Meille tulee vauva!

[mikko600]

Niin siis... Kyllä me kutsuimme vauvaa nimellä keskenämme... Kunhan nyt pimitettiin nimeä sukulaisilta nimiäisiin saakka. Vaimokkeen toive, kai joku pohjalainen tapa.

 

[Altec]

18.07.2015 klo 05.10 se tapahtui. 3830g ja 53cm poika sieltä tuli. Olo on onnellinen, sekava ja kaikkea mahdollista. On tuo synnyttäminen rajua puuhaa...

 

[tsajari]

Laskettu aika lähestyy. Noin viikon päästä tulee päin pläsiä se päivä joka tuntui aika kaukaiselta ajatukselta vielä muutamia kuukausiakin takaperin. Jotenkin luonnollinen olo. Nyt on oikea aika tulla isäksi. Jos joskus voi sanoa, että nyt alkaa loppuelämän viimeinen päivä niin lapsen saaminen on todennäköisesti yksi parhaista päivistä siihen. Se muuttaa elämää niin radikaalisti etten usko mm. naimisiinmenon kykenevän samaan, vaikka en sitä päivää ole itse henk. koht. kokenutkaan. Neuvolassa sanoivat joskus alkuraskauden aikana, että saattaa tulla katuvia tuntemuksia, mutta ne ovat ihan luonnollisia. Voin täysin rehellisesti sanoa, että ei ole tullut ainuttakaan katuvaa ajatuksenpoikastakaan. Tätä on salaa odottanut tapahtuvaksi jo muutamia vuosia.

Tähän asti ei ole tarvinnut pelätä mitään, mutta se vaikein osuus on vasta edessä. Ei auta kuin pitää sormet ristissä ja toivoa, että kaikki sujuu suunnitelmien mukaan. Kaveri ehjin nahoin ulos mammasta ja ihmettelemään maailman menoa.

Tsemppiä muillekin odottaville isille, jos niitä samaan aikaan sattuu olemaan. Elämme jänniä aikoja.

 

[Remy Martin]

Jäi tämä netissä huutelu vähemmälle pari kuukautta sitten kun vaimo synnytti terveen tytön. Nyt on jo arki alkanut soljumaan ja isällekin siunaantuu taas säännöllisesti omaa aikaa seurata kiekkoa ja lukea jatkoaikaa.

Ekat kaksi kuukautta on pitänyt sisällään hetkiä jolloin ihminen ei varmasti olisi voinut tuntea enempää onnellisuutta ja vastavuorona useita hermojen menetyksiä. Yli neljän vuoden projekti lapsen saamiseksi on saatu päätökseen ja nyt on alkanut loppuelämän projekti kasvattaa ja valmistaa tyttö omaan elämään.

 

[PataJaska]

Odotettu hetki koitti lopultakin viime torstai-iltana, kun poikamme syntyi ja teki minustakin isän: 3,43kg ja 51cm. Synnytys päättyi lopulta hätäsektioon, koska vauvan sydänäänet laskivat rajusti alas.. lääkärikin saattoi vain arvailla mistä tuo johtui koska ne olivat vielä saman päivän aamupäivällä aivan esimerkillisen hyvät, ehkä siitä että kunnolliset supistukset eivät vain tahtoneet käynnistyä millään vaikka vedet olivat menneet jo vuorokausi aiemmin, ja sitten se apukäynnistys ei lähtenyt sekään kunnolla. Olin siellä salissa jotenkin niin tiloissa, etten edes ymmärtänyt pelästyä, kun hätäsektio päätös yhtäkkiä vain tehtiin. Alle kymmenessä minuutissa minulle sitten jo tultiin sanomaan että "onneksi olkoon, sinulla on poika". Vasta seuraavana tai sitä seuraavan päivänä tuli sitten se reaktio, että hyvänen aika vauvahan olisi voinut kuolla. Jossittelu on toki turhaa, koska poika on nyt täysin terve eikä mitään vahinkoa tullut, joten yritän parhaani mukaan olla ylidramatisoimatta tapahtumaa liiaksi (olen hyvin vahva tunneihminen, etenkin näin miesmittarilla laskettuna). Vaimon tukena yritän olla, hän otti tapahtumat luonnollisesti selvästä raskaammin, eikä voi syyttää koska enhän se minä ollut jota lähdettiin kärrämään leikkaussaliin ilman tarkkaa tietoa mistä on kyse. Vilpitön kiitos Suomen terveydenhuollon tasolle. Sitten olin seuraavat neljä yötä sairaalassa mukana emännän ja vauvan kanssa, oli todella sekavat ja intensiiviset reilut 100 tuntia..

