaan ja Dolph Lundgren on ihan paikallaan roolissaan He-Manina. Tuon lisäksi Frank Langella on kerrassaan huikea Skeletor. Parhaita leffapahiksia mitä tiedän. Yhdistelee fantasiaa ja sci-fiä varsin metkasti ja konstailematonta toimintaa.

Niin ja leffan tunnari on kerrassaan loistava

 

[godspeed]

Italiassa tehtiin tosiaan aikoinaan paljon näitä sandaalit ja hiekka -henkisiä teoksia. Nostalgiahengessä on hyvä muistella vaikkapa Steve Reevesin maineikasta uraa Italiassa 1950- ja 1960-luvuilla, vaikkapa vuoden 1958 teosta Hercules:
http://en.wikipedia.org/wiki/Hercules_(1958_film)

Peplumia ainakin. Maciste tuon pohjana on, mutta myynnin edistämiseksi se on nimetty kansainväliseen jakeluun mennessään Herkuleeksi. Mikä on ihan aitoa italialaista logiikkaa, kun heidän b-luokan kansallissankarinsa Maciste on "yllättäen" ryöstöviljelijöiden vastine Herkuleelle. Piiri pieni pyörii ja järki jättää. Ihan tuhottomastihan noita on vuosikymmenien kuluessa tehty, mutta mahdoton sanoa mistä kannattaisi aloittaa tai kannattaako edes yrittää.

 

[Musta Nuoli]

Masters of the Universe.

Mastersista tuli juuri suht tuoreeltaan ulos blurayna Suomi-versio ulos. Onkin ensimmäinen kerta, kun elokuva on blurayna saatavissa. Aiempi versioni oli suht kuppainen dvd-versio, jossa kuvasuhdekaan ei tainnut olla täysin ehjä, joten bluray-versio oli tarpeen.

Frank Langella on Skeletorina uransa parhaassa vedossa, ja hyödynsi arkkipahiksen rooliaan myöhemmin pätevästi muun muassa Nixonia esittäessään. Nixonista olisi tullut hyvä Skeletor eli vallanhaluinen opportunisti, joka pyhittää tekonsa oikeutuksen sillä, että hän on pomona.

Asiasta toiseen eli puolalaiseen Andrzej Sapkowskiin, jonka kirjoittamat The Witcher -tarinat kuuluvat hyvin myös tähän ketjuun. Modernia fantasiaa parhaasta päästä, joiden synkät sävyt ja varsinkin alkupään tarinoiden lyhyt novellimuoto toimivat erinomaisesti. Tyylikäs yhdistelmä eurooppalaisia kansantaruja, raadollista ihmiskuvaa ja ns. crapsack-maailmaa, jossa harvalla on hyvät motiivit ja paha saa palkkansa kultarahoina, ei hirsipuussa ellei sitten Noituri itse eli Geralt Rivialainen satu joutumaan tilanteeseen mukaan. Hirviöitä rahasta metsästävä ja omaleimaista kunniakoodiaan noudattava mutantti on taipunut kahdeksi ja pian kolmeksi hyväksi tietokonepeliksi, ja Noituri-sarjaa on suomennettu jo yli puolenvälin. Kannattaa lukea jos ette ole vielä lukeneet.

Geraltin seikkailuista tehtiin kirjailijan kotimaassa Puolassa 13-osainen tv-sarja ja siitä leikelty parin tunnin leffa Wiedźmin eli The Hexer. En ole tätä nähnyt, sattuuko joku olemaan tähän perehtynyt? Ainakin nettiarvioiden mukaan elokuva olisi hyvin huono ja tv-sarja kohtalainen, mutta liiaksi alkuperäistarinoista ja -hahmosta poikkeava.

The Witcherissä olisi ainesta kovaksi elokuvaksi tai tv-sarjaksi, jos sellaisen joku siitä tekisi. Ehdottomasti Euroopassa ja alkuperäishenkisin tunnelmin, ei mitään siloiteltua ja anglosaksisiin moraaliarvoihin perustuvaa jenkkiversiota.

 

[Musta Nuoli]

Laitetaanpa tämä lyhyt kommentti nyt tähän ketjuun.

