Tulipa käytyä katsastamassa sodan miehet livenä tiistai-iltana Helsingin jäähallissa. Keikasta ei hirveästi ennakkoodotuksia ollut, koska en mikään bändin himodiggari ole. Lähinnä olen fiilistellyt Kings of Metal levyn balladeilla Heart of steel ja The crown and the ring.
Pettymyksekseni nuo kyseiset biisit jäivät kuulematta, ja tuolta levyltä taisi soida vain kaksi kipaletta, Levyn nimikkobiisi Kings of metal ja Hail and Kill. Soitanta jyräsi läpi keikan rankalla otteella, lukuunottamatta parin biisin mittaista akustista slovarikimaraa, mikä sinänsä oli piristävä tauko raskaan biisivalikoiman välillä.
Vannoutuneelle fanille keikka oli varmaan elämys, mutta täytyypä myöntää että nekin 36 euroa olisi voinut paremmin käyttää. Suht väsyneet, jo 80-luvulla moneen kertaan tehdyt kitarasoolot sekä laulajan yritys saada yleisö kirkumaan yhtä korkealta ja kovaa kuin hän itse tuntuivat lähinnä pitkäveteisiltä.
Korneista kornein tapahtuma oli kun bändin jäsenet ajoivat keskellä keikkaa harrikoilla vuoronperään lavalle. Tuo esitys tuntui olevan täysin erillään itse musiikista. Myös pakollinen suomalaisyleisön ylistys tuntui teennäiseltä, ja lavan reunustalla seisoneet naisihmiset olivat varmaan palkattuja bändäreitä, vaikka tarkoitus lienee oli luoda käsitystä että bändi oli heidät valinneet yleisön joukosta backstagelle.
Mutta jotain hyvääkin, kyllähän Joe DiMaio on bassonpompottelija parhaasta päästä. Bassosoolo oli keikan huikein hetki, mutta myös biiseissä Joe veti hurjia kuvioita. Setin lopussa bassonkielten irtirepiminen tosin kuului samaan sarjaan kuin nuo jo mainitut kitarasoolot, mutta silti hän ainoa asia miksi kuitenkin keikan jaksoi seurata mielenkiinnolla loppuun.
Oliko muita JA:laisia heiluttamassa miekkaa tai kirvestä kyseisenä iltana?
Pettymyksekseni nuo kyseiset biisit jäivät kuulematta, ja tuolta levyltä taisi soida vain kaksi kipaletta, Levyn nimikkobiisi Kings of metal ja Hail and Kill. Soitanta jyräsi läpi keikan rankalla otteella, lukuunottamatta parin biisin mittaista akustista slovarikimaraa, mikä sinänsä oli piristävä tauko raskaan biisivalikoiman välillä.
Vannoutuneelle fanille keikka oli varmaan elämys, mutta täytyypä myöntää että nekin 36 euroa olisi voinut paremmin käyttää. Suht väsyneet, jo 80-luvulla moneen kertaan tehdyt kitarasoolot sekä laulajan yritys saada yleisö kirkumaan yhtä korkealta ja kovaa kuin hän itse tuntuivat lähinnä pitkäveteisiltä.
Korneista kornein tapahtuma oli kun bändin jäsenet ajoivat keskellä keikkaa harrikoilla vuoronperään lavalle. Tuo esitys tuntui olevan täysin erillään itse musiikista. Myös pakollinen suomalaisyleisön ylistys tuntui teennäiseltä, ja lavan reunustalla seisoneet naisihmiset olivat varmaan palkattuja bändäreitä, vaikka tarkoitus lienee oli luoda käsitystä että bändi oli heidät valinneet yleisön joukosta backstagelle.
Mutta jotain hyvääkin, kyllähän Joe DiMaio on bassonpompottelija parhaasta päästä. Bassosoolo oli keikan huikein hetki, mutta myös biiseissä Joe veti hurjia kuvioita. Setin lopussa bassonkielten irtirepiminen tosin kuului samaan sarjaan kuin nuo jo mainitut kitarasoolot, mutta silti hän ainoa asia miksi kuitenkin keikan jaksoi seurata mielenkiinnolla loppuun.
Oliko muita JA:laisia heiluttamassa miekkaa tai kirvestä kyseisenä iltana?