Eilen vauva tuli kotiin, olin viimeisen yön ennen sitä jo kotona. Eilen aamulla kun valmistelin lähtöä hakemaan heitä kotiin, tuntui että sydämeni räjähtää ulos rinnasta (nyt todella tiedän mitä tuokin ilmaisu tarkoittaa) silkasta ilosta ja toisaalta silkasta kauhusta. Tunnemyrsky oli aivan sanoinkuvaamaton. Viime yö oli ensimmäinen yö kotona, eli tästä se elämä sitten alkaa.. onneksi pahimmat kuohut ovat jo laantuneet, koska voimia tarvitaan nyt muuhun

Paljon onnea kaikille lähiaikojen uusille isille tässä ketjussa, ei kait sitä mies tämän suurempaa onnea ja vastuutehtävää voi elämässään harteilleen saada..

 

[kaizu]

Kova koittelemus ollut Jaskalla. Omat kaksi poikaani ovat tulleet kohtuu putkeen menneillä synnytyksillä ja kuopuksen kanssa oltiin alle 24 h sairaalassa syntymän jälkeen, niin on vaikea kuvitella, millaista tuo on ollut. No, loppu hyvin kaikki hyvin sanoo sananlasku ja sopii täydellisesti tällaisiin tilanteisiin.

Vilpittömät onnittelut ja tsemppiä pikkumiehen kanssa. Paljon se ottaa mutta vielä enemmän antaa.

 

[Hyman Roth]

Vilpittömät onnittelut ja tsemppiä pikkumiehen kanssa. Paljon se ottaa mutta vielä enemmän antaa.

Vilpittömät onnittelut täältäkin, aina hieno juttu, jos joku iso toive elämässä käy toteen.

Mutta mitä se on, että mitä se antaa? Mitä mä olen seurannut lapsiperheitä omassa lähipiirissä, niin lähinnä tuo näyttää ottavan enemmän ja vituttavan aika montaa, etenkin miestä. Kaksi ainakin on vuosien saatossa lähtenyt kävelemään, kun ei kasetti kestänyt enää ja loputkin suht väsyneen oloisia enimmäksi osaksi. Onko tämä vaan niitä juttuja, joita pitäisi uskaltaa kokeilla silläkin uhalla, että kokonaan ei eroon pääse koskaan vaikka kaduttaisi? Siis musta tuntuu, että ihmiset lähtee tekemään perhettä liian paljon hattaraisten mielikuvien perusteella, eikä järkevän ja rationaalisen laskutoimituksen tyyliin hyödyt miinus haitat. Moni nainen esmes häkeltyy, jos kumi on puhjennut ja nyt musta tulee "maailman paras äiti", eikä kaavinta ole muka vaihtoehto. Se lapsihan siinä loputa eniten kärsii, jos tulee fiiliksiä, ettei vanhempia oikein innostakaan tms. Onneksi tämä nyt ei mikään vallitseva trendi liene kuitenkaan.

 

[Karhunkulta]

Niin se maailma muuttuu. Ajattelin, että ei mulla tule ainakaan piiiitkäääään aikaan tähän ketjuun mitään asiaa. Ja niin vaan yhtä nopeasti, kuin tieto raskaudesta tuli, niin jo viime tiistaina oltiin ekassa ultrassa. Tossa se nyt on, jääkaapin ovessa eka kuva esikoisesta. Varhaisnimikin tuli jo veisteltyä: Katkarapu. Siltähän toi noissa havainnekuvissa näyttää, päivitetään nimi kun seuraavan ultran aika on.

Vaimo on aina ollut lapsi-ihmisiä. Minä olen enemmän sellainen jörö ja vaivautunut lasten kanssa toimiessani. Omituista on, että jotenkin heti sillä sekunnilla, kun ultrassa kuvan näki, niin tuli ihan käsittämätön onnen tunne, en osannut kyllä tällaisee reaktioon edes varautua.