Tuossa illalla ajattelin ketjua lukiessani, että jospa katsoisin pitkästä aikaa Miliuksen Conan Barbaarin ihan vaan verestääkseni muistaja ja koettaakseni päästä hetkeksi niihin tunnelmiin joiden vallassa teininä olin katsoessani leffan ensimmäistä kertaa (ja lukiessani Conan sarjiksia - joita eräässä vaiheessa ostin kohtuullisen paljon mutta harmillisesti vuosikymmenten vieriessä ne kaikki ovat kadonneet jonnekin, kenties divariin tms.)

Onpa Schwarzeneggerin näyttelijätaidoista mitä mieltä tahansa niin on kyllä todettava, että on vaikea kuvitella ketään muuta aikansa näyttelijää tekemään Conanin rooli - ja on kyllä todella vaikea kuvitella, että tänäkään päivänä löytyisi vastaava ja vastaavalla karismalla varustettu lihaskimppu tähän rooliin. Dialogilla ei todellakaan juhlittu - ainakaan Conanin toimesta, mutta toiseelta asetelma sopii elokuvaan oikein hyvin ja vastaavasti sitten ruumiinkielellä saadaan sanottua todella paljon ja eleet, ilmeet sekä voimaa ja barbariaa uhkuvat asennot miekan kanssa tuovat omaa väkevää tunnelmaa tähän elokuvaan - sellaista jollaisesta minulla oli hatara muistikuva ja se muistikuva todellakin piti paikkansa. Conan oli juuri niin barbaarinen ja brutaali ja voimaa uhkuva kuten muistelin ja kuten pitikin olla.

Elokuvan arvot ovat juuri siinä, että Miliuksen onnistui pukea armottomalla tavalla Robert E. Howardin Conan-maailma filmille. Jälki oli selkeää ja voimakasta, siinä ei kumarreltu rahoittajille tai muille tahoille vaan se oli kuin revitty Conan-teosten maailmasta ja antamatta rahoittajien tai muiden tahojen väljähdyttää näkymää millään muotoa. Näin elokuvat tulee tehdä jos ryhdytään sovittamaan jotain teosta filmille - näin, eikä siten, että ryhdytään antamaan periksi painostuksen edessä ja alkuperäisen teoksen tenho häivytetään markkinavoimien vaatimuksesta. Jos kyse on brutaalista, voimaa uhkuvasta ja tiettyyn aikakauteen (vaikka sitten kuvitteelliseenkin) sidotusta tarinasta, on minusta elettävä aikakauden ehdoilla jos halutaan noudattaa alkuperäisteoksen ajatusta ja henkeä. Tässä Milius onnistui paremmin kuin hyvin! Harmillista vaan, että Conan Barbaari ei saanut saman tasoista jatkoa, ettei pitäydytty Howardin hengessä vaan annettiin periksi rahoittajille ja muille tahoille - tai kuten nykyään monasti tehdään, lipputulojen maksimoimiseksi ikärajasovitetaan sellaiseksi, että ne teinit pääsevät sinne katsomoon ja ikävä kyllä samalla joudutaan tekemään liiankin kanssa kompromisseja ja luopumaan liian paljosta - tai näin minä asian näen.

En nyt tämän syvällisempää arvostelua lähde elokuvasta laatimaan, ymmärrykseni Howardin luomasta maailmasta ei ole niin syvällistä, että kykenisin ruotimaan kaikkia nyansseja todella tarkoin. Mutta sen ehdottomasti haluan sanoa, että tämä elokuva ajoi asiansa - Conan Barbaaria katsoessani elin ja nautin jokaisesta hetkestä ja se oli sitä mitä halusin, voiko enää enempää vaatia?

vlad.

Vaikka pitkien lainauksien lainaamista ei kaiketi uudessa palstasoftassakaan niin suosita (vai onko sillä enää väliä, softahan lyhentää pitkät lainaukset siten, etteivät ne avaudu kerralla kokonaan), niin halusin siitä huolimatta lainata vladin ansiokasta Conan-tekstiä toisesta ketjusta eli paras Schwarzenegger-elokuva -ketjusta. Viesti on paremmin kotonaan tässä ketjussa.

