Vauva tuli viikko sitten.
Edelleen vaikea ymmärtää että minulla on nyt lapsi. Fiilis on pääosin iloinen, mutta samalla myös pelottava. Se on täysin minun ja puolison vastuulla pitää tuota pieni ukko hengissä ja tarjota niin hyvät elämänlangat kuin mahdollista. Vastuu on suuri, mutta samalla sen ottaa mielellään hoidettavakseen.
Koko 9kk raskausaika meni todella nopeasti. Yhtäkkiä sitä huomasi, että kohta enää 3kk laskettuun aikaan, kohta enää kuukausi, kohta enää viikko jne. Ja laskettu aika meni myös ylikin eikä vauvaa vain kuulunut. Lopulta sitten pari päivää tämän ajan jälkeen ultrassa käynti äidillä ja lääkärin päätös, että leikataan ulos seuraavana aamuna, koska arvioitu paino alkaa olemaan sen verran iso eikä merkkejä ulostulosta ole näkyvissä vieläkään. Siinä kohtaa sitä vasta kunnolla tajusi, että herran jumala huomenna minulla on oma lapsi. Seuraavana aamuna sitten leikkausosastolle ja parisen tuntia odoteltiin omaa vuoroa siinä aulassa suojavaatteet päällä puolison kanssa. Sitten tuli puolisolle kutsu leikkaussaliin valmistautumaan puudutuksiin sun muihin etukäteistoimiin ja itse jäin vielä aulaan odottamaan, kunnes kaikki olisi valmista itse leikkaukseen. Tämä noin vartin odottelu laukaisi lopulta itsessäni kaikki epävarmuudet ja pelot. Meneekö kaikki hyvin, hitto kohta olen isä jne.
Sitten se kutsu kävi ja saliin. Pari lääkäriä, pari hoitajaa ja pari kätilöä olivat leppoisissa tunnelmissa vastassa ja selvästi halusivat "keventää" tunnelmaa. Ihan hermona istun puolison vierelle, joka makaa sängyssä ja pään alapuolella menee lakana, ettei vatsalle näe. Sitten kuuluu lääkärin komento, että aloitetaan ja viisi minuuttia puristeltiin tiukkaan puolison kanssa toistemme käsiä.
Sitten kuului itku, vauvan itku. Tässä kohtaa kaikki ne omat tunteet otti vallan ja suht raavaana miehenä päästin lähes parkuitkua ja itkettiin puolison kanssa kilpaa. Ihan kuin olisi elämässä käännetty kytkin ja nyt kaikki on toisin. Ja hyvällä tavalla tarkoittaen.
Kolme päivää olivat äiti ja poika sairaalassa ja kaikki meni hyvin. Pojalla kaikki arvot kunnossa ja ei minkäänlaisia ongelmia Erittäin ammattitaitoista ja avuliasta henkilökuntaa ja selvästi ovat rakkaudesta työhönsä tekemässä sitä. Puoliso oli yksin huoneessa, joten sain vierailla 9-20.30 välisen ajan vaikka koko päivän vaikka koronarajoitukset päällä onkin. Pari kertaa päästettiin itkut vielä sairaalassa, kun sen verran uutta ja hienoa kaikki on.
En ole tainnut ikinä vauvaa edes sylissäni pitää, joten aluksi ja vähän vieläkin sitä käsittelee kuin jotain ydinpommia. Pelottaa ettei rikkoonnu ja otteet on hyvin varovaisia. Vaipanvaihto alkaa jo sujumaan ja kaikki muukin, mutta tietty varmuus vielä touhusta puuttuu. Paskaiset peput sun muut pesee melkein hyvä huulilla, kun oma lapsi kyseessä. Muiden lasten kohdalla varmaan olisi oksennus enemmänkin mielessä.
Eilen tuossa illalla äiti ruokki vauvan ja jäin itse poikaa olohuoneen sohvalle vielä nukuttelemaan, kun tuntui virtaa vähän olevan. Siinä sitten poika on sylissä ja tuijottelee sinua, että kukas se sinä olet. Eihän siinä voinut taas kuin itkeä. Sen verran uskomattomalta se tuntuu pitää omaa lastaan sylissä. Mielessä pyörii kaikenlaiset ajatukset. Iloa, pelkoa, rakkautta, suruakin sen puolesta, ettei oma isäni päässyt lapsenlastaan ikinä näkemään jne.
Mä olen isä. Ja aion olla maailman paras sellainen.