Jotenkin tän homman on pystynyt ottamaan oikein rennosti, miksi silti takaraivossa on ihan helvetillinen pelko ja paniikki? Itsellä ei ehtinyt kovin erikoista suhdetta muodostua omaan isään, koska erosivat äiteen kanssa, kun olin nuori ja muutaman vuoden päästä isä kuolikin syöpään aika yllättäen ja nopeasti. Osasyy pelkoon voisi olla, että vielä ei voinut sanoa mitään lapsen kehityksestä, pystyttiin vain kertomaan, että on kohdussa, raajat ovat kehittyneet ja sydän lyö normaalisti. Eli mitä jos olisikin odotettavissa kehitysvammainen lapsi? Olisinko valmis huolehtimaan hänestä luultavasti loppuelämäni ilman että hän voi koskaan itsenäistyä? En todellakaan tiedä vastausta.

Ehkäisyä ei olla enää pitkään aikaa käytetty, eli ollaan asennoiduttu tuohon niin, että lapsi tulee kun on tullakseen. Varmaan tää on vähän jokaisilla isillä sama homma, kun odottaa esikoistaan, että tulee suollettua tällaiseen keskusteluun todella sekavaa tekstiä ja pelkotiloja löytyy.

Onko mitään vinkkejä antaa tällaisten ajatusten käsittelyyn? Miten palstan muilla isillä on odotusaika sujunut? Kaipaisin siis kai isällisiä (höhöhö) neuvoja.

 

[Torsti]

Luin Patajaskan kirjoitusta ja minut valtasi epäusko, olinko jo kirjoittanut tänne koettelemuksistamme. Tarkistin päivämäärät ja kirjoittajan huomatakseni, että lähes identtisesti on toisillakin mennyt. Sunnuntaina sai meidän pieni poikamme alkunsa, kiireellisen sektion (ei hätäsektio) kautta. Vedet menivät perjantaina ja synnytys ei meinannut millään käynnistyä. Sikäli oli kiire, että lapsiveteen oli kakattu ja jossain kohtaa alkoivat äidin tulehdusarvot nousta. Synnytyshuoneessa laitettiin lopulta lääkkein supistukset tihenemään, mutta lapsen syke tippui rajusti tihentyvien supistusten mukana. Yhtäkkiä oli huone täynnä väkeä, syke saatiin nousemaan ja jollain "vastalääkkeellä" saatiin supistukset loppumaan. Tämän jälkeen sykettä ei vain saatu sieltä 180-200 tienoilta alas. Naapurihuoneeseen, maha auki ja onneksi olkoon. Tuore isä tunnemyrskyn vallassa osin enemmän pelon vuoksi ja kätilön perässä lääkärin luokse poikaa tutkimaan. Sivuääni sydämessä, paljastui onneksi lääkärin kuuloharhaksi aiheutuen ilmeisesti keuhkojen verenkierron alkamisen aiheuttamasta äänestä. Vartin tutkimisen jälkeen osastolle ja lapsi varmuuden vuoksi kaappiin. Sykkeen romahduksen ja kohoamisen kerrottiin johtuvat todennäköisesti kaulan ympärillä olevalla napanuoralla, joka kiristyi aina kun lapsi liikkui ulospäin.

Sitten käytiin hoitamassa osastolla vuoroin vaimoa ja toisella osastolla poitsua, joka sai sitten myös infektion. Aamulla sairaalaan ja illalla kotiin, kun minulle ei mistään tilaa löytynyt. Tuo seikka jäi harmittamaan, kun joutui ravaamaan kotoa sairaalaan, jossa ravattiin kahden osaston väliä ja sairaalan remontin vuoksi matka ei ollut aivan lyhimmästä päästä. Uskomattoman nopeasti toipuivat molemmat, nyt ollaan kolmatta päivää kotona ja helisemässä kyltymättömän ruokahalun omaavan nuoren miehen kanssa. On kyllä rauhallinen lapsi, iskä turasi osastolla välillä ylipitkää vaipanvaihtoa ja kaveri odottaa hiljaa vittuuntunut ilme kasvoilla. Antoi kyllä opetella rauhassa molempien elämän ensimmäiset vaipanvaihdot (no joo, eiköhän niitä minulle ole joskus vaihdettu aika paljon).

Sunnuntaina oli niin suunnaton menettämisen pelko ja huoli molemmista, että ei osannut oikein nauttia. Kun näki pojan olon kohenevat silmissä tuli se olo, jota ei synnytystohinan keskellä ehtinyt tulemaan. Käsittämättömän onnellinen

 

[Eikka86]

Tässä on reilu kuukausi harjoiteltu lapsiperheen arkea ja pikkuhiljaa sitä oppii tuntemaan ja tulkitsemaan tyttöä.

Synnytykseen ei juurikaan tarvinnut valmistautua kun vaimolla todettiin raskausmyrkytys 36 rv ja lääkärit aloittivat käynnistyksen samana päivänä. Tyttö syntyi vajaan kahden vuorokauden kuluttua normaalisti alateitse.

