nummenkallio
Jäsen
- Suosikkijoukkue
- KooKoo
Tämä on kaiketi oikea paikka tunnustaa asioita Mötikkään liittyen. Ei siis siihen Astalan Sampsan tribuuttibändiin, joka on sekin loistava.
Minullehan Mötikkä on ollut niitä elämän suuria ja tärkeitä bändejä jo jostain alakouluikäisestä lähtien. Ihan samalla tavalla kuin joku Hanoi Rocks. Tottakai tiedän näiden bändien traagisen yhteyden, ja sen, että täällä Suomessa on jopa pitänyt valita, kumpaan leiriin kuuluu, mutta itse en ole ikinä valinnut. Jos olisin valinnut toisen, olisin menettänyt toisen. Molemmat ovat mahtavia bändejä.
Jotain siinä Mötikässä vain saatana on. Vince kuulostaa laulajana juuri sellaiselta ylimieliseltä ja hyvännäköiseltä kusipäältä, mitä hän joskus olikin. Ei tässä bändissä voisi olla ketään toista laulajaa. Ja sitten Tommy on saatanan hyvä, tarkka ja raskaskätinen rumpali, jonka pitäisi pärjätä paremmin kaikissa Maailman paras rumpali -äänestyksissä. Kyllä Tommy siellä nytkin aina on, mutta musiikkityyli pudottaa aina pisteitä. Ja eikä se Mick ole sentään maailman paskin kitaristi, jollaiseksi hänet on äänestetty.
Mutta sitten on Nikki, bändin sydän, aivot ja lähes kaikki. Ihminen, jota olen ihaillut käytännössä koko elämäni. Siinä kaverissa on jotain jäätävän karismaattista, jotain taikaa. Nikki on helvetin hyvännäköinen, jotain mikä saa polvet velliksi. Joskus junnuna halusin ostaa naistenosastolta sellaiset raitahousut, jotka Nikkillä oli. Äiti kieltäytyi. Mötikkä edusti muutenkin kaikkea kiellettyä. Onneksi äiti suostui joskus tekemään minulle samanlaiset meikit kuin Nikkillä. Sitten leikittiin bändiä, laitettiin autotallissa mankka huutamaan Mötikkää ja heiluttiin puukitaroiden kanssa. Ja minä olin tietenkin Nikki. Ja ihan helvetin onnellinen. Hetkeni Nikki Sixxinä.
Vuodet ovat vierineet, mutta mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään. Ihailen edelleen Nikki Sixxiä. Nikki on elänyt kovan, mutta toisaalta aika yltäkylläisen elämän. Nykyään Nikki on amerikkalaisen rockin vanhempia valtiomiehiä. Kasarin tukkahevarit eivät ole yleensä nousseet myöhemmin arvostettuun asemaan, koska musiikkityyli, mutta Nikki on noussut valtiomiestasolle amerikkalaisessa rockissa. Ja miksi? Koska Nikki oli Mötikässä aina se fiksu tyyppi. Bändin sydän ja aivot. Nikki on yhteiskunnallinen keskustelija ja edelleen vitun kova äijä, jolla on nytkin nuori vaimo ja lapsi. Joku voisi sanoa alfaurokseksi. Ja Nikki näyttää edelleen kuusikymppisenä helvetin hyvältä ja coolilta.
En tiedä, onko Mötley Crüen sydämenä ja aivoina toimiminen maailman merkittävin ansio, mutta Nikki Sixx on ihminen, jota fanitan ja kunnioitan ikuisesti.
Minullehan Mötikkä on ollut niitä elämän suuria ja tärkeitä bändejä jo jostain alakouluikäisestä lähtien. Ihan samalla tavalla kuin joku Hanoi Rocks. Tottakai tiedän näiden bändien traagisen yhteyden, ja sen, että täällä Suomessa on jopa pitänyt valita, kumpaan leiriin kuuluu, mutta itse en ole ikinä valinnut. Jos olisin valinnut toisen, olisin menettänyt toisen. Molemmat ovat mahtavia bändejä.
Jotain siinä Mötikässä vain saatana on. Vince kuulostaa laulajana juuri sellaiselta ylimieliseltä ja hyvännäköiseltä kusipäältä, mitä hän joskus olikin. Ei tässä bändissä voisi olla ketään toista laulajaa. Ja sitten Tommy on saatanan hyvä, tarkka ja raskaskätinen rumpali, jonka pitäisi pärjätä paremmin kaikissa Maailman paras rumpali -äänestyksissä. Kyllä Tommy siellä nytkin aina on, mutta musiikkityyli pudottaa aina pisteitä. Ja eikä se Mick ole sentään maailman paskin kitaristi, jollaiseksi hänet on äänestetty.
Mutta sitten on Nikki, bändin sydän, aivot ja lähes kaikki. Ihminen, jota olen ihaillut käytännössä koko elämäni. Siinä kaverissa on jotain jäätävän karismaattista, jotain taikaa. Nikki on helvetin hyvännäköinen, jotain mikä saa polvet velliksi. Joskus junnuna halusin ostaa naistenosastolta sellaiset raitahousut, jotka Nikkillä oli. Äiti kieltäytyi. Mötikkä edusti muutenkin kaikkea kiellettyä. Onneksi äiti suostui joskus tekemään minulle samanlaiset meikit kuin Nikkillä. Sitten leikittiin bändiä, laitettiin autotallissa mankka huutamaan Mötikkää ja heiluttiin puukitaroiden kanssa. Ja minä olin tietenkin Nikki. Ja ihan helvetin onnellinen. Hetkeni Nikki Sixxinä.
Vuodet ovat vierineet, mutta mikä on muuttunut? Ei oikeastaan mikään. Ihailen edelleen Nikki Sixxiä. Nikki on elänyt kovan, mutta toisaalta aika yltäkylläisen elämän. Nykyään Nikki on amerikkalaisen rockin vanhempia valtiomiehiä. Kasarin tukkahevarit eivät ole yleensä nousseet myöhemmin arvostettuun asemaan, koska musiikkityyli, mutta Nikki on noussut valtiomiestasolle amerikkalaisessa rockissa. Ja miksi? Koska Nikki oli Mötikässä aina se fiksu tyyppi. Bändin sydän ja aivot. Nikki on yhteiskunnallinen keskustelija ja edelleen vitun kova äijä, jolla on nytkin nuori vaimo ja lapsi. Joku voisi sanoa alfaurokseksi. Ja Nikki näyttää edelleen kuusikymppisenä helvetin hyvältä ja coolilta.
En tiedä, onko Mötley Crüen sydämenä ja aivoina toimiminen maailman merkittävin ansio, mutta Nikki Sixx on ihminen, jota fanitan ja kunnioitan ikuisesti.