Mitä Conan Barbaarin ja Howardin tekstien yhtymäkohtiin tulee, niin onhan elokuvaa välillä siitä moitittu, että se ei orjallisesti seuraa Conanin novellien taustoja ja tarinoita, yhdistelee hahmoja ja ymppää elokuvaan hahmoja muista Howardin tarinoista. Esimerkiksi Thulsa Doom ei alkujaan ollut Conanin vastustaja vaan Kull-kuninkaan vastustaja muinaisesta Atlantiksesta.

Minusta nämä seikat ovat kuitenkin sikäli vähäarvoisia sen rinnalla, että Miliuksen (ja myös Oliver Stonen, joka oli mukana käsikirjoitusta tekemässä) teos tulkitsee nimen omaan Howardin ja Conanin maailmaa erittäin väkevästi ja tuo sen hengen valkokankaalle. Silloin ei ole kauheasti väliä, onko joku nimi sellaisenaan oikein tai onko kuuluisa orjapyörä-kohtaus kehitetty täysin elokuvan tarpeisiin. Conan-novelleissahan ei Conanin lapsuutta ja nuoruutta juuri käsitelläkään, eikä tarvitsekaan. Elokuvassa taas orjapyörän pyöritys sisältää muitakin tasoja, se on myös hengellinen taso ja osoitus elämän kiertokulusta ja elokuvan yleisestä teemasta: se, mikä ei tapa, vahvistaa.

 

[godspeed]

Tuossa raha paha ja visio hyvä -näkemyksessä on vain se ongelma, ettei elokuvia tehdä talkoohengellä muutaman idealistin fanin toiveiden mukaan, eikä elokuvia tekevätkään mahdollisista meedionkyvyistään huolimatta osaa sanoa mikä lyö läpi. Massa sanelee vailla varsinaista kiinnostusta muuhun kuin lyhyeen elämykseen, joten jos haluaa tuottajia syyttää todenteolla niin kannattaa pikemminkin suunnata syyttävä sormi sen kuluttajan suuntaan. Kysynnän ja tarjonnan laki. Tuotantoprosesseista olen kiinnostunut monilta osin, mikä juttujani suurilta osin leimaa, joten lapsenuskoinen fiilistely tai toiveikkuus ei oikein enää innosta. Mutta se siitä, mielummin kulutan kuin valitan.

Legend of Conanista on hankala sanoa vielä mitään. Saa nähdä mitä T5 tuo tullessaan, se kun on vastikään kuvattu ja antanee ensi kesänä jotain suuntaa millä tavalla Arskan muitakin vanhoja hahmoja käsitellään. Mies itsessään ei myy jos Sabotagen tuloksia on uskominen, eikä R-ikäraja ole välttämättä kovinkaan järkevä ratkaisu tulevaisuudessakaan taloudellisesti. Ei enää sama mies kuin menneisyydessään.

 

[ms.qvist]

Kuten kirjoitin, oma tietämykseni esim. Conaneista on todella vajavaista, joten kykyni ottaa osaa tähän keskusteluun en hiukan toispuoleista, mutta suurella mielenkiinnolla kyllä seuraan keskustelua, koska genre kuitenkin kiinnostaa minua - sen brutaali alkuvoima on kiehtovaa ja kiinnostavaa, ja esim. Miliuksen Conanissa onnistuttiin tavoittamaan se tunnelma jota kaipasin ja joka tällaisissa elokuvissa tulee ehdottomasti olla. Elokuvien on oltava brutaaleja, alkuvoimaisia, väkivaltaisia ja niissä tulee olla anteeksiantamaton tunnelma ja naisilla on niissä rooli, joka ei välttämättä ole feministilesbojen mieleen. Ja silti elokuvat voivat olla oivaltavia ja voimakkaita ja niissä voi olla sellaista latausta joka Miliuksen Conan Barbaarissa oli - ja on edelleen, se tenho ei ole kadonnut siitä mihinkään.