Meinasi käydä vielä kämmi ja oli muutamasta minuutista kiinni etten myöhästynyt, vaikka olin sairaalassa kyllä paikalla. Ehdin onneksi paikalle ja sain todistaa syntymän.

 

[Vaihtorotta]

Paljon onnea vauvan saaneille ja omaansa odottaville! Täälläkin on nyt kuukauden päivät totuteltu pienen pojan isänä olemiseen ja kyllähän tässä sydän on peruuttamattomasti sulanut. Kaikki on sujunut hyvin, vaikka pää on jatkuvasti pyörällä uutta ihmetellessä.

Koskaan en tule unohtamaan jälkeläiseni ensi parkaisua, enkä sitä, kun ylpeänä isänä sain kantaa mukulan ulos laitoksesta autoon ja körötellä kahtakymppiä kotiin.

 

[Altec]

3kk takana pikkumiehen kanssa. Hämmästellä täytyy kuinka paljon nuo oppii asioita viikko viikolta lisää.

Alku oli hieman haasteellinen, kun itse olin töissä ensimmäiset viikot iltapäivästä iltaan pitkälle. Tuosta vaiheesta, kun päästiin niin on jäänyt itsellekkin hyvin aikaa tutustua sälliin.

Alussa toki oli pieniä vatsvaivoja ja yövalvomisia, mutta ei niistä juuri osannut stressailla. Vatsavaivoista, kun päästiin niin on ollut kaikilla paljon helpompi olla. Jätkä on ainakin vielä ollut kunnon hymypoika, ja ei malttaisi aina käydä nukkumaankaan, kun naureskella pitäisi (ja kohta on yliväsymys ja vähän kiukutellaan:))..

Totta kai ennen pojan syntymää mietti, että osaanko?, olenko tarpeeksi hyvä?, en kuitenkaan osaa jne. Kyllä se vaan piru vie tulee aika luonnostaan. Välillä toki vähän vituttaa, kun yöllä ei maltettaisi nukkua, vaan pitäisi olla hereillä. Aamulla kuitenkin taas tajuaa, että turha tässä on murehtia, koska "kohta" sitä saa olla viikonloppuisin herättelemässä päivällä sängystä.

Paljon tämä vaatii joka osapuolelta, mutta kyllä vielä enemmän saa takaisin.

 

[MustatKortit]

Eilen selvisi rakenneultrassa, että pientä tyttöä odotellaan tähän huusholliin maaliskuussa.

Jotenkin ihan ylitsevuotavan tunteikasta, en malttaisi odottaa, että saan nähdä tämän pienen prinsessan. Sitten toisaalta pelottaa koko ajatus todella paljon: miten menee synnytys, millainen isä minusta tulee, miten selviän vauvan kanssa?

Ei myöskään ole pienistä tyttölapsista kokemuksia, pojista vähän enemmän.

 

[V-G-]

Eilen selvisi rakenneultrassa, että pientä tyttöä odotellaan tähän huusholliin maaliskuussa.

Onnea! Salaa vähän uumoilinkin että joskos voisi olla jotain tällaista jossain lähitulevaisuudessa odoteltavissa :)

Sitten kun kerkeät, niin alapa miettiä minkälaiset poikaystäväehdokkaat discardataan kyselemättä, minkälaiset pääsevät kynnyksen yli ja minkälaiset kutsutaan ensi näkemältä ruokapöytään.

 

[Lunatico]

8.9.2015 kello 15:27 se kiljaisi ensimmäisen kerran. Sain terveen tyttövauvan silloin, esikoiseni ja puolisolle vauva oli jo kolmas lapsi. Tässä on nyt menty semmoiset 1,5kk aika tiiviisti vauvaa pyöritellessä ja opetellessa. Aika hyvin minä olen oppinut, tuntuu menevän moni juttu jo rutiinilla, mutta kahdesta vauvan kanssa jäämiset esim. kun puoliso lähtee kauppaan, pikkuisen meinaa jännittää, jotta osaako jos tulee joku hätä vauvalle. Mutta kiitettävästi olen selvinnyt ja vauva on voinut tosi hyvin, mitä nyt yksi perkeleen hius oli saada ihan kauheita asioita aikaan parisen päivää sitten. Voitteko kuvitella, yksi hius oli kietoutunut vauvan kolmen varpaan ympärille niin tiukalle, että ne meinasi ehtiä mennä kuolioon. Huh huh kun tärisyttää heti, kun tuon tuohon kirjoitin. Amputaatio oli lähellä, mutta onneksi ehdittiin tk:lle jossa sitten ennenkin moisiin juttuihin törmännyt lääkäri osasi hommansa ja sai puudutuksen jälkeen ongittua jollain koukulla sen hiuksen pois sieltä. Veri alkoi heti kiertämään ja varpaat oli vuorokaudessa entisellään. Säikähdys oli melkoinen ja sydän meinasi tulla suusta ulos, kun alkoi panikoitumaan, mutta onneksi kaikki hyvin ja tosiaan säikähdyksellä selvittiin.

