Hyvinkään Mötikkä-elämys on nyt nähty. Etukäteen hieman jänskätti, mitä sieltä tulee, mutta Mötikkähän sieltä tuli, kaikkine epätäydellisyyksineen. Vince lauleskeli vaihtelevasti, mutta muuten äijä oli mielestäni ihan tunnelmassa mukana. Vain Golden Knightsin paita jäi puuttumaan. Mötiköiden show on huvittava kaikkine tyttöineen, mutta se toimii. Terveisiä vaan
sille Aftonbladetin kriitikolle.
Kyllä, Tommy halusi nähdä taas tissejä, ja näkyihän niitä. Ilmeisesti ketään ei edes pakotettu siihen. Ja näin tasa-arvon aikakautena nähtiin myös miestissejä. Mutta hieman toisenlaistakin show'ta oli, kun Nikki pyysi lavalle fanin, jolla sattuikin olemaan kiinnostava tarina. Nuori nainen oli tutustunut Mötiköiden musiikkiin edesmenneen isänsä kautta, ja tälle tehtiinkin sitten kunniaa. Kaunis hetki, ja tokihan sen hoiti bändin sympaattisin jätkä Nikki.
Biisilistassa ei ollut nokan koputtamista, hyvä sekoitus kaikilta ajoilta. Omaan korvaan parhailta kuulostivat Shout At The Devil, Looks That Kill ja Saints Of Los Angeles. Noita SOLA:n biisejä voisi vetää nykyään enemmänkin, se on kelpo kiekko, ja voisivat olla Vincellekin helpompia. The Dirt meni myös hyvin, vaikka siinä mainostettiinkin aika paskaa leffaa etenkin kirjaan verrattuna. Setin keskivaiheille osunut cover-potpuri oli myös mielenkiintoinen, vaikka yleisesti en covereiden soittamisesta innostukaan. Mutta Helter Skelter on aina tervetullut.
Ja olkoon totuus Mick Marsin nykyisestä soittokunnosta mikä tahansa, niin John 5 veti kitaristina oikein hyvin. Kaveri tuo bändiin uutta voimaa, ja tarkat korvani huomasivat, että Smokin' In The Boys Roomin yksi tietty kohta oli päivitetty. Vaikka eihän Mötiköiden vahvuus ole koskaan ollut soitossa, vaan fiiliksessä ja persoonissa.
Tuon vahvuuden huomasi keikallakin. Hyvillä paikoilla oli paljon nuorta Mötikkä-paitaista porukkaa, joilla meno oli kauniisti sanottuna reipasta ja innostunutta. Jostain syystä Mötley Crüe kuitenkin - keski-iästään huolimatta - innostaa ihmiset siihen, mihin rock n' rollin pitääkin innostaa. Kapinaan. Tällaisen keski-ikää lähestyvän rokkipoliisin piti olla oikeasti tarkkana, ettei tullut jonkun junnun kyynärpäätä naamaan.
Mötley Crüe on ikääntynyt, mutta maailmassa ei ole edelleenkään montaa yhtä vaarallista rockyhtyettä. Nämä äijät eivät kesyynny. Joskus heistäkin aika jättää, mutta Mötley Crüe tulee jäämään historiaan yhtyeenä, josta ei koskaan tullut kädenlämpöistä.
Ja siksi se on minulle niin tärkeä.