Minusta nämä seikat ovat kuitenkin sikäli vähäarvoisia sen rinnalla, että Miliuksen (ja myös Oliver Stonen, joka oli mukana käsikirjoitusta tekemässä) teos tulkitsee nimen omaan Howardin ja Conanin maailmaa erittäin väkevästi ja tuo sen hengen valkokankaalle. Silloin ei ole kauheasti väliä, onko joku nimi sellaisenaan oikein tai onko kuuluisa orjapyörä-kohtaus kehitetty täysin elokuvan tarpeisiin. Conan-novelleissahan ei Conanin lapsuutta ja nuoruutta juuri käsitelläkään, eikä tarvitsekaan. Elokuvassa taas orjapyörän pyöritys sisältää muitakin tasoja, se on myös hengellinen taso ja osoitus elämän kiertokulusta ja elokuvan yleisestä teemasta: se, mikä ei tapa, vahvistaa.

Minusta kyseinen orjapyörä-kohtaus oli todella oivallinen ja oivaltava. Se kuvasti ihmiseloa ja aikaa hienolla tavalla, siinä vierivät päivät, vuodenajat ja kokonaiset vuodet - orjakasvoi lapsuudesta nuoruuteen ja nuoruudestsa aikuisuuden kynnykselle, orjat vierellä vaihtuivat ja katosivat - kuolivat - lopulta vain yksi oli jäljellä. Ja lopulta pyörä pysähtyi, viimeinenkin poistui - tosin toisenlaiseen orjuuteen. Kohtaus oli hyvin symbolinen ja voimakas, sen ohella, että se osoitti kasvun ja elämän vääjäämättömyyttä se näytti orjuuden mielipuolisuuden ja kuinka monelle ainoa vapautus oli ajan päättyminen elämän tiimalasissa.

vlad.

 

[godspeed]

Milius on tosin hyvin oikeistolainen ohjaaja ihan julkisestikin, joten sinänsä kiinnostava lukea melkoisen humaaneista, suorastaan lempeän filosofisista tulkinnoista. Conan-filmatisoinnissa yksinvaltiaaksi kohoamisen taustalla eivät kuitenkaan välttämättä ole pohjimmiltaan muut syyt, kuin väkivaltakoneiston oikeuttaman muiden yläpuolelle nousevan vapaan yksilön fantasiat. Perin amerikkalaista. Mutta siihenhän tämä ketju pohjautuu, eikä siinä ole mitään väärää.

 

[Ted Raikas]

Elokuvien on oltava brutaaleja, alkuvoimaisia, väkivaltaisia ja niissä tulee olla anteeksiantamaton tunnelma ja naisilla on niissä rooli, joka ei välttämättä ole feministilesbojen mieleen.

Onhan se näinkin, mutta toisaalta Conan the Barbarianissa Valeria on varsin nokkela ja omapäinen naishahmo, jopa omalla tavallaan Conanin veroinen soturi ja heillä on keskinäinen kunnioitus olemassa. Eli ei tuossakaan elokuvassa kaikki ihan naiset ole panopuita ja heiveröisiä prinsessoja.

 

[ms.qvist]

Onhan se näinkin, mutta toisaalta Conan the Barbarianissa Valeria on varsin nokkela ja omapäinen naishahmo, jopa omalla tavallaan Conanin veroinen soturi ja heillä on keskinäinen kunnioitus olemassa. Eli ei tuossakaan elokuvassa kaikki ihan naiset ole panopuita ja heiveröisiä prinsessoja.

No hei! ei yksi pääsky kesää tee...

...eikä viestiäni nyt sentään ihan täysin tosissaan otettavaksi ollut tarkoitettu - lievää liioittelua ja naisten aseman aliarvioimista se piti sisällään, paitse etteivät ne feministilesbot Valeriastakaan olisi pitäneet, tämä ruoja kun meni barbaarin kanssa sänkyyn.

vlad.

 

[Musta Nuoli]

Milius on tosin hyvin oikeistolainen ohjaaja ihan julkisestikin, joten sinänsä kiinnostava lukea melkoisen humaaneista, suorastaan lempeän filosofisista tulkinnoista. Conan-filmatisoinnissa yksinvaltiaaksi kohoamisen taustalla eivät kuitenkaan välttämättä ole pohjimmiltaan muut syyt, kuin väkivaltakoneiston oikeuttaman muiden yläpuolelle nousevan vapaan yksilön fantasiat. Perin amerikkalaista. Mutta siihenhän tämä ketju pohjautuu, eikä siinä ole mitään väärää.