Viikon päästä olisi kastejuhla edessä, saa neiti nimen. Parisenkymmentä ihmistä sitä kaiken kaikkiaan taitaa paikalle tulla. Me pidetään ne täällä meillä, kun tilaa on. Mutta voitteko kuvitella miten onnellinen minä olen ollut tämän 1,5kk aikana? Etteköhän. Olen niin onnellinen välillä, kun tyttö jo hymyilee tietoisesti takaisin, että ihan sattuu. Onneksi sain aikoinaan muutoksen elämääni ja saan nyt kokea tämän elämän sitä ihanuutta. Aina ei vauva-arjessa se päivä ole sitä ihanuutta, huutoa ja itkua riittää, mutta kuuntelen sitä aina ennemmin kuin en saisi kuulla oman lapsen ääntä ollenkaan. Ja sitten sekin vielä, että kun tyttöä katsoo, niin tuntuu, että minä katson omaa peilikuvaa. Siinä on niin paljon samaa näköä kuin minussa ja etenkin minun vauvakuvissa, että huh huh. Ja on siinä äitiänsäkin paljon, onneksi, koska kuitenkin tyttö kyseessä :)

 

[PataJaska]

Tässä on nyt menty semmoiset 1,5kk aika tiiviisti vauvaa pyöritellessä ja opetellessa. Aika hyvin minä olen oppinut, tuntuu menevän moni juttu jo rutiinilla, mutta kahdesta vauvan kanssa jäämiset esim. kun puoliso lähtee kauppaan, pikkuisen meinaa jännittää, jotta osaako jos tulee joku hätä vauvalle

Mutta voitteko kuvitella miten onnellinen minä olen ollut tämän 1,5kk aikana? Etteköhän. Olen niin onnellinen välillä, kun tyttö jo hymyilee tietoisesti takaisin, että ihan sattuu. Onneksi sain aikoinaan muutoksen elämääni ja saan nyt kokea tämän elämän sitä ihanuutta. Aina ei vauva-arjessa se päivä ole sitä ihanuutta, huutoa ja itkua riittää, mutta kuuntelen sitä aina ennemmin kuin en saisi kuulla oman lapsen ääntä ollenkaan. Ja sitten sekin vielä, että kun tyttöä katsoo, niin tuntuu, että minä katson omaa peilikuvaa. Siinä on niin paljon samaa näköä kuin minussa ja etenkin minun vauvakuvissa, että huh huh. Ja on siinä äitiänsäkin paljon, onneksi, koska kuitenkin tyttö kyseessä :)

Niin, meillä on tosiaan vauva ollut kotona nyt sen parisen viikkoa, ja on siis 2,5 viikon ikäinen. Olen nyt itse heti sen 18 päivää isyyslomalla, minkä Kela antaa ensin alkuun olla, ei ole mitään tarvetta säästellä ja sitä paitsi haluan ehdottomasti olla läsnä. Kaikki on mennyt hyvin ja moni juttu tuntuu menevän nyt jo rutiinilla, käytännössä siis vaipanvaihdot ja pukemiset. Vaunuilemassa käydään joka päivä, ja vauva on jo ollut mukana kun on käyty kaupoilla asioimassakin, emme halua elättää häntä liian pitkään missään "pumpulissa", etteikö mihinkään uskaltaisi viedä pöpöjen tms. pelossa.. kuulemma ihan suositeltavaakin että viedään

Oma kokemukseni vauvoista on käytännössä nolla, mutta olen antanut itseni ymmärtää että meillä on ns. helppo tapaus. Poika ei todellakaan tee juuri mitään muuta kuin syö ja nukkuu, vielä kun toki on niin pieni. Kaveri ei myöskään ole mikään valtaisan itkuisa tapaus, taas siis verrattuna siihen mitä se käsitykseni mukaan voisi olla. Ei tunnu olevan vatsavaivoja tai muutakaan, ainakaan nyt vielä. Suurin osa öistäkin on mennyt niin, että kaveri nukkuu sen ainakin kolme tuntia (joskus jopa lähes viisi tuntia) kerrallaan syöttöjen välillä. Olen iloinen tästä etenkin vaimon takia, hän saa nukkua yönsä varsin hyvin raskaiden imetyssessioiden välillä. Yleensä itsekin nousen yöllä ylös ja pyrin jotenkin olemaan tilanteessa, vaihdan esimerkiksi lakanat ja pissasuojat pinnasänkyyn jos tarvetta on..