Ei nietzscheläinen yli-ihmisoppi tai ajattelu omalla tahdonvoimallaan tilanteiden yläpuolelle nousemisesta ole sinänsä mitenkään leimallisesti amerikkalaista, eurooppalaista ennemminkin. Miliuksen maailmankuva sen sijaan on toki periamerikkalainen parhaalla mahdollisella tavalla. Se ei ole varsinaisesti oikeistolainen perinteisellä tavalla, pikemminkin siinä kiteytyy oppi ja ajatus äärimmäisestä vapaudesta ja sen tavoittelusta. Vapaudesta, jonka eteen on tehtävä uhrauksia ja joka on saavutettavissa omin voimin. Aivottomana massana meneminen ja yksittäisten suurten johtajien seuraaminen ei tähän ajatteluun kuulu, se kiteytyy Conan Barbaarissakin hyvin Thulsa Doomin kultissa, jossa Thulsa Doomia palvotaan ja tämän alaiset tekevät mitä tahansa mitä suuri johtaja käskee. Conan taas erottuu muista paitsi ruumiinvoimiensa takia, erityisesti tahdonvoimansa takia. Teräksen salaisuus onkin lopulta se, että teräksen voima on sen käyttäjässä, ei itse teräksessä.

Miliuksen toiseksi tunnetuin elokuva Red Dawn kuvastaa myös hyvin tätä ajattelutapaa, jossa vapaus on kaikki kaikessa ja vapaus ansaitakseen on oltava valmis vaikka kuolemaan sen puolesta. Vapautta voi puolustaa aseilla ja jokaisella on oltava oikeus kantaa asetta puolustautuakseen, mutta viime kädessä aseenkin voima on sen käyttäjässä. Ase ilman valmiutta käyttää sitä on hyödytön ase. Kuten sanottua, Miliuksen maailmankuva ei ole perinteisen oikeistolainen sillä hänen ajattelunsa on täysi vastakohta sille, että yhteiskuntaa hallittaisiin tiukan järjestelmällisesti ja yhteiskunta kertoisi alamaisille mitä tehdä. Oikeistolainen poliisivaltiomalli ei heijastu Conanistakaan, sen sijaan siitä heijastuu ideaali yksilöstä, joka kykenee nousemaan rakenteiden yläpuolelle.

 

[Ted Raikas]

Toisaalta esim. Xena taisi aikoinaan (ja voi toki vieläkin) kerätä suosiota juuri feministilesbojen keskuudessa.

 

[Musta Nuoli]

Toisaalta esim. Xena taisi aikoinaan (ja voi toki vieläkin) kerätä suosiota juuri feministilesbojen keskuudessa.

Keräsi varmaan, mutta Xena ei tähän ketjuun oikeastaan kuulu. Ei oikeastaan mikään, mikä keräisi feministilesbojen suosion kuulu tähän ketjuun, sen verran täytyy pitää kiinni miekan ja magian perimmäisen heteronormatiivisista stereotypioista ja mielellään vielä genren kultakauden näkemyksistä mitä tulee rotuevoluutioon ja darwinismiin. Toki jos niitä rikkoo taitavasti kuten Michael Moorcock Elric-tarinoillaan (heikko albiino, joka pärjää vain koska hänen miekkansa imee ihmisten sieluja) niin sitten on eri, mutta Xenasta puuttuvat olennaiset elementit. Tissien näyttäminen ja veri. Jos sarja olisi näyttänyt edes yhden Xenan ja Gabriellen välisen kuuman lesbokohtauksen, niin sitten asia voisi olla eri.

Mitä Valeriaan tulee, niin hänhän on hyvä esimerkki aidosta tasa-arvosta. Täysin tasaveroinen Conanin kumppani, joka ryöstelee temppeleitä ja heiluttaa miekkaa siinä missä muutkin. Ei minkään naiskiintiön edustaja vaan omilla ansioillaan yksi porukasta.