Tuo imetys on kyllä sellainen naisen oma show, ettei sitä edes ymmärrä arvostaa kuin nyt vasta kun seuraa sitä vierestä. Mitään en voi tehdä sen sujumisen eteen, muuta kuin kantaa vaimolle mehua ja pientä syötävää, koska vauva saattaa syödä varsin pitkäänkin kerralla ja nämähän toistuvat ainakin kahdeksan kertaa vuorokaudessa (toki epätasaisesti jakautuen). Tosin tuon kait pitäisi helpottaa ehkä jo parin-kolmen viikon päästä, kun vauvan poski- ja leukalihakset kuulemma vahvistuvat, niin tällöin hän saa kerralla enemmän äidinmaitoa ja syömiskerrat lyhenevät ja harvenevat

Suoraan sanoen, tämä vauva-arki ei ole ainakaan vielä edes ollut niin pahaa kuin kuvittelin. On tullut kirjoiteltua mm. tänne palstalle hyvin paljon viimeisen viikon aikana, koska omaakin aikaa kuitenkin on. Paljon silti pidän vauvaa vain ihan sylissä nyt kun hän kuitenkin on jo hyvin paljon valveillakin ja on etenkin alkuiltaisin usein hyvin virkeä, ja kun on muuten tyytyväinen niin sitten vain tapitamme toisiamme, juttelen hänelle ja kuljetan ympäri kämppää. On tämä niin ihmeellistä, vaikea sitä on millään sanoilla kuvata..

Ja täällä on muuten sama homma kuin Lunaticolla: poika on todellakin hyvin paljon minun näköiseni, kaksikin kätilöä mainitsi asiasta jo heti laitoksella, että isästä ei voi ainakaan erehtyä. Tuntuu tyhmältä itse edes näin sanoa, mutta niin se nyt vain on. Äitinsä nenä hänellä on, mutta sitten aikalailla kaikki muu on kyllä minua. En ole koskaan pitänyt itseäni mitenkään erityisen komeana miehenä, mutta uskotaan että poika elää silti onnellisen elämän vaikka isältään näyttääkin :D pojalla on myös valtavasti hiuksia heti syntymälahjana, vaimolla ja minulla on molemmilla hyvät hiuslaadut, joten sikäli vauva saa hyvät geenit. Pojalla on sellainen "aikuisrock" tukka jo valmiina, tätä isäpappa arvostaa erityisesti :D

 

[Karhunkulta]

Onnea kahdelle uudelle isälle tuossa ylempänä (ja tietty muillekin). Ketään väheksymättä @Lunatico tuo lapsi merkitsee varmaan äärettömän paljon koko elämän kannalta, mitä nyt tekstejäsi olen lueskellut palstalla. Toivotaan, että tuon alkuhurman jälkeen ei ala tuntua raskaalta :)

Täällä olisi taas tällä viikolla neuvola + lääkäräkäynti, sokerirasitustesti emännälle ja ensi viikolla taas ultraa ja neuvolaa. Mä oon ainakin ihan häkeltynyt kuinka paljon tässä saa erinäisissä kusitesteissä ja verikokeissa ja neuvoloissa rampata. Kaiken pitäisi kuitenkin tällä hetkellä olla ihan normaalisti. Kai se vaan sitten on noin tarkkaa?

Omalla kohdalla on huolta aiheuttanut, että vaimolla on jatkuvasti tuo yökötys käynnissä. Ei voi oikein syödä vitamiineja, kun tulevat puolen tunnin jälkeen ulos. Kaikkea ruokaa ei voi syödä, koska hajut. Pystyy vain kerran päivässä yleensä syömään niin että tavara pysyy sisällä. PITÄISI kuulemma ihan päivinä minä hyvänsä helpottaa. Toisaalta yhdellä työkaverilla oli tuota jatkuvaa pahoinvointia koko raskauden alusta loppuun...

Toukokuuhun on pitkä aika, mutta kyllä sitä jo nyt miettii, että mitähän silloin tapahtuu? Vaimo on ollut siskonsa synnytyksessä mukana, joten hän tietää kyllä mitä on luvassa, ei ollut helppo synnytys, ja häntä enemmänkin ärsyttää ja jännittää, koska tuo pahoinvointi loppuisi. Mua taas jännittää jo nyt tuo synnytys! Mietin jo nyt mitä silloin oikein voi tehdä ja pahimmillaan, kun työ on puolen tunnin ajomatkan päässä sairaalasta ja teen vuorotyötä (myös yksin välillä) että miten tuokin sumplitaan.

Huomenna pitäisi ainakin tulla sikiöseulonnan tulokset (on muuten jotenkin härö kuvaus tuo sikiöseulonta). Ehkä se tärkein kuitenkin tietää todennäköisyydet onko kehitysvammoja odotettavissa. Pelottavaa on tuonkin tiedon odottaminen.

 

[MustatKortit]

...

Täällä olisi taas tällä viikolla neuvola + lääkäräkäynti, sokerirasitustesti emännälle ja ensi viikolla taas ultraa ja neuvolaa. Mä oon ainakin ihan häkeltynyt kuinka paljon tässä saa erinäisissä kusitesteissä ja verikokeissa ja neuvoloissa rampata. Kaiken pitäisi kuitenkin tällä hetkellä olla ihan normaalisti. Kai se vaan sitten on noin tarkkaa?...

Tätä minäkin olen nauranut, että jummi miten paljon noita testejä nykyään on. Eikö sitä ennen ole synnytty ollenkaan :)

Yökötyksen muuten pitäisi kyllä mennä ohi, näin suurimmassa osassa tapauksia.

terveisin nimimerkillä, maaliskuussa laskettu aika vaimolla

 

[Karhunkulta]

@MustatKortit Appiukko just ihmetteli, että mitä helvettiä me oikeen rampataan kokoajan neuvolan, lääkärin, ultran ja labran välillä. Ihmetteli myös tuota ruokailuohjetta, jonka neuvolasta sai. Ei paljoa löydy ruokia, jotka eivät olisi kiellettyjen listalla kun ottaa vielä huomioon vaimon ruoka-aine allergiat. Noh, eipä noita kai kuulukkaan orjallisesti noudattaa. Esimerkkinä: Kalaa tulisi syödä normaalien suositusten mukaan, mutta sitten pitäisi aina tietää alkuperä, kun tosta lähijärvestä pyydettyä ei saa syödä ja Norjan lohta saa syödä jos se on elänyt kunnollisen elämän. Huoh.

Hetkeekään en silti edes tästä odotusajasta vaihtais pois. Jännää kun elämään tulee uuttakin sisältöä ja opeteltavaa.

Otan ketjun ainakin lähempään tarkasteluun maaliskuussa. Uutta ässäfania kun pukkaa. No kai mä spämmäilen tätä muutenkin pitkin odotusaikaa ja pidän omia monologeja. Vielä ainakin olen sen verran täpinöissä joka viikosta :)

 

[Lunatico]

@Karhunkulta Joo no et sinä väärässä varmastikaan ole, vaikka aivan varmasti jokainen jolle lapsi syntyy, oli menneisyys mikä tahansa, niin onhan se hienointa ikinä koko maailmassa. Mutta niin, minä. Kyllä mulle tuon oman minimiin ja täyskopin lähes tulkoon syntyminen on merkannut niin helvetisti suoraan sanoen. On vaikea edes sanoiksi pukea mikä fiilis mulla on esim. huomisesta, kun lapsi saa nimen :) Ja joka kerta kun tuota katsoo, näkee itsensä. Se on ihan valtaisan huikea tunne ja sitä tunnetta en vaihtaisi mihinkään mistään hinnasta. Olen onnellinen ja Luojalle kiitos sekä sille edesmenneelle ystävälleni joka tuli ja noukki minut pois sieltä romuttuneesta autosta. Kaikki olisi voinut olla niin toisin, mutta koska se on näin, en valita hetkeäkään vaan nautin jokaisesta hetkestä. On se vaan tuon lapsen saanti jotain ihan hullua, siis se tunne siitä mikä tulee. Huh huh

 

[tant gredulin]

Oma lapsentekoaikani on jo kaukana, mutta en voi olla palaamatta tähän ketjuun aina silloin tällöin. Täällä suorastaan huokuu elämänilo ja sen ihmeellinen kipinä!
Valtaisat onnittelut ketjun lisääntyneille palstaveljille ja -siskoille ja onnea odotukseen niille jotka eivät vielä ole h-hetkessä!

 

[Fancy Jasper]

@MustatKortit Uutta ässäfania kun pukkaa...

Hienoa kuulla jännittävistä aijoistasi

Tähän on kuitenkin tartuttava.

Älä pidä mitään itsestään selvyytenä. Anna lapsellesi rakkautta, älä ajatuksia. Oma vanha äitini opasti minua ajoilta, kun laajensin omaa reviiriä. Hän viestinsä oli, mene, mutta huomioi riskit. Ei hän halunnut estää valintojani. Ei hän halunnut estää menemisiäni. Ei hän halunnut peloitella. Hän ainoastaan ohjeisti minua nimenomaan tekemään omia valintoja mutta muistutti vaan oman kokemuksen myötä syntyneiden riskien huomioonottamisella.

 

[lunde]

Myöhäiset isänpäiväonnittelut tämän ketjun kautta!

Oma juhlapäiväni alkoi aamuyöstä, kun lähdimme vaimon kanssa sairaalaan noin viikon ennen laskettua aikaa. Nyt on pari päivää ihmetelty uutta perheenjäsentä ja huomenna olisi tarkoitus päästä kotiin koko porukalla.

Kaikki on mennyt oikein hyvin tähän asti. Ei voi olla kuin kiitollinen, kuinka hyvin Suomessa hoidetaan pienen ihmisen saattaminen maailmaan. Niin itse synnyttäminen kuin neuvolaseuranta ennen ja jälkeen synnytyksen.

 

[Karhunkulta]

@lunde runsaasti onnea sille suunnalle!

Meille tuli ainakin huojentava tieto, että yhdistelmä-ultra (vai miksi tuota kutsutaan) kertoi, että kaikki arvot ovat normaaleja ja kehitysvammojen mahdollisuus on siis erittäin pieni. Tuli siinä ensimmäistä kertaa nähtyä liikettäkin kaverilta. Kätilön piti "hieman" ravistella kaveria että saatiin kunnon kuva niskasta jne. Oli kyllä harvinaisen yhteistyöhaluton sikiö. Kaveri vaan käännähteli kokoajan siihen suuntaan mihin ei nimenomaan pitänyt.

Nyt saa sentään hetken keskittyä ihan odotukseen ja asioiden suunnitteluun, kun ei tarvitse joka päivä ravata neuvolassa tai sairaalassa milloin missäkin mittauksissa.

 

[Andi]

Meille tuli ainakin huojentava tieto, että yhdistelmä-ultra (vai miksi tuota kutsutaan) kertoi, että kaikki arvot ovat normaaleja ja kehitysvammojen mahdollisuus on siis erittäin pieni. Tuli siinä ensimmäistä kertaa nähtyä liikettäkin kaverilta. Kätilön piti "hieman" ravistella kaveria että saatiin kunnon kuva niskasta jne. Oli kyllä harvinaisen yhteistyöhaluton sikiö. Kaveri vaan käännähteli kokoajan siihen suuntaan mihin ei nimenomaan pitänyt.

Nyt saa sentään hetken keskittyä ihan odotukseen ja asioiden suunnitteluun, kun ei tarvitse joka päivä ravata neuvolassa tai sairaalassa milloin missäkin mittauksissa.

Ei muuta kuin tsemppiä loppumatkalle.

Kai se on ilmoittauduttava tähän ketjuun itsekin. Molemmat ultrat takana päin ja samanlaisia fiiliksiä kun lainatulla kirjoittajallakin. Ensimmäisessä Ultrassa ravisteltiin ihan kunnolla että saatiin asento oikeaksi, toisessa sitten oli tuleva juniori jo selvästi oli oppinut poseeraamaan ja rakenteet saatiin tsekattua helposti. Olihan tuo toinen ultra mielenkiintoinen oppitunti anatomiastakin esim vauvan verenkierron osalta.

Kaikki näyttäisi meilläkin siis olevan mallillaan ja odottelu jatkuu vielä muutamia kuukausia ennen h-hetkeä. Henk. koht ei kauheasti malttaisi odotella, ja ei sellaisia päiviä näytä olevan etteikö tilanne mielessä pyörisi, mutta sehän on toivottua ja kai jollain tapaa sitä omaa henkistä